Eläköön tämä pieni suuri ero!
Teksti Harald Olausen
Uusin Filmihullu, teemanaan Intia (ja toimittajana H.T. Nuotio), numero 1/2025 todisti taas, miten elokuvaa jakaa ikuinen ongelma: tieteellinen teeskentelymaailma (sofistit) vastaan (välillä nyrkit pystyssä!) taiteellisesti kunnianhimoiset ja periksiantamattomat sokraattisplatonilaiset filmihullut omassa ehdottomuudessaan. Se esimerkiksi, että tietää mitä mimeettinen halu on, ei tarkoita, että ymmärtää, mitä se merkitsee eri asiayhteyksissä tai miten sitä voi soveltaa elokuvan tulkintaan.
Tieteellinen teeskentelymaailma "esittää". Filmihullut vastustavat huonoa, epäselvää ja huolimatonta kritiikkiä, josta otettakoon esimerkiksi "pääfilmihullun" eli elokuvakirjailija sekä Filmihullun päätoimittajan, Lauri Timosen kirja-arvio Filmihullun numerossa 1/2025 otsikolla Paluuta rikospaikalle Kari Uusitalon: Elokuvaneuvoksen kynästä. Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993: toimittaneet Rami Nummi ja Hannele Dahlroos (Kustannus Helmivyö, 2025), sekä samassa numerossa otsikolla Lapsen kengissä, rahan saappaissa Outi Hupaniityn, Marjo Kovasen ja Heta Mularin (toim.): Suomalainen lastenelokuva (SKS, 2024).
"Yleisimmin puhuen, vaikka pahimmista 80- ja 90-lukulaisista "turkulaisista (filmihullujen mielissä ja kielissä samoja kuin formalistit, elleivät pahempiakin, ikävyyttä ympärilleen viskovia kirouksia, joista Filmihullussa päästiin eroon viimeksi ja onneksi 1990-luvun lopussa, ja lopullisesti 2000-luvun alussa. DigiVallilassa onkin ollut jo aiemmin tällaisista esimerkkitapauksena kapulakielisenä yliopistokopioitsijana monta huonoa esimerkkiä) "penikkataudeista onkin jo monien nuorempien tutkijoiden kohdalla edetty eloisampaan suuntaan, vaikuttaa kotimainen "yliopistoteksti" yhä (seurannaisjohdannaisineen) liian usein jonkin akateemisen tekoälyn kirjoittamalta tai hengettömyydessään liian kauan kahvitelleen kunnalliskomitean toimikuntaraportilta. Tieteellisessä maailmassa opetetaan edelleenkin sinnikkäästi, mitään oppimatta, tuota kaiken luovuuden tappavaa mekaanisen ja riskittömän kirjoittamisen mallia, johon tietyt selityslauseet on täytetty valmiiksi kuin autokoulun teoriakokeessa ja matkantekokin etenee korkeiden muurien varjossa teillä, vailla näköyhteyttä avarammille aroille." Timonen on tiukka mutta samalla oikeudenmukainen proosallisessa erittelyssään edellä mainitun kirjan arvostelun loppukaneetissa.
Paluuta rikospaikalle otsikolla olevaa Karu Uusitalon kirjaa arvostellessaan Timosen mukaan Uusitalo edustaa perusvarmojen puurtajien ja kronikoitsijoiden heimoa eikä vaikuta tavoittelevankaan sitä keskieurooppalaisemman tradition lennokkuutta, jossa taideteosta käsittelevä teksti kurkottaa usein itsessäänkin taiteen sfääreihin: "Informatiivisuuden konkretia ylittää tavan takaa esseistisen hehkun valjuksi jäävän kajon ja tekstien hieman konemaisesti toistuvat (lähinnä käytännön teknisiä tietoja sisältävät) viimeiset kappaleet jättävät ainakin perä perää luettuina jokseenkin teknisen vaikutelman. Kokonaispaketti on yhtä kaikki innostava matka "kunnon kotimaisten" monenkirjavaan, repaleiseen menneisyyteen, jonka objektiivinen jäsentäminen olisi kenelle hyvänsä silkka mahdottomuus." "Kunnon kotimaisten" on kiertoilmaisu huonosti tehdyille keskinkertaisille elokuville.
Tässä "turkulaisten" ja filmihullujen oleellinen ero ja julistus keskittyä vapauden viivan piirtämiseen lukijoiden älylliseksi innostukseksi. Eläköön tämä pieni suuri ero (vaikka he mussuttaisivat mitä mussuttaisivat, ja niin totisesti tekevätkin puisevissa "mukatutkielmissaan", ja niin vain saadakseen naapurinmummon korvissa hienolta kalskahtavat kolkot tittelinsä niin nuorina kuin mahdollista)! Voi sanoa, että tämä teksti kristallisoi sen hyvän tosiasian, että Filmihullu on edelleenkin kriittiseen potentiaaliin kuuluva kulttuurinen aikakauslehti, joka purskuttaa katse kirkkaana eteenpäin, toisin kuin monet muut kulttuurilehdet, jotka ovat antaneet periksi keskinkertaisille teinityttöjen kirjoittamille esseitä matkiville aineille omien mielikuvituksellisesti rustattujen cv:densa täytteeksi tulevia taisteluja hyväpalkkaisista ja vähätöisistä valtion kulttuuriviroista silmälläpitäen.