Eksistentiaalinen flow

Teksti Harald Olausen

"Ziggy, on komea kalifornialainen teinipoika, nyt jo eronneen perverssin homopariskunnan ottolapsi. Ziggyn lyhyt elämä on ollut yhtä raiskausta, pahoinpitelyä ja lapsipornokotivideoiden tähteyttä. Rakkaudennälkäisen pojan kaikki ihmissuhteet ovat brutaalin seksuaalisia. Himo, huumeet, väkivalta, hyväksikäyttö, ja kuolema ympäröivät häntä kaikkialla. Herkkää Ziggyä pitää pystyssä vain syvä rakkaus parhaaseen kaveriin, heroiininarkkari Calhouniin, ja Husker Dun biiseihin. Ziggy on levällään vuoteessa kasaamassa omaa lehteään, jonka nimi on I APOLOGIZE -lehti seksuaalisen hyväksikäytön uhreille. Lehteä on myyty muutama kappale paikallisessa levykaupassa, jossa Ziggyn paras ystävä on töissä. Parhaillaan hän kokoaa jo lehden kahdettakymmenettä numeroa. Hän on juuri laittamassa lehteen omakuvaansa, joka on otettu polaroidilla. Ziggy on siinä ilman paitaa, lyhyiksi leikatuissa farkuissa, pää käännettynä. Hän huomaa olevansa aika komea jätkä: "Kroppa samanalainen kuin noin kuuskytprossalla koulun kundeista. Ehkä hän nussisi itseään, jos olisi varma homoudestaan. Mutta hänen makunsa miesten suhteen on pahamaineisen alkeellinen."

-Dennis Cooper TRY (LIKE 1996)

Tunnit – The hours (2002) on kaikkea muuta kuin yllä oleva hardcorehomouden ylistylaulu, Dennis Cooperin oksettavan raju newyorkilaiskuvaus raakailaismaisen hyväksikäyttöhomouden epäsiististä, mutta samalla myös katu-uskottavasta puolesta TRY-kirjassaan, josta kukaan ei ole vielä osannut tai uskaltanut tehdä elokuvaa, vaikka syytä kyllä olisi.

Miksi? Koska kirja kertoo rehellisesti kadun varjoisan puolten arjen jokapäiväistä selviytymistarinaa, tai lähes kuolettavan jännittävää kamppailua vaikeissa olosuhteissa vakavasti sairaiden ja vaarallisten mielipuolten silmätikkuna ja persverssien halujen kohteina sekä orjuuttavista riippuvuuksista ja epätoivoisista pakkoneurooseista sekä ihmissuhdeongelmatiikasta.

Otin Tryn esimerkiksi tähän, koska homoudenkin kuvaukset ovat kovin kesyjä keskiluokkaisten ja hyvin toimeentulevien ihmisten elämästä. Tai parhaimmillaankin vain viihdyttäviä ja salaa hieman kurkistelevia, kuten Alan Thuringista kertova elokuva XXXXX (XXXXX). Niitä yhdistää pehmeä ja opettavainen näkökulma ja ne ovat etupäässä suunnattu hyvin koulutetulle naisyleisölle.

Tunnit on juuri tätä. Se on myös harvinaisen tyyni ja laskelmoiva kuvaus eräistä homoista ja eräänlaisista olemassa olevista homouksista. Susanna Välimäki kirjoittaa otsikolla Valinnan hetket Antti Alasen kirjassa Elokuva ja psyyke numero 3 – tarinan lumous (XXXX), miten hänen mielestään muoto- ja kerrontatekijät nivovat yhteen Tunnit-elokuvan henkilöt kuin yhdeksi psyyken kankaaksi.

Kyseessä on Välimäen mukaan yksi psykologinen tutkielma ihmisenä olemista. O.K. asia on toki näin. Elokuva on erinomaisen hyvin tehty, aihe kiinnostava ja filmin tulokulma itse ongelmaan sekä haasteellinen että samalla kutsuva. Mutta silti siitä puuttuu jotain, minkä huomaa vasta kun katsoo elokuvan uudelleen ja pitää pienen tauon, ja katsoo vielä uudelleen tarkalla silmällä: kuin kaikesta huolimatta sisäinen valo.

Tarkoitan tällä Zeukselle kuulunutta valoa (kreik. aither). Nyt se esittelee vain Hadekselle kuulunutta varjoa (kreik. aer). Sekä itse Michael Cunninghamin romaaniin (1998) perustuva elokuva (kirja oli minusta tylsä ja jotenkin valju, yritin sitä aikoinaan hieman lukea…) että itse kirja, ovat molemmat olleet kautta aikojen homotaidemaailman ylistetyimpiä teoksia kumpikin ja saaneet kiitosta myös homoystävällisen heteroyleisön toimesta niin Suomessa kuin maailmallakin.

Elokuvan tekee kiinnostavaksi sen rakenne: siinä luetaan ja kirjoitetaan Wirginia Woolfin Mrs. Dallowayta ja eletään kirjan tapahtumia todeksi niin puheissa kuin jatkuvissa viitauksissa siihen woolfimaisen tajunnanvirtatekniikan keinoin.

Tuloksena on mosaiikkimainen ja moniääninen sisäisten äänien elämien kudos: "Tunnit elokuvassa siirrytään noin vain yhtäkkiä ulkoisten tapahtumien kuvaukseen ja henkilöstä toiseen, kolmanteen ja neljänteen." Valittu rakenne pistää elokuvan liikkumaan silmiemme edessä kuin painajaisen.

Painotus on koko ajan psyykkisissä tapahtumisessa, ohimenevissä pohdinnoissa, muistikuvissa ja ajattelun hetkissä. "Tajunnanvirta-estetiikan mukaan ulkoisia tapahtumia ei voi kuvata kuin jonkun ihmisen tajunnan kautta; ei ole yhtä totuutta, on vain eri ihmisten totuuksia. On elämää, on virtaavaa tajuntaa, on TUNTEJA!"

Mutta miten voin väittää elokuvasta, jossa kaikki on osunut nappiin, ja minkä vaikuttavuutta vielä kruunaa amerikkalaisen minimalismin lahja maailmalla, Philip Glassin musiikki, että siltä puuttuu valo? Olenpa tyhmärnrohkea ja en selvästikään joko ymmärrä tai en halua ymmärtää elokuvaa.

Tunnit oli yksi vuoden 2002 kehutuimmista elokuvista ja se sai useita palkintoja ja ehdokkuuksia. Nicole Kidman voitti roolistaan parhaan naispääosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTAn. Elokuva palkittiin myös parhaan draamaelokuvan Golden Globella. The New York Timesin kriitikot valitsivat Tunnitvuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.

Silti siitä tuntuu puuttuvan jo mainittu sisäinen valo, vaikka se nostaakin homoseksuaalisuuden marginaalista keskiöön, ja esittelee meille epänormatiivisen sekä suurkaupunkien taiteilijapiireissä tavallisemman queer-identiteetin yhdistettynä valtaväestön keskuudessa vähemmän tunnettuun boheemiradikalisuuteen. Tunnit tehtiin vain muutama vuosi ennen Brokebac Mountainia ikään kuin valmistellen tietä homoelokuvamaailman suurimmalle kassamenestykselle.

Tunnit kuvaa myös koskettavalla tavalla olemisen herkkyyttä sekä ajan aiheuttamia murtumia mm. ikääntymisenä, itsetuhoviettinä ja merkityksen menettämisenä elämässä. Elokuva on ahdistava. Se alkaa ja loppuu itsemurhalla. Välissä on tuntien odotusta, väkinäista olemista ja surullisia muistoja. Elokuva on vastapari intohimodraamoille, sillä se kuvaa unelmien kääntöpuolia ja päätepisteitä.

Siinä sen makaaberi viehätyskin piillee. Se on outo ja samalla kamala mutta toisi kuin pläkki. Tarina on myös mestarillisesti linkitetty olemisen ongelmiin ja mielekkyyden katoamiseen elämästä. Virginia Woolfin itsemurha Sussexissa 1941 varjostaa koko tarinaa. Välimäen mukaan elokuva kertoaa menetyksistä, minän tukahduttamisesta ja minuuden löytämisen mahdottomuudesta.

Se kertoo myös melankoliasta, minän ja toisen tavoittamisen vaikeudesta sekä äärimmäisestä yksinäisyydestä. Ei ihme, että elokuva upposi aikoinaan yleisöön kuin häkä. Keskiössä on Välimäen mielestä välähdyksenomainen hetki ihmisen tajunnassa, jolloin elämä mullistuu perin pohjin, eksistentiaalinen kriisi: valintatilanne elämän (elämään takertuminen ja vaaliminen) ja kuoleman (itsemurha tai psykologinen kuoleentuminen) välillä.

Tätä Välimäki kutsuu komeasti "eksintentiaaliksi flowksi". Elokuvassa on yllättävää imua esimerkiksi rinnakkaisten tilanteiden nopeissa leikkauksissa - elokuvassa näytetään peräkkäin hetki jokaisesta kärsivästä naisesta samanlaisessa elämän valintatilanteessa. Tarkoitus on näyttää yhdistävä asioiden samankaltaisuus ja merkitys ahdistavana kokemuksena eri aikoina ja eri naisten kokemana. Siinä se onnistuukin niin hyvin, että sen perusvire lipsahtaa jo mainitun varjon puolelle.