Elämysteollisuuden nousu ja uho

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Esipuhe on esileikkipuhe, jonka tehtävänä on vietellä lukija antautumaan lukemiselle, tai jos lukeminen haluttaa ilmankin esipuhetta, niin ainakin lisätä odotuksia lukemisen nautinnollisuudesta. Sitähän ihminen kaipaa, nautintoa. Selitän tässä esipuheessa nautintoja ja tämän kirjan kirjoittamisen motiiveja. Yksi ajatus on ylitse muiden: miksi kirjoittaa tietokirjoja, johon on pakattu filosofiaa, argumentaatiota ja faktoja, siis huolta ja murhetta aivan kukkurapintaan asti. Paha tapa se on, ja kuten kaikista pahoista tavoista siitä pitää päästä eroon, oli se miten vaikeaa vain. Minkäs koira karvoilleen mahtaa? Mutta tehtävä se on, ja siksi olen kirjoittanut tämän kirjan, jonka ainut tehtävä on tarjota elämyksiä lukijalle. Valittaen on todettava, että en ottanut opikseni kirjani Onnellisuuden opas (2006) saavuttamasta menestyksestä. Siinä on ilmeisesti oikea elämyksellinen sävy, mutta se onkin kirjoitettu ainutlaatuisena aina kuoleman varjossa. Siellä se huumori kukkii parhaiten, kai? Tämä uusi kirja on siis ennenkaikkea elämyksellinen, tarjoaa siis kiksejä, vaikka samalla toivon salaa, että argumentoitini vakuuttaa. Seuraavaksi perustelen miksi, mutta tietysti teen senkin elämyksellisesti.

En malta olla mainitsematta tässä järkyttävää ja dramaattista esimerkkiä. Kun Volter Kilpi, Turun Yliopiston ylikirjastonhoitaja, kirjoitti oto., oman toimen ohella, suurromaaniaan Alastalon salissa (1933), hän otti aamupäivät palkatonta virkavapautta päätoimestaan ja kirjoitti ja kirjoitti. Hänen kirjeenvaihtonsa Otavan Alvar Renqvstin kanssa on julkaistu. Siinä Kilpi hartaasti toivoo menestystä ja suosiota, siis myyntiä ja hyviä arvosteluita, mutta turhaan. Aivan itkettävää luettavaa. Kirjaa myytiin aluksi viisikymmentä kappaletta, ja siinä se oli. Kilpi tiesi kirjansa olevan aivan poikkeuksellinen taideteos ja silti hän toivoa myyntimenestystä, joka on aivan järkyttävän ristiriitainen ajatus. Kirja oli sellainen, että se piti ensin todeta mestariteokseksi ja juuri siksi elämykseksi, ennen kuin sitä pystyi myymään. Mutta miten se todettaisiin mestariteokseksi, kun sitä ei kukaan lukenut? Nyt sen lukeminen on elämys, joka oikeuttaa kantamaan t-paitaa "Olen lukenut Alastalon salissa"; minulla on sellainen.

Alastalon salissa on sittemmin valittu kaikkien aikojen parhaaksi suomenkieliseksi romaaniksi, onhan sekin jotakin, vaikka ei se vainajaa enää lohduta. Väinö Linna puolestaan menestyi mainiosti, Tuntematon sotilas (1954) kun tarjoaa kasapäin elämyksiä Rokasta Honkajokeen ja siinä sivussa vielä ripauksen naisvihaakin. Väinö oli aikaansa edellä ja pääsi Kekkosen kaveriksi kristallikruunujen alle, Volter taas kuoli nuorena sydäriin. Kumpikin kirja on ihka suomalainen tarina, niitä kun ulkomaanelävä ei ole koskaan lukenut. Mutta käykäämme sitten itse asian pariin.

***

Kaikki alkaa esileikkipuheen määritelmästä, joka on auttamatta ja lopullisesti vanhentunut ja virheellinen, siis väärä ja kelvoton tekele. Määritelmä tänään kuuluu näin: "että antautuu kirjoittajalle tarttuessaan kirjaan". Mitä tämä tarkoittaa? Tietysti sitä, että lukija ei lue itse tekstiä, siis kirjaa, vaan kirjoittajan paperille panemia sanomisia. Jotta kanssahurskaat ystäväni paremmin ymmärtäisivät kupletin juonen, selitän sitä. Ajatelkaa Pyhää Raamattua, sitä Isoa kirjaa, jossa on kaikki se viisaus mitä ihminen koskaan tarvitsee tai ylipäänsä voi tarvita. Maiju Lassilan teoksesta Liika viisas: viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta (1915) asia selviää parhaiten. Maallinen tieto on ihan turhaa, se kun ei pelasta ketään viimeisellä tuomiolla. Mutta kun lukee Raamattua, mitä sitä lukeekaan: Jumalan sanaa, ei kirjaa, tekstiä tai opetuksia. Sitä lukee Jumalan sanaa, aivan sama Koraanin kohdalla, joka on eri asia kuin lukea Juhani Peltosen kirjaa Valaan merkkejä (1985). Sitä ei kukaan lue Juhani Peltosen sanana vaan oikeasti tekstinä, kirjana ja jonkinlaisena anti-romaanina. Siksi sitä kirjaa ei enää kukaan lue. Kirja ei voi enää lukea, paitsi jos sattuu muistamaan Peltosen kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Oli aika, jolloin kirjoittajat kirjoittivat henkensä kaupalla, siis aina alttiina kirkon ja maallisten vallanpitäjien vihalle, erityisesti kirkon. Kirjoitettiin salanimellä tai ilman nimeä ja ilmoitettiin kirja kustannetuksi vieraassa maassa, yleensä Hollannissa. Näin siis 1600-luvun tienoilla. Thomas Hobbes kertoi polttaneensa papereitaan, "etteivät piispat polttaisi häntä". Kova oli silloin usko tekstin voimaan. Sama toistuu edelleen, vaikka parhaiten muistamme suuren ja mahtavan Neuvostoliiton, jossa Aleksandr Isayevich Solženitsyn (+2008) kirjoitti Stalinin vainoista ja joutui sensuurin kynsiin. Suomessa seurattiin itäistä mallia ja Nobel kirjailijan teos Vankileirien saaristo I julkaistiin suomeksi Ruotsissa, ja sitten osat II ja III Suomessa. Seuraava esimerkki kuvaa tilannetta hyvin:

Jörn Donner yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Wreden ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisovitsin päivä. Elokuvatarkastamo kielsi filmin 1972 kokonaan, ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallinto-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voitaisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui 1994, ja elokuva esitettiin Yle TV1:ssä lokakuussa 1996. (Wikipedian artikkeli "Aleksandr Solženitsyn").

Ajatelkaa, "sulkivat Ahvenanmaan lähettimen", siinä vasta oiva ehkäisymenetelmä. Ja kirja on aivan viaton kuvaus ihmisistä vankileirissä, mutta ongelma onkin siinä, etteivät vankileirit ole viattomia vaan viallisen järjestelmän vikojen näkyviä todisteita. Sellaisen esittämistä ei UKK:n kekkos-Suomessa sallittu. Säälittävää oli Suomen rimpuilu löysässä hirressä lännen ja idän välissä. Poliitikoille tilanne tietysti kelpasi varsin hyvin. Kirjoista käytiin vastaavaa sotaa, muistan sen ajan aivan hyvin, Hannu Salama oli sensuurin hampaissa.

Kun vanhaksi elää, kaikkea sitä näkee. Siis tuli nähdyksi sekin aika, jolloin tekstiä luettiin tekstinä eikä kirjoittajansa kuvana. Mitä kirjoitettiin, oli tärkeämpää kuin kuka kirjoitti. Nyt tilanne on muuttunut ja kirjailija myy, ei kirja. Kukaan ei lue enää tekstiä sen sanoman ja sisällön vuoksi. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti kirja, joka tutkii tanssikieltojen historiaa Suomessa - vaikea kuvitella typerämpää aihetta, vaikka kirja olisi miten hyvä tahansa. Tanssikielto on kuin kireä pipo ja liian vähän leluja nuorison pahan olon selittäjänä.

Tämä kirja, siis se, joka nyt on kädessäsi, on onneton otus siinäkin mielessä, ettei se tarjoa elämystä lukijalleen. Elämys on nimittäin nyt kaikki kaikessa. Ennen tietokirja tarjosi asiaa, toki myös joskus elämyksiä; elokuvat ja romaanit tarjosivat elämyksiä, mutta myös mahdollisuuden vilkaista uusiin mahdollisiin maailmoihin, uusiin todellisuuksiin ja arkipäiväisen elämisen tuolle puolen. Nykyään on vain elämyksiä, romanssia ja murhia, ja siinä kaikki.

Itse koin joulukuussa 2020 päivänä muutamana oikean kosmisen elämyksen, siis vähän samalaisen kuin onneton, rakkaudessa pettynyt nuori neito järvenrannan keväisessä koivikossa, kun Jeesus tulee vastaan ja puhuttelee lempeästi. Tällä ilmiöllä on oikein nimikin, nimittäin "herätys", siis herätys kokonaan uuteen elämään. Olen jo pitkään yrittänyt miettiä, mistä onkaan kysymys, siis niin kuin "herää kysymys, mistä olikaan kysymys", mutta en ole päässyt alkua pidemmälle, jos edes alkuun.

Niin suuri on mysteeri, siskot ja veljet, niin suuri. Mutta silloin tajusin, kuinka yksikertaista kaikki sittenkin on. Tajusin eli minulle syntyi elämys siitä, että kaikki on loppujen lopuksi kiinni elämyksistä. Ei tämän päivän ihminen onnea kaipaa, ei valtaa eikä loistoa, ei mitään muuta kuin elämyksiä heti tässä ja nyt. Elämä on loppujen lopuksi aina aika onnetonta ja päättyy joka tapauksessa viheliäisesti. "Hyvä kuolema" on lääkäreiden eliitin tuottama harha, jonka tehtävänä on vapauttaa lääkärinkunta siitä vastuusta, jota eivät halua ja kykene ottamaan. Ei ole olemassa hyvää kuolemaa sen enempää kuin onnellista elämääkään. Mutta aina on mahdollisuus elämyksiin, jotka ovat kuin tulikärpäsen tuike keskellä pimeyttä. Seksi on elämys, onnellisuus on elämys, menestys on elämys - mutta niin ovat niiden vastakohdatkin, impotenssi, frigidiys, ahdistus ja elämän väistämättömät tappiot. "Elämys" tarkoittakoon juuri myönteisiä elämyksiä, muut saa unohtaa. Elämys on aina häivähdys jostakin suuresta ja säväyttävästä hyvästä, joka iskee kuin salamavalo tai sähköisku. Häivähdys ihanaa, siinä kaikki mitä maailma ihmiselle tarjoaa, eikä muu sitten olekaan niin tärkeää. Kaikki on kuitenkin kiinni siitä, miten elämyksiä tuotetaan, tarjotaan ja hankitaan, mistä niitä saa.

Hyvä pano, pari desiä Kossua juomalasista ja muutama tuhti pilleri tai neulalla oikeata ainetta, siinä yksi resepti. Toivottoman epäkäytännöllistä kuitenkin. Seksistä saa tippurin ja pano soittelee perään, tai soittelija on sen aviopuoliso murha mielessä. Viina on hyvä vain krapulan lähteenä, huumeista en oikein osaa sanoa muuta kuin että kahden tuttavani pojat kuolivat heroiinin yliannostukseen, siis yksi kummaltakin. Eikä kannabiksesta kyllä saa mitään oikeata elämystä. Ei, tänä päivänä emme enää ryhdy emmekä turvaudu enää moisiin menneiden aikojen primitiivisiin menetelmiin.

Tänään avainsana on "surrogaatti" eli korvike. Ennen sanoimme, "Neuvostoihminen nauttii konjakkinsa edustajiensa välityksellä" ja sitten nauroimme pirullista käkättävää naurua. Nyt koko katajainen kansamme istuu TV:n ääressä ja seuraa Linnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa eli osallistuvat juhlintaa surrogaattimenetelmää käyttäen. Verkkareissa kotona saa osallistua Linnan glitterintäyteiseen todellisuuteen, elämys on valmis eikä parempaa ole olemassa. Totta, olen ollut paikalla, suurkiitos kutsusta, eikä kokemus todellakaan ollut hääppöinen: vieraita hikisiä ihmisiä, tupa täynnä, ei viinaa, ei ruokaa - aivan kamalaa kaikki. TV antaa puhtaan elämyksen, joka on rakennettu ja säädelty siten että katsoja saa juuri oikeat kiksit.

Jos ymmärtää mitä ajan takaa Linna-esimerkilläni ymmärtää mistä tässä haluan puhua. Neukkujen konjakkien pilkkaaminen merkitsee elämän ja tekemisen arvostamista: minä juon itseni humalaan hyvästä konjakista. Nyt minä en juo, liian vaivalloista, vaan katson kun muut juovat. Naisen iltapuku on elämys, kun sitä katsoo etänä, eikä kysymys ole korvikkeesta siinä mielessä, että minä sitä nauttiessani menettäisin jotakin. Miten voisinkaan menettää jotakin tai mitään, koska ainoa asia, jota haluan, on elämys. Korviketta ei siis voi erottaa aidosta, tai edes tehdä tuollaista eroa. Elämys on elämys aivan riippumatta siitä, miten se syntyy.

Kun ennen aikaan ihmiset, sodan aikana, joivat kahvinkorviketta, he ajattelivat koko ajan oikeata kahva, jolloin pettymys oli koko ajan läsnä. Ajat ovat muuttuneet eikä korviketta pysty enää erottamaan aidosta; mikään ei ole aitoa siinä arvottavassa mielessä, jossa joskus ennen oli olemassa aitoa tavaraa - ei enää. Koska haussa on pelkkiä elämyksiä, ei ole mitään aitoa, jolla olisi aidon tavaran arvo. Miehet lukevat autolehdistä kalliiden Ferrarien ja muiden hirmujen arvosteluita edes kuvittelematta, että koskaan ajaisivat moisia pelejä. Ei tarvitse, korvikekokemus on elämyksen lähteenä niin todellinen kuin suinkin mahdollista. Autoksi riittää riisipussi tai Foortti, elämykset tulevat aivan muualta.

Miten tämä liittyy kirjoihin, siis aihepiiriin, josta aloitin, kirjallisuuteen? Ajatelkaa tietokirjoja: prinsessa Diana on aina hyvä aihe, kuninkaalliset kiinnostavat, suurin suosio on juuri nyt presidentti Obaman muistelmilla ja kevyen musiikin kuuluisuudet ovat pinnalla, Kimi Räikkösen elämänkerta on tosi kova juttu - vaikka onkin myönnettävä K. Hotakaisen olevan etevän tekstinikkarin. Siis nämä kirjat olivat jotakin vuoden 2020 loppupuolella, nyt niitä ei enää muista kukaan.

Yksi aihe ja tieto on Suomessa yli kaiken ja se on tähtitiede; se ei petä koskaan, ja syy on selvä. Joku uskoo enkeleihin ja ostaa enkelitietoa kirjakaupasta, maallistunut ja tieteeseen uskova ihminen lukee tähtitieteen kirjasta maailman arvoitusten perimmäisistä ratkaisuista. On samantekevää ymmärtääkö jotakin tähtitieteen perusteista, harva ymmärtää, mutta nuo salaperäisyyttä tihkuvat termit, mustat aukota ja kvasaarit, pimeä aine ja alkuräjähdys ovat riittävän elämysvoimaista kamaa aivan sellaisenaan. Mitä piileekään ikuisuuden sylissä kaiken olevaisen takana, miljardien valovuosien päässä? Kuka tietää, ja siinä se elämys onkin.

Tietokirja pystyy tarjoamaan elämyksen mutta vain niin kovin harvoin ja harvoille. Syy on selvä: tieto ja elämys ovat kaksi aivan eri asiaa. Elämys on aistivoimaisuutta, tieto saattaa olla peräisin aisteista, mutta elämysvoimaa siinä ei ole. Tieto miljoonasta ruumiista ei ole mitään, mutta kuva rääkätystä ruumiista piikkilangassa roikkumassa säväyttää kuin ei mikään muu - eikä siihen tarvita oikeaa ruumista tässä ja nyt. Liika aistimusvoima pilaa koko elämyksen, tämä on aina muistettava. Shokki ei ole elämys tarkoittamassani mielessä. Shokki on kuin halvaus ja johtaa vain paniikkiin.

Entä romaanit? Mistä niiden elämyksellisyys saadaan, miten tuotetaan? Taustahälyä vain, kun joku toinen lukee kirjaa suoraan korvaasi, niinkö, vai elämys? Ruotimatta asiaa sen pitempään, totean vain dekkareiden ja muiden vastaavien opusten elämysvoimaisuuden; romanssit ja romantiikka tuntuvat myös toimivilta valinnoilta, vaikka väkivaltaa ei voita mikään, se kun puree aina. Kuten jo Thomas Hobbes sanoi 1600-luvulla, pahinta mitä ihmisellä voi sattua on väkivaltainen kuolema, erityisesti jos siihen liittyy kidutus. Paradoksaalisesti se on myös parasta mitä lukeva yleisö tietää, erityisesti jos siihen liittyy kidutus. Romansseista vain sen verran, että suurimmat paukut on siirretty pornokanaville, joiden erinomainen suosio puhuu puolestaan. Kyllä panemisen katsominen aina säväyttää, varsinkin kun se menee sinne ihan oikeasti - tai sitten se on shokki.

Vuonna 2021 aletaan kuvata kahta TV-sarjaa Estonian uppoamisesta tuona kohtalokkaana myrsky-yönä syyskuussa 1994. Tuulta oli 15-20 m/s ja merkitsevä aallonkorkeus 3-4, ei siis mikään erityisen paha keli, ei oikeastaan edes myrsky, joka vaatii tuulta yli 21 m/s. Joka tapauksessa laiva upposi ja alettiin puhua myrskystä. Olin silloin töissä yliopistolla Texasin rannikolla Corpus Christin kaupungissa ja paikallisessa lehdessä oli yhden palstan uutinen asiasta.

Tapaus on järkyttävä ja uhreja paljon. Mikä olisikaan elämysvoimaisempi katselukokemus kuin olla ikään kuin mukana laivan upotessa, tuulen ulvoessa ja veden ryöpytessä kuolemankauhuisten ihmisen yli. Sitä kelpaa makustella sohvalla kotona. Titanicia on katsottu jo aivan liikaa, joten on aika vaihtaa levyä.

Hyvät kiksit saa myös Estoniaa koskevista salaliittoteorioista, joita TV välittää koteihimme. Laivassa oli pommi ja salainen lasti, tai laiva törmäsi sukellusveneeseen. Laivan kyljessä on kuitenkin reikä, mistä se siihen tuli? Mistä ne tämän kaiken keksii ja kuka jaksaa kiinnostua? Kiitos, kyllä jaksaa, kun kiksejä on jaossa.

Ei saa unohtaa mainontaa ja sitä kautta politiikkaa. Mutta mainonta, kuinka se onkaan kiehtovaa juuri siksi, että siinä on elämysteollisuuden ydin, yksi amerikkalaisten suurimmista ja kestävimmistä keksinnöistä. Mainonta on kaksijakoista, siis salassa tietenkin, koska se sekä tuottaa elämyksiä ynnä antaa elämänohjeita epätietoisille. Kaikki on kaunista, hienoa, onnistunutta ja onnellista. Elämä sujuu aina vain paremmin ja paremmin, kun on oikeat tuotteet käytössä. Samalla tulee kerrottua mitä onnellisuus on ja mitä hyvä elämä. Sen kun tietää, osaa ohjata omaa elämäänsä oikeaan suuntaan, tekee päteviä valintoja, siis ostoksia oikeista paikosta, hyvää halvalla. Laatu on taattu, toimivuus aina moitteeton, joten halun kohde on todellakin oikeasti haluttava. Ja nyt sen saa halvalla.

Mainonta on todellakin luovaa taidetta. USA:ssa Superbowl -iltana, siis amerikkalaisen jalkapallon mestaruusottelun televisioinnin ympärillä esitetään mainoksia, joita ei sitä ennen tai sen jälkeen esitetä - ne ovat uniikkitavaraa. Moni katsoo niitä tarkemmin kuin itse matsia, joka saattaa olla tylsä, mainokset ei koskaan.

Filosofiassakin oli elämysteollisuuden makua, silloin kun Esa Saarinen oli voimissaan, mutta se aika tuli ja meni. Esa ymmärsi miten asiat ovat: elämystä ei voita mikään ja hän todella osasi luoda filosofisia elämyksiä. Ei siitä sen enempää, kunhan muistutan. Nyt filosofia on taas asiaa, joka kiinnostaa, jos kiinnostaa.

Politiikka on tänä päivänä mainonnan tukemaa elämysteollisuutta, jossa huippupaikat jaetaan televisiossa, kun missejä ei taida enää löytyä. Donald Trump on tietysti paras esimerkki nerosta, joka nousee TV:n alhosta maisen loiston ja vallan huipulle. Suomessa samaa yrittää tänään H. Harkimo apunaan sellainen ilmiö kuin Turun suuri poika, kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Jothro Rostedt. Harkimo presidentiksi kampanja voi hyvin onnistuakin, ei siinä mitään. Olin Harkimon kanssa aamu-tv:ssä, mutta emme löytäneet oikeata yhteistä säveltä. Harkimo vittuuntui minuun ja kertoi minun olevan aivan niin maan saatanan negatiivinen ihminen - joka on siis ilmiömäinen todiste hänen ilmiömäisestä ihmistuntemuksestaan. Negatiivisuudellani minä olen särvintä leivälleni ansainnut, sen olen valmis myöntämään. Harkimo haluaa positiivisuutta, koska elämykset ovat sillä puolella ja sitä myöten kansansuosio.

Entä uutiset ja niin sanottu median tiedonvälitys? Lehdistä asiaa on vaikea todeta ja todistaa, mutta sama kaiku on askelten kuin netissäkin. Netin uutisvirta, tai elämyksellisemmin uutisvuoto, on suunniteltu maailmalla tieteellisen psykologian tuottaman parhaan tiedon avulla: sekoitetaan toisiin asiaa ja elämyshöttöä oikeassa suhteessa ja kas, netin selaaja ei pääse siitä irti. Efekti on merkillisen voimakas: on pakko jatkaa selaamista. En oikein ymmärrä miten tämä toimii, mutta asian sekoittaminen elämyksiin todella koukuttaa, joten menetelmää käyttävät kaikki kanavat, sanomalehdet myös.

Jokainen katsokoon, miten on omasta puhelimestaan. Tässä on vielä pirullinen lisämauste: tietokoneen ohjelma, algoritmi, tutkii koko ajan mitä olet katsonut ja syöttää sitä lisää sinulle, ja siihen päälle kohdennetut mainokset. Jos katsot F1 uutisia pariin kertaan, kone katsoo, että sieltä saat parhaat kiksit ja jatkaa samaa rataa. Olet pääsemättömissä F1:n tuottaman huhumyllyn kanssa. Patrik Laine, siis tuo Tampereen kiekkoihme, taitaa olla myös hyvä koukuttaja. Lisäksi kakun koristeena ovat tiedeuutiset, sellaiset kuin "Tutkimus: Juusto, punaviini ja lampaanliha pitävät aivot parhaiten kunnossa keski-ikäisillä ja ikäihmisillä". Loistavaa, punkkua ja juustoa on jo kotona, kaupasta tarvitsen vain lampaanlihaa. Lihava ja aina kännissä, se on siis hyvä aivoille.

Tämä on selvästi valeuutinen, jonka näkee jo superlatiivista "parhaiten". Tiedä ei pysty tutkimaan kaikkia mahdollisuuksia, joten sanan "parhaiten" käyttö on täyttä potaskaa. Näin se menee: ensiksi tulee pääministeri Sanna Marinin käskytys koronan tiimoilta, sitten huhu Patrik Laineen sopimustilanteesta ja lopuksi valeuutinen punkun terveellisyydestä, ja sitten sama roska uusiksi, loputtomiin. Uutiset, huhut ja suoranaiset valheet muodostavat elämyksellisen kokonaisuuden, joka pitää otteessaan. Tämä on tärkeää vain siksi, että ihminen ei ajautuisi mainoskatveeseen, siis tilanteeseen, jossa mainokset eivät näy eivätkä kuulu. Niin sanottu tiedonvälitys on osa elämysteollisuutta markkinoinnin palveluksessa. On tietysti ikävää, että tiedettä käytetään väärin. Huhuja on turha levitellä, mutta kukapa asiasta olisi kiinnostunut, kun kerran elämme elämysmaailmassa ja sen ehdoin.

Ensimmäiset oikeat elämyspoliittiset ideat on havaittu kommunisteilla, jotka silloin joskus saarnasivat vallankumousta ja uhosivat riistävän luokan tuhoa ja kuolemaa. Kyllä se säväyttikin raskaan työn riistettyä, raatajaa kun ajatteli pulleaa porvaria pistimen nokassa. Sitten tuli Suomessa sisällissota ja illuusiot karisivat kuten häviäjällä aina. Vankileiriä ei lasketa elämykseksi, eikä pako Venäjälle tainnut kovin kaukaa pitää mitään illuusioita pystyssä. Työläisten paratiisin oli elämys vain kielikuvana ja propagandana, todellisuus on sitten muuta. Kannatta siis hankkia elämyksensä surrogaattien kautta, niin kuin olen edellä jo todistellut. Kun menee itse kokeilemaan, voi tulle iso pettymys. Isä Stalinkin oli vain elämysvoimainen kuvitelma, siinä kaikki.

Veikko Vennamo oli suuremoinen veitikka, olen elänyt hänen aikanaan ja seurannut silloin aikaani. Veikon puheita ei kukaan ole matkinut eikä niitä matkia voikaan - ainutlaatuisia retoriikan helmiä ne olivat, siis "Kyllä kansa tietää", "seteliselkärankaiset" ja "vinttistereo Virolainen." Oikein hyvä artikkeli on Laura Parkkisen Vennamo-juttu Kielikellossa (https://www.kielikello.fi/-/-kylla-kansa-tietaa-veikko-vennamon-poliittinen-retoriikka) - kannattaa lukea. Sitten tuli Tony Halme, joka lupasi ottaa lakikirjan kainaloon ja vahtia parlamentin ovella, ettei sisään pääse isänmaanpettureita. Ja olihan siellä Tuure Junnilakin, joka sanoi nähneensä punaisia luteita Suomen siniristilippua pilaamassa.

On sitä ennenkin osattu, noin niin kuin asian lomassa vähän vitsailla. Sitten tuli Timo Soini ja populismi. Soini sai aikaiseksi pari jytkyä, ja huusi hulluna vaalivalvojaisissa "Nyt jytkytetään!" Tänä päivänä Perussuomalaiset ovat se virallinen populistipuolue - toisaalta ei mikään puolue enää pärjää ilman populismia nykyisen elämyspolitiikan aikana. Sinänsä harmaa ja kamreerimainen Jussi Halla-Aho johtaa Suomen suurinta puoluetta, uskomatonta! Timo Soini oli elämyspoliitikko, joka osasi vennamonsa ulkoa, mutta mitä sanoa Halla-Ahosta? Suomessa nähtävästi riittää, tai on jopa eduksi, että puolueen ohjelma on värikkäämpi kuin puolueen johto.

Vilkaisu populismin määritelmään auttaa. Minimimääritelmä on seuraava: Populismi on helppojen ratkaisujen ehdottamista vaikeiksi koettuihin ongelmiin. Mutta tästä on jatkettava vielä vähän. Ratkaisut eivät saa olla pelkästään helppoja, niiden on oltava elämyksellisiä. Ongelmia ei saa nimetä vaikeiksi vaan elämyksellisesti haastaviksi. Tummat muukalaiset vievät meidän työt, ja raiskaavat naiset, varastavat hyvinvointipalvelut, se on elämyksellinen ongelma. Ratkaisu: Odinin Soturien partiot katujen varsille vahtimaan ja rajat kiinni. Näin se menee:

Perussuomalaiset on suorapuheinen puolue. Joskus totuus voi olla kuin solvaus, mutta olemme silti sen puolella. Perussuomalaiset arvostaa sananvapautta demokraattisen yhteiskunnan tärkeänä arvona. Kompromissit kuuluvat politiikkaan, mutta valtaa ei pidä tavoitella vaikenemalla eikä totuutta vääristelemällä. (https://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/arvomaailmamme/)

Pitää vain lukea rivien välistä, esimerkiksi "totuus voi olla kuin solvaus" on selkokielelle käännettynä "totuus on solvaus, ja koska me rakastamme totuutta me rakastamme myös solvausta". Mutta ei solvaus aina ole elämyksellisyyden palveluksessa. Puolueen johto painaa koko ajan jarrua, ettei hallituskelpoisuus menisi sen sileän tien, mutta puolueessa kiehuu kuin painekattilassa aivan erilainen liemi, kuten on moneen kertaan nähty.

***

Kun Otavaan tuli Liisa Steffan jälkeen uusi tietokirjaosaston päällikkö, se kertoi minulle hetimiten, että minun kirjojani lukevat vain yli-intellektuaaliset naiset, eikä heitä ole tarpeeksi. Joten se on Good Bye sitten. Harald Olausen vei uuden kirjani Suvaitsevaisuus (yhd. Heta Gylling, 2020) Iltalehteen arvosteltavaksi. Vastaus lehdestä tuli bumerangina: "Lukijamme eivät ole kiinnostuneet tällaisesta aiheesta". Mistä he sitten ovat kiinnostuneita? Helena Lindgrenistä tietysti, idiootti! Hänhän on esiintynyt ilkialasti monessa paikassa ja monesta paikasta. Ja on ollut kovin kaunis ja naimisissa tuon iki-ihanan ikisuosikki Jorma Uotisen kanssa. Minä en mennyt HS:n alastonpalstalle kuvien kanssa, vaikka pyydettiin, olisi kai pitänyt? Mutta minä olenkin ruma mies ja Helena kaunis nainen - alkoihan Troian sotakin Helenasta.

Mistä iltapäivälehden lukijoiden sitten pitäisi olla kiinnostunut? Siitä tietysti mikä on kaikkein vaikeinta, suvaitsevaisuuden kohtalosta ja tulevaisuudesta Suomessa. Mikä olisi tärkeämpää kuin oppia suvaitsemaan, sietämään ja sallimaan, kun kerran muutakaan ei voi? Ja maailmaan tulee koko ajan niin kovasti paljon uutta. Mutta suvaitsevaisuus on asiallinen asia, tylsää. Tarjoan siis minäkin lukijoilleni elämyksellistä filosofointia, toivottavasti kiinnostaa ja viihdytte. Toivottavasti elämysmaailmanne rikastuu. Ihan totta, niin pitääkin olla, elämys edellä sitä mennään, vaikka kävely onkin vaikeaa, kun hiukset kietoutuvat saappaan varsien ympärille, eikö olekin?