Elääkö (joku-kuka ja miksi) Armi?

Teksti:

Harald Olausen

Näin olisi pitänyt Jörn Donnerin tv-halpiksessa "Armi Elää" vuodelta 2015 kysyä eikä päinvastoin väittää huutomerkein Armin elävän, sillä itse elokuva oli yhtä kuollut kuin idea yrittää tehdä Armista Donnerin huonon ja donnermaisesti tarkoituksenmukaisen muistin mukaista näköispatsasta Armin muistoa häpäistäkseen muka rehdin raadollisella dokusoap-tekniikalla teatterielokuvan. Mutta elokuva oli kaikkea muuta kuin elokuva. Hyvyydestä tai kiinnostavuudesta nyt puhumattakaan. Se oli pahimmillaan kuin jotain Rauni Mollbergin Ystävät toverit tai Jari Halosen Kalevalan välimaastoon jämähtäneen filmintuhlauksen tapaista katsojapiinaa takaraivossa sillä tiedolla, ettei rahoja voi (valitettavasti) pyytää kiduttavan katsomiskokemuksen jälkeen takaisin puhumattakkan ajasta, jonka aikana tuhlasi harmillisesti turhaan muutama satatuhatta herculepoirottimaista harmaata pientä aivosolua mieltä tylsistyttävään ja kiukkua siksi nostattaneeseen epä-älyllisesteettiseen roskaan.

Mitä me sitten näimme muuta kuin surkeutta ja sillä rahastamista? Kesäteatteria valkokankaalla reilusti yliampuen ja huonolla maulla alleviivattuna. Kaikki oli selvästi improvisoitua ja "auter sitä ja tätä"-juttua Donnerin 60-lukulaisten idolien suureen maailmantyylin. Katsomiskokemus oli vaivaannuttava. Tunsin myötähäpeää koko tiimin puolesta, olihan joukossa muutama jonkin verran yrittävät ja ei huonoa roolityötään häpeävä näyttelijä. Antti Holmakin vilautti muniaan ilmeisesti omasta aloitteestaan. Hyvää elokuvassa oli sen sijaan se, ettei kaikkia suomalaisen elokuvan vakiomieliharmeja oltu palkattu näyttelijäkaartiin, sillä pääosanesittäjissäkin oli ihan tarpeeksi kestämistä. Aloin laskeskella kuinka monessa elokuvassa he olivatkaan olleet sekä yhdessä että erikseen 2000-luvun alusta ja pääsin kaksinumeroiseen lukuun suureksi kauhukseni.

Ykkösongelma oli kuinkin itse Donner, se että aiheesta teki elokuvan Donner, ja että elokuvan käsikirjoitti, tuotti ja ohjasi Donner itse. En ole koskaan pitänyt Donnerin elokuvista siksi, ettei hän osannut tehdä elokuvia eikä paljon muutakaan kuin esittää Donneria, jolla oli ammattina sössöttäminen ja röhnöttäminen. Muistan kun kerran eksyin 80-luvulla silloin Hakaniemen Arena-talossa sijainneessa elokuvateatterissa järjestettyyn uuvuttavaan Jörn Donner nonstop-elokuvatapahtumaan ja nukahdin jossain kuudennen filmin kohdalla aamuyöstä kahden aikaan tylsistyneenä ja lopen kylllästyneenä puhki ajettuun donnerismiin, jota olin saanut jo maistaa kyllästymiseen asti asuessani Tukholmassa 80-luvun alussa Jörkan toimiessa silloin Ruotsin elokuvasäätiön johtajana ja Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvan tuottajana.

Donnerin helmasynti oli liiallinen juuttuminen Ingmar Bergmanin huonoihin, mutta jostain kumman syystä palkittuihin ja kehuttuihin "aguststrindbergiläisiin" kohtauksiin "eräistä rakoilevista avioliitoista". Se jos mikä paistaa läpi Donnerin 60-lukulaista dokumentaarisuutta uhkuvista dokkarielokuvista. Eikä Donner olisi Donner, ellei hän liittäisi itsensä tärkeäksi, vaikkakin vain sivuosaksi, itse kertomaansa tarinaan, jolloin elokuvasta tulee Donnerista kertova Donner-elokuva, missä ei kerrota kohteestaan niinkään, vaan sinänsä Donnerin silmin katsottuna osana laajaa yli maan hapattamaa jälkijättöistä kvasi-donnerismia maailma juuri sellaisena, kun hän sen (jostain lukeneena tai katsoneena) koki etuoikeudekseen meille esittää. Todistuksena tästä Elääkö Armi-elokuvan lopulla hän esittää itseään ja alleviivaa oman näkemyksensä todistusvoiman esittämällä eriävän mielipiteensä Armista muiden antamaan julkisuuskuvaan olemalla paikalla vain Donnerina, ei muuta, sillä muuta Donner ei tarvitse varastaakseen tyhjät tynnyrit kolisee eniten-osastoltaan muiden huomion - tämä on se Donnerin oikea kyky ei mikään "ihmeellinen ja ylistetty" joku muu.

Tässä hän oli mestari. Oikea katse kameraan päin ja tuuheiden brezner-kulmakarvojen kurtistus ja sitten päälle vielä muutama fiksulta kuulostanut epäselvä sössötys jostain yleisestä ja sen jälkeen vasta itse pääasiaan eli minään nimeltä Donner ja hänen ihmeellisiin seikkailuihinsa. Mutta se, että hän tekee sen taas tuhanteen kertaan, ja tällä kertaa Armille, kertoo kostonhimoisesta ja ylimielisen törkeästä tyypistä. Temppu on yhtä hävytön kuin ovela. Sen varjoon jää katsojan silmissä kysymys siitä, miksi sekä itse elokuva että sen näyttelijäsuoritukset ovat niin kehnoja, että sitä voisi verrata samanlaisten kaikista menoista voiton nimissä pihistelleiden toisten samanlaisten täysin pihalla hyvästä mausta, toisten huomioimisesta ja älyllisesteettisistä peruslinjoista omaa rahanahneuttaan olleiden ukkoelokuvaohjaajien, Rauni Mollbergin Ystävät toverit ja Jari Halosen Kalevalaan, joita yhdistivät järkyttävän alhaiset katsojaluvut elokuvateattereissa, muutamia tuhansia molemmillla, vastaaviin öklöttäviin rimanalituksiin, jotka suomalainen elokuvahistoria mieluiten unohtaisi.

Mietin vain millaisen tv-elokuvan olisikaan mahtanut tehdä suomalaiset naisohjaajat, kuten vaikkapa maailmalla mainetta niittänyt ja kautta aikojen paras suomalainen elokuvaohjaaja, akateemikko Pirjo Honkasalo? Tai vaikkapa lastenelokuvia ohjaava laulajanäyttelijä Mari Rantasila? Tai palkittu dokkaristi Virpi Suutari ja koskettava Saara Cantell ? Kaikki osaavia ja kiiteltyjä elokuvaohjaajia, jotka ovat joutuneet verissäpäin taistelemaan selvästikin huonompia miesohjaajia, kuten Aku Louhimies, Dome Karukoskea ja Aleksi Mäkelää vastaan. Ehkä Donnerin leffassa oli jokin muukin tarkoitus kuin vain rahastaa huonolla maulla panemalla läskiksi kaikki ja pilailemalla itse kohteensa kanssa, joka ei voi itseään enää haudan takaa puolustaa ärsyttävältä donnerismilta, josta koko maa on saanut Jörkan tämän vuotiseen kuolemaan saakka kärsiä (lue aikaisempi juttuni: ammattina sössöttäminen ja röhnöttäminen digivallilasta 24.6.2020 eli Kai Ekholmin hienon Donner-kirjan arvio).

Miksi me näemme tällaista ala-arvoista tavaraa televisiosta eikä kukaan edes viitsi rähjätä siitä? Se on myös aivottoman ja tyynesti kohtaloonsa alistuvan ajan yksi tylsyyden merkki roikkumisesta viihteellistyneen typeryyden löysässä hirressä odottamassa, että joku muu itsensä keksinyt omahyväisyyden ylistyslaulu seuraavaksi "donnerisoi" meitä valtion rahoilla taiteen nimissä seuraavat 50-vuotta Jörn Donnerin esimerkin rohkaisemana, sillä tässä raukkisten maassa kukaan ei uskalla puuttua todelliseen ongelmaan, kun sen tekijänä on kansakunnan kaapin päälle omilla tarinoillaan itsensä nostanut Itämeren oma paroni von Munchausen.

Tulee mieleen yksi joka kerran uskalsi, mutta sen jälkeen ei hänestä ole kuultu sanaakaan: elokuvaohjaaja Kaisa Rastimo, joka tasan kolmekymmentä vuotta sitten kolumnissaan Uudessa Suomessa (kok.) haukkui silloin Peter von Baghin siivin julkisuuden sankariksi nostattaman elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen elokuvat kunnolla eikä sen jälkeen käynyt muuta, kuin Kaurismäen saamat tuet elokuvasäätiöltä vain jatkoivat kasvuaan - esimerkiksi Toivon tuolla puolen - elokuvalle, josta kukaan ei ole koskaan kuullut mitään ja minkä ensi-ilta oli 3.2.2017, Aki Kaurismäki sai elokuvasäätiöltä 1 600 000 € budjetilla tasan puolet tukea eli 800 000 € yksinkertaisesti siitä syystä, ettei elokuvasäätiössä ole ketään rohkelikkoa, joka uskaltaisi olla antamatta rahaa ja pelkäämättä kaurismäkeläisten vihaa.

Ja kun Kaurismäki tekee melkein saman kuin Donner, tuottaa, ohjaa, puvustaa ja lavastaa itse elokuvansa, hän myös tienaa tuosta 800.000 euron summasta kohtuullisesti ottaen huomioon, että hän vain vanhasta tottumuksesta rahastaa härskisti eläkeikäisenä ja jo parhaat taiteelliset vuodet nähneenä etevämpien ja nuorempien ohjaajien nenän edestä, vaikka on luvannut suomalaisen elokuvayleisön edessä lopettavansa elokuvantekemisen tällä erää tähän jo tieskö monennen kerran, vaikkei mikään Fellini olekaan. Mutta maan tapa on siis: mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Juuri tämä rahastaminen oli se perintö, minkä Jörn Donner jälkeensä jätti ja se jos mikä, näkyy ARMI ELÄÄ elokuvassa, valitettavasti.