Elämän sattumanvaraisesta oikullisuudesta

Teksti:

Harald Olausen

Kaikki hyvät elokuvat ovat kuin sieluun soljuvaa kohtalokasta runoutta Andrei Tarkovskin, jonka isä oli runoilija, hienojen Peili sekä Andrei Rublejev- elokuvien ohjaajan, tai Pier-Paolo Pasolinin eroottisen freskotrilogian kolmannen osan "Tuhat ja yksi yötä" ohjaajan vaikuttavien elokuvien tavoin. Trumpin halveksima ja siksi "pakko nähdä tämä mainio elokuva" palkittu Parasiitit on syvästi inhimillinen, vangitsevan järkyttävä, kaunis ja hämmentävä elokuva siitä sattumanvaraisesta oikullisuudesta sekä mielikuvituksellisesta rohkeudesta, jotka meitä ohjaavat tai ovat ohjaamatta elämäksi kutsutussa nonstop-horror-vacuumissa, vähän samalla tavalla kuin James Joycen Odysseuksessa on myös kysymys koko ajan sattumanvaraisesta oikullisuudesta ennen olevan ja jälkeen tulevan välillä, koska mikään ei oikeasti muutu kuin jatkuvasti hajoava mielemme ja pirstaloituva todellisuutemme ympärillämme, juuri kuten Parasiitit-elokuvasta huomaamme. Siitä huolimatta Parasiitti on myötäelävän koskettava kertomus yhden kurjistuneen perheen kohtalosta ja epäonnesta aasialaisen elokuvaestetiikan - lähinnä Wong Kair Wanin ja Aki Kurosawan - kunnioittavien perinteiden mukaisesti.

Heti aluksi pitää muistuttaa, ettei Parasiitti kuvaa vain onnekkaan sattuman takia hyviin tienesteihin pääsevän erään sattumanvaraisen kurjalistoperheen satumaista onnenpotkua upporikkaasta ja hieman tolaltaan olevasta ylemmän keskiluokan perheen verenimijöinä, vaan näyttää kuinka yleistä valehtelu arkipäivässä on. Elokuvassa kaikki on valetta ja osa suurta huijausta. Siksi katsoja ei aina oikein tiedä kuka on parasiitti ja kenestä imetään veret pihalle, vaan alkaa miettiä onko valehtelun määrässä elokuvan ihmisten välisiä eroja, ja jos on niin millaisia ja miksi sekä miksi nämä ihmiset oikeastaan valehtelevat. Koska Parasiitti, jota voisi kutsua joko aasialaisen neorealistisen tai runollisen romantiikan uudenlaiseksi risteymäksi, ei turhia selitä tai paksulla alleviivaa mitään sen erityisemmin kuin löyhkäävän jätemaailmansa kurjuuden vastakohtaisuutta hyvinvoiva pienen eliitin yltäkylläiseen välinpitämättömyyteen, on se ehdottomasti yksi aikakautemme valovoimaisimmista elokuvista herättämään meidät koko maailma Greta Thunbergin tavoin tajuamaan, ettei kaikki ole enää sittenkään EHKÄ! korjattavissa, vaan edessä voi olla väistämättä rajumpikin, sota/sodat, välirikko itsensä muiden yläpuolelle korottaneiden harvojen rikkaiden, ja heitä siellä selässään kannattelevien riistettyjen ja huonosti kohdeltujen massojen välillä.

Parasiitit-elokuvasta paistaa läpi lämpimänä tuulahduksena kaikessa ahdistavuudestaan huolimatta joskus hieman häivähdys pessimististä romanttisuutta - tosin hyvin vähin äänin. Tätä elokuvaa eivät katso trumpilaiset öykkärit, jotka tympeässä tyhmyydessään syyttävät vastustajiaan milloin mistäkin vitsauksesta. Parasiittia katsovat kaikki sellaiset, joiden sisällä uinuu voimakkaina ahdistuksia ja kaipauksia ulospääsystä sitä maanpäällistä painajaismaista maailmaa kohtaan, mihin törmäämme heti kun avaamme television tai sosiaaliset mediat ja kuulemme Trumpin, Erdoganin ja Putinin sekä Orbanin uhoavan valheillaan muun ihmiskunnan tuhoksi. Parasiittia voi hyvin verrata italialaisen sodanjälkeisen neorealismin tärkeimmän ohjaajan, Vittorio de Sican vaikuttavampaan ohjaustyöhön, Polkupyörävarkaan jälkeen, vuodelta 1952 "Umberto D - Elämän vanki", missä eläkkeelle jäänyt pikkuvirkamies ja hänen koiransa havahtuvat siihen tosiasiaan, ettei heillä ole mitään selviytymismahdollisuutta eikä kukaan välitä siitä miten he yrittävät elää sen jälkeen kun mies jää kitumaan pienelle eläkkeelle roistojen kynittäväksi. Saman kohtalon jakavat Parasiitit-elokuvan korealaisessa slummissa lähes maakuopan tasoisessa jäteläävässä asuva kovan onnen perhe vailla työtä ja toimeentuloa. Elokuva ei etene kuitenkaan suoraan maaliinsa kuvamaan kaiken kamalauuden vääjäämättömyyttä, vaan antaa kertomuksen kunnolla kierrellä ja silmukan kiristyä tiukaksi, sillä Parasiitit-elokuva osaa yhdistää kiinnostavalla tavalla toisiinsa "genreristeytyksenä" psykologista trilleriä ja draamaa.

Parasiitti-elokuva on merkittävä myös siksi, että sokeristen satujen aika on ohi. Samalla ymmärrämme jonkin menneen vikaan jo antiikista lähtien sen ensimmäisten tragedioiden, kuten Sofokleen kuningas Oidipuksen ajatuksesta ihmisten korkeimmasta päämäärästä valjastaa kaikki voimavaransa toistensa palvelemiseen. Sellainen toki näyttää hyvältä paperilla jonkun heikkopäisen idealistin kirjaamana, mutta rehellisyyden nimissä kantapään kautta opittuna todellisuuden karikoissa halvalta ja huonosti toimivalta "kauniilta ajatukselta", sillä tällaiset kauniit sanat olivat usein vain kuollutta kiitollisuutta - kiitollisuus kuolee usein jo ennen kuin se ehtii syntyä. Hyvä ihminen on näet niin harvinainen, että erään tuntemattoman irvileuan mielestä sitä oli vain kaksi lajia: kuollut ihminen ja lapsi. Ihminen on ihminen eikä muiden yläpuolelle kohotettava jumala, ja siksi yhtä raadollinen kuin vain on mahdollisuus ja tarkoitus palvella häntä itseään naarasleijonan tavoin, säilyäkseen pesueensa kanssa hengissä vaikeuksissa tuli eteen mitä tuli. Parasiitin samanlainen oivallus kantaa pitkälle pakkona yrittää kestää sen hetken kun saamme tai katsojan näkökulmasta riippuen joudumme olemaan täällä, kuten elokuvan loppupuolella poika morsettaa piilopaikassaan lymyävälle isälleen, sillä muuta he eivät voi tehdä - kuten eivät muutkaan. Turha siinä on yrittää selittää ja etsiä selityksiä tai laatia suunnitelmia. Elämä ei mene ykkös-eikä kakkosluokassakaan niin kuin on suunniteltu.

Mikä Parasiitit-elokuvassa on sitten hienointa? Ehkä se kun elokuvan hienovarainen elämänsuru laskeutuu katsojan sisimpiin sopukoihin porautuen sieltä kaihomielisenä elämännälkänä ikuisiksi ajoiksi mielen syövereihin samalla tavalla - ei syyttäen vaan ymmärtäen ja samaistuen, ihan kuten Freud sanoi ihmisen psyyken olevan aina etsivä, tunnisteleva ja tutkivan avoimen uteliaasti suunnattuna toisen ihmisen sielunmaailmaa, miksi hän tekee ja tuntee juuri niin ja mitä hän sillä tavoittelee - kuin Luis Bunuelin Los Olvidadoksen säälikää heitä- elokuvan kadotetut sielut, ilkeä sokea kerjäläinen Carmelo ja hänen orjuuttamansa hylätty poika Ojitos ovat kaikessa kamaluudessaan elämänsä reaaliteettien edessä kuitenkin loppupeleissä omassa kauhuntuskissaan yhtä viattomia kuin puhtoiset karitsat. Elämä menee miten menee, ottaa ja antaa sattumanvaraisesti, jos antaa, usein ei muuta kuin luun vetäjän käteen tai huonot kortit. Tämän muistuttaminen on hyvä kaiken sen viihteellisen roskan ja hömpän keskellä, mitä meille on romantiikan väärinymmärryksen roskina ruusujen nimellä yli vuosisadan pakkona valtamedioissa valtakulttuurin toimesta tarjottu. Mutta jotain oleellisen hyvää radikaalia heräämistä Hollywoodissa on tapahtunut sen jälkeen kun Amerikan älyllinen vasemmisto pelästyi Trumpin valintaa presidentiksi. Tuntuu kuin 60-luvun ihmisoikeustaistelu köyhien, mustien, vähemmistöjen ja työväenluokan oikeuksista vastaan konservatiiviset rikkaat ja vanhakantainen uskonnollinen eliitti, olisi kaivanut uudet taistelupoterot trumpismia ja äärikonservatiivista kristillistä ahdasmielisyyttä vastaan.

Radikalisoitumisesta kertoo se, että Parasiitti-elokuva palkitaan monella Oscarilla, vaikka sen allegoria on - orjiahan Parasiitin keskushenkilöt, kellarissa jätteiden hajussa elävä perhe on vailla muuta mahdollisuutta kuin tyytyä heikkoon asemaansa tai sattuman oikusta hypätä vauhdissa jonkun hyvinvoivan niskaan imemään tästä verta kuten elokuvassa - suoraan kuin Kirk Douglasin tähdittämästä Spartacuksesta, joka 60-lukulaiseen henkeen yllyttää muita orjia historian ensimmäisessä tunnetussa laajassa ja sen ajan yhteiskuntia ravistelleesta orjakapinasta. Spartacus on pitkästyttävä spektaakkeli, kun taas sen 2020-lukulainen aasialaispäivitys Parasiitti on ihan toista maata yrittäessään kuvata, millaiset ovat ylivoimaista vihollista vastaan pyristelevien mahdottomat elämänolosuhteet, joissa kenenkään ei pitäisi suostua elämään keskellä löyhkäävää köyhyyden hajua, jota ei saa itsestään irti edes pesemällä, mikä on se viimeinen niitti, joka räjäyttää perheen isän pään ja muuttaa hänen fatalistisen nöyryytensä räjähtäväksi kostoksi isäntäperheen röyhkeää ylimielisyyttä vastaan.

Miksi Parasiitti puhuttelee erityisesti länsimaista katsojaa? Ensinnäkin elokuva asettuu myötäelävästi ilman omaa syytään kärsivien puolelle ja mikä parasta; antaa tarinan kertoa koruttomasti ilman vetistelyjä siitä mitä tapahtuu syyllistymättä ylilyöviin alleviivauksiin tai turhaan psykologisointiin (mikä elokuvissa on usein sama asia). Toiseksi, vaikka perhe elää kuin Maksim Gorkin Pohjalla-näytelmän kurjista kurjimmissa oloissa, elokuvasta puuttuu vanhakantaiseen marxilaiseen estetiikkaan (sosialistiseen realismiin) kuuluva köyhyyden ja kurjuuden ylevöittäminen lähes pyhimysmäiseksi sädekehäksi kuvattavien hahmojen ylle, ollen inhimillisempi, uskottavampi ja ymmärrettävämpi ilman niitä antaen tilaa omille tulkinnoille ja tavoille kokea ahdistava tilanne. Kolmanneksi elokuvan voi nähdä jonkinlaiseksi teeman jatkokehittelyksi - mutta vain tutkielmana pakonomaiseen selviytymiseen kuuluvana - mestariohjaaja Eric von Stroheimin vuonna 1924 ohjaamalle Ahneus- nimiselle elokuvalle, joka päättyy siihen kun ahne murhaaja saadaan kiinni.

Parasiitti on kuitenkin enemmän elokuvallinen unirunoelma siitä, mitä elämä on, ja ehkä siksi myös niin vaikuttava. Parasiitti on kuvauksissaan myös profeetallinen niistä inhimillisistä kärsimyksistä, joita pahoin toisilleen kahteen vihamieliseen ryhmään jakautuneet - välinpitämättömät kusipäiset rikkaat ja maassa orjan tavoin vailla arvoa ja merkitystä valmiina paskaa niskaansa ottamaan tottuneet köyhät - alkavat saada tarpeekseen toisistaan, ja alistetut epäoikeudenmukaisen maailman heille varaamasta surkean alistujan roolista pistämällä kampoihin taistelussa elintilastaan (en muista missä amerikkalaisessa elokuvassa poispotkittu mexicolainen kotiapulainen käy polttamassa häntä väärin kohdellen perheen talon eräänä yönä, mutta elokuvissa, parhaimmissa ja oikeudenmukaisimmassa, kunnon kosto elää, kuten Lars von Trierin Dancer In The Darkissa, missä alistettu nainen tappaa lopulta alistajansa).

Suorapuheinen, mutta tyyni ja levollinen Seneca muistutti meitä, että meidän pitäisi ennen kaikkea huolehtia velvollisuudentunnosta ja muustakin hyveiden joukosta: "Jotkut filosofit jakavat minulle tietoa, josta ei tule olemaan minulle mitään hyötyä. Mutta taas toiset -tuhoavuudessaan pahimmat -vievät minulta kaiken toivon koskaan savuttaakaan tietoa. Eräät eivät siis tarjoa minkäänlaista valaistusta, jota osaisin kääntää katseeni kohti totuutta, kun taas toiset suorastaan kaivavat silmät pois kuopistaan." Parasiitista näemme, että vaikka hyvinä ihmisinä periaatteessa arvostaisimme rehellisyyttä, siinä on yksi iso ongelma: vaikka arvostamme rehellisyyttä, emme sitä ilman muuta kestä. Emme myöskään sano arkailematta mielipiteitämme asioista, jotka ovat muille hyvin tärkeitä tai joista heillä on varma mielipide. Totuutta ei kukaan kestä. Se Korea, josta elokuva kertoo, on yhtä yleinen olotila kaikkien maailman köyhien raastavassa arkitodellisuudessa Aristoteleen varoituksen inkarnaationa, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla kokonainen valtiokin, ja syytti oman aikansa sofismia siitä, että siltä puuttui kokonaan tieto valtiomiestaidon luonteesta ja tarkoituksesta.

Tämän päivän sofistinen valhe voisi olla sitä, että kukaan ei välitä enää mistään ja kaikki puhuvat vain valheita samaan aikaan kun ilmasto muuttuu hengenvaaralliseksi köyhille, kuten Parasiitista näemme. Monet ovat alkaneet kritisoida huolissaan kaiken tämän edessä vanhojen eettisten teorioiden uudelleen lämmittelyä, niin Habermasin kommunikaatioetiikkaa, McIntyren uusaristotelismia kuin Rawlsin kvasikantilaista oikeudenmukaisuusteoriaa, jotka kaikki voi tavallaan tulkita poliittiseksi eskapismiksi sekä etiikan irrottautumiseksi politiikasta. Mutta onko ehdoton eettisyys poissa muodista, ja vain vanhojen antiikin aikaisten ukkojen hörinöitä? Miksi löytyy niin paljon ihmisiä kuten Parasiitista, joilla ei tunnu olevan omaatuntoa, kykyä ymmärtää valheen ja toden välinen ero ja toimia elämässään hyvien asioiden puolesta? Pystyykö kukaan olemaan hyvä koko ajan, ja tekemään hyvää sekä itselleen että toisilleen, ja voiko hyvää tehdä samanaikaisesti sekä itselleen että toisilleen? Eikö siinä ole näkyvissä elämän eri ryhmien eturistiriidat? Se on yksi Parasiitinkin ongelmanasettelusta katsojalle.

Parasiitti on edellä esitetyn ongelmatiikan avaajana oman lajinsa ehdoton mestariteos ja olisi ansainnut enemmänkin kuin kolme Oscaria. Elokuvasta tulee mieleen Ingmar Bergmaniin suuresti vaikuttaneen ruotsalaisohjaaja Viktor Sjöströmin Selma Lagerlöfin romaanista sovittama ja ohjaama mustavalkoelokuva Ajomies vuodelta 1921. Elokuvassa ohjaa itse esiintyy vastenmielisenä ja vihaisena juoppona, joka herää tajumaan kirkonkellojen soidessa olevansa tuhoon tuomittu, ihan samalla tavalla kuin Parasiitin iilimatomainen perhe isäntäväen ollessa retkellä tajuaa samaan aikaan homman menneen läskiksi, kun entinen taloudenhoitaja pääsee ujuttamaan itsensä sisälle talon salaiseen kellariin, missä hänen miehensä on ollut ilman ruokaa piilossa siitä lähtien kun nainen sai potkut. Elokuva muuttuu kauhukertomukseksi ja alkaa hurja tarinanjuoksutus sekä väkivallan kyllästämä kuvakavalkadi kun ensimmäinen ja alkuperäinen ja toinen ja näytelty pahnanpohjimmais-ryhmä lyövät toisiaan taistelussa siitä kuka selviää.

Onneksi elokuva ei lopu tähän vaan jatkaa keskenjääneen tarinan kehittelyä onnistuen yllättämään ja lumoamaan kertomuksellaan sekä kuvillaan katsojansa. Parasiitit- elokuva onnistuu nousemaan (ehkä tämä kohta on se miksi Parasiitti sai niin monta Oscaria ja Cannesin kultaisen palmun) uusiin sfääreihin runolliseksi kunnianosoitukseksi elämiselle sen järkyttävyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta sekä vaikeuksista huolimatta. Lopulta näemme millainen rakkauskirje elämää kohtaan kaikesta tässä sopassa itse tahtomattamaan ja pakosta, mutta perheensä takia perheen "kuin ihmeenkaupalla hengissä selvinneen" pojan unelmissa syntyy rakkaudesta elämää, isäänsä ja perhettään kohtaan kaikesta sen hurjuudesta huolimatta ilman kostoa, raivoa, itsesääliä tai katkeruutta.

Elokuvan loppukohtaus nostaa elokuvan yhdeksi hienoimmista aasialaisista elokuvista sitten Kenji Miszoguchin vuoden 1953 valmistuneen "Ugetsu monogatarin - Sateen ja kuutamon tarinat" ihan kuin Parasiitin köyhän perheen kokema paha olisi ollut kohtalon eteen nostama kenelle, ja kenen, tahansa eteen joskus tuleva - välttämätön paha - ei siis heidän itsensä omaa syytä tai vaikutusta etsimä tai esiin härnäämä, jos sitä edes pahaksi sen perinteisesti tarkoittamalla tavalla voi kutsua, ja siksi heidän reaktionsa ahdingostaan selvitäkseen olivat tavallaan ymmärrettävät, vaikka eivät hyväksyttävät - he siis eivät olleet paatuneita sanan oikeudellisessa mielessä eivätkä lainkaan tunteettomia tai ilkeitä, vaan enemmänkin olosuhteittensa vankeina tekivät sen mitä "elämän sattumanvarainen oikullisuus" oli heidän kohdalleen varannut. Tällä kertaa se oli sovitustyönä parasiitin epäkiitollinen ja ikävä rooli, ehkä buddhalaisesti ajatellen, rangaistukseksi edellisessä elämässä tehdyistä anteeksiantamattomista rikoksista opiksi ja ojennukseksi seuraava elämää varten. Kamala ajatellakin mikä se mahtaisi olla sen perusteella mitä nyt näimme heidän tekevän.