Emotionaalinen absolutismi Brodskyn mukaan

05.01.2021

Teksti:

Harald Olausen


Miksi nykyaikana rakastetun ja muusan välinen suhde menee usein päällekkäin? Antiikin aikana niin ei tapahtunut, koska muusalla ei ollut varsinaisesti ruumiillista hahmoa, sillä Zeuksen ja Mnemosynen (muistin virkistämiseksi muistin jumalatar) tyttärenä hänessä ollut mitään konkreettista; ainoa tapa, jolla hän ilmaisi itsensä kuolevaisille, etenkin runoilijalle, oli äänen kautta: sanelemalle hänelle milloin minkäkin säkeen. Antiikin ajan suhtautuminen runoilijoihin oli yleensä ylevä ja järkevä. Runoilijoita kunnioitettiin jumaluutta (kreikkalaisille jumala oli ns. predikaattikäsitys enemmän kuin konkreettinen jumala tai jumalat; hehän olivat monijumalaisia) lähellä olevia hahmoja. Maailman (tunne)kirjallisuudessa on kautta historian pitkän sivun pohdituttanut levottomia mieliä lopullinen kysymys rakastetun ja muusan välisestä suhteesta, erosta ja lopulta myös kohtalosta.


Yksi viimeisistä suurista runoilijoista, Nobelilla palkittu maanpakoon silloisesta Leningradista pakotettu dissidenttirunoilija, Joseph Brodskyn arvio kolmenkymmen vuoden takaa on lajinsa parhaita, jos vielä ottaa ymmärryksen alkeiden lähtökohdaksi Brodskyn toteamus siitä, että meillä kaikilla useampia syitä pysyä aloillamme kuin lähteä marssimaan. Tai tuo edellä mainittu ajatus muusasta kielen äänenä, jota runoilija kuuntelee: juuri se sanelee Brodskyn mukaan hänelle seuraavan säkeen. Ja luultavaa hänen mielestään on myös, miksi muusa on naispuolinen, koska kieltä kreikankielinen sana glossa on feminiininen - vaikka käsitys on nykyhetken maailmassa sukupuolittuneena auttamattomasti jo menneen ajan kielellisiin kiemuroihin kuuluneena vanhentunut, ymmärrän sen pehmeänä ja rakentavana vastaan miehinen ärjyminen, uho sekä kreikkalaisen maailman vakavailmaiset ja yksitotiset spartalaiset ja Peleponnelaissota-myytit.


Antiikin ajan runoilijan kirjoissa ainoa naishahmo hänen rakastettunsa lisäksi oli usein hänen oma muusansa eli runottarensa. Muusa ei ole Brodskyn mukaan vastuussa ainoastaan hänen tunteidensa koostumuksesta, vaan myös siitä, miten runoilija valitsee intohimonsa kohteen ja miten hän sitä tavoittelee. Juuri muusa tekee hänet fanaattisen määrätietoiseksi ja muuttaa hänen rakkautensa oman monologinsa vastineeksi Brodskyn mukaan, jonka huomiot runoilijasta tehtävänsä ja ymmärryksensä osalta yksiavioisena- ja kielisenä ovat kiinnostavia: se mikä tunneasioissa on itsepintaisuutta ja pakkomiellettä on pääasiallisesti sanellut hänen mukaansa muusa, jonka valinta on aina esteettistä alkuperää ja hylkää siksi muut vaihtoehdot. Tavallaan rakkaus on yksijumalainen kokemus. Brodsky jopa väittää tämän pohjalta runoilijalla olevan kyky olla uskollinen tuhlaantuu hänen muusaansa, kuten annetaan ymmärtää Byronin versiossa runoilijan romanttisesta ohjelmasta - mutta se pitäisi hänen mukaansa paikkaansa vain, jos ihmisen kieli todellakin olisi hänen itsensä valitsema. Juuri siksi voi sanoa: eläköön rakastetun ja muusan välinen ero. Brodskyn mielestä nykyaikaisessa mielikuvituksessamme rakastettu ja muusa menevät usein päällekkäin. Yksi syy on romanttinen rakkaus tai sen kuvitelmat.


Brodsky puhuu emotionaalisesta absolutismista, jonka voimakkuus on sellaista, että se toisinaan ampuu kaiken lähellä olevan yli ja usein varsinaisen maalinsakin yli. Tulkitsen sen niin, että se on tavallaan myös eräänlainen pakkomielle, jonka uhrina ja kourissa runoilija ei voi ajatella järkevästi vaan on tunteen vallassa kuin valmiiksi ohjelmoitu tekemään omasta tahdostaan välittämättä juuri niin kuin tunne hänelle sen sanelee. Brodsky kirjoittaa muusan nalkuttavasta ja itseään siteeraavasta äänestä, joka vie runoilijan niin epätäydellisten kuin täydellistenkin liittojen tuolle puolen, yli perinpohjaisten katastrofien ja onnen hurmion - todellisuuden kustannuksella, sisältyipä tuohon todellisuuteen hänen tunteisiinsa vastaava, oikeasti olemassa oleva romanttisen halun tai ei. Toisin sanoen Brodskyn mukaan viritys kohoaa itsetarkoituksellisesti, ikään kuin kaikki kieli kuljettaisi runoilijan, varsinkin romanttisen runoilijan, sinne mistä se oli peräisin, missä alussa oli sana tai erotettavissa oleva ääni. Brodsky väittää siinä olevan syy moneen epäselvyyteen ja runouden taipumus metafysiikkaan, sillä jokainen sana haluaa palata lähtökohtaansa, vaikkapa vain kaikuna, joka on loppusoinnun ääni. Ja toisaalta runoilijaa vaivaa kirous päästä koko ajan sinne, minne muut eivät ole vielä ehtineet. Sinne päästyään hän saa kuitenkin selville, ettei ketään ole paikalla, paitsi ehkä sanan alkuperäinen merkitys tai tuon alun perin kuultavissa ollut ääni.


Viimeinen suuri humanistikirjailija ja parantumaton romantikko, Thomas Mann tiesi omasta epäonnisuudestaan jalon tosirakkauden tiellä yksinäisen ajatusten olevan raskaita ja omalaatuisia, joissa oli aina hiven surumielisyyttä, koska oli huomannut yksinäisyydessä syntyvän omintakeisia ajatuksia, rohkeata ja outoa kauneutta sekä runoutta, mutta myös siihen aikaan moraalisesti tuomittua nurjaa luonnottomuutta ja luvattomuutta, mitä häpesi ja piilotteli. Brodsky tajusi tämän tunteen yhdistävän uskonnollisen mystikon ja pakanallisen sensualismin niin, että runoilijalla on siksi hänen mielestään usein myös (turhaan?) elostelijan maine. Siksi Brodsky väitti runoilijalla olevan vähemmän kaunopuheisten lähimmäistensä kanssa yhteistä se, että hänen elämänsä oli myös hänen panttivankinsa eikä päinvastoin. Ongelma ei ratkea sillä, mutta voidaan kysyä myös, miksi meidän kaikkien mielestä rakastettu on pääosassa, vaikka rakastetun ja muusan välinen ero on viime kädessä tämä: jälkimmäinen ei kuole. Samaa pätee Brodskyn luonnehdintaan muusaan ja runoilijaan: kun runoilija on kuollut, muusa löytää itselleen uuden puhetorven seuraavasta sukupolvesta. Tämä on sekä lohdullista että paljastaa elämän auringonlaskuluonteen; sillä vaikka me häviämme, aurinko laskee ja aina sitä ihastelee joku meidän jälkeemme ensimmäistä kertaa, kuten Brodsky ennen ja me hänen jälkeensä, jonkun meidän jälkeemme tulevan silmin historian hämärässä ja siihen häviämässä vähin äänin jälki jättämättä jälkeemme, vaikka niin kuvittelemme.


Brodskyn mukaan muusa oleilee aina kielen lähettyvillä eikä tunnu panevan pahakseen, vaikka häntä erehdyttäisiinkin luulemaan arkisen näköiseksi tytöksi, sillä tällaisesta erehdyksestä huvittuneena hän koettaa oikaista sen sanelemalla suojatilleen, milloin Paradison sivuja, milloin Thomas Hardyn runoja vuosilta 1912-193 eli niitä joissa ihmisen intohimon ääni antaa myöten lingvistiselle välttämättömyydelle - mutta ilmeisesti turhan takia. Nykyisin sanottaisiin henkilö ja tulkittaisiin tätäkin romanttisen homouden ansana kulttuurin pehmeänä mädättäjänä. Brodsky kirjoitti arvionsa vuonna 1990. Kirjoitus on julkaistu suomeksi Brodskyn kirjassa "Keräilijän kappale" (Tammi 1997) luvussa "Altra Ego". Jos kirjasta pitäisi lukea vain yksi luku, olisi se tuo mainitsemani. Brodsky pohtii tässä laajassa esseessään runon elämää ja oikeutusta sekä mitä jäi jäljelle runoilijan arvostuksesta ranskalaisten romantikkojen ja symbolistien suureellisen elehdinnän jäljiltä. Pinnallinen ja kouhkaava rappioromantiikka oli ennen yksi sellainen vallitseva piirre. Päässä jomottaa. On krapulaa. Jo kolmatta viikkoa. Eilen oli yhdet avajaiset. Ylieilen lopettajaiset. Sitä ennen eilen runopiirin kevätjuhlat. Ja sitä ennen ties mitä, millä ei ole niin väliä, kun ei muista, tai jaksa muistaa, koska ei ole ihan pakko - tekstit ovat yhtä nasevia kuin krapulaisten jutut aamukaljalla:


"Kuules mää on postinkantaja, jolla on suuria haaveita itsestäni, ja vaikka mää oon syntynyt moottorisaha toisessa kädessäni, niin mää on suuri runoilijakusettajasirkka, joka soittaa päivät pitkät salolla ja sitten tule syödyksi."


Runoilija on narri Rimbaudin ja Verlainen tapaan ja hänestä tulee aina myös suuri rikollinen. Hesiodos väitti kuuluisassa teoksessaan "Työt ja päivät", Homeroksen kertovan runokielen hengessä, että röyhkeydestä ja jumalattomuudesta koitui aina loppujen lopuksi rangaistus, joka tosin joskus antoi odottaa itseään valitettavan kauan aikaa, koska tuomarit olivat lahjottuja ja oikeus toimi aina vahvemman puolesta. Brodskyn mukaan ajatus, että runoilija on parantumaton Don Juan, on suhteellisen tuoretta perua: monien muiden kansan mielikuvituksessa laajalle levinneiden käsityksien tavoin se näyttää hänen mielestään olevan teollisen vallankumouksen sivutuote - kumouksen, joka juuri aiheuttamiensa äkillisten väestönkerääntymien ja lukutaidon nopean kasvun kautta synnytti kansan mielikuvituksena tunnetun ilmiön. Brodsky on harvinaisen oikeassa, kun hän sanoo, että asian voi ilmaista toisinkin: tämä mielikuva runoilijasta näyttää saaneen alkunsa pikemminkin lordi Byronin Don Juanin saavuttamasta yleisömenestyksestä kuin sen tekijän omista romanttisista kokemuksista, jotka ehkä olivat kunnioitusta herättäviä, mutta eivät vielä siihen aikaan yleisön ulottuvilla. Sitä paitsi Brodskyn mielestä jokaista Byronia kohti me saimme aina yhden Woodsworthin.


Brodskyn muisteleva esseekokoelma on napakka ja samalla laajaa kuvaa elämänkierrosta mieleemme piirtävää älyllistä, ja kaikkien luutuneet tyhmyytemme sekä luovan ihmisen villin luonnon jähmettävän pikkuporvarillisuuden kumoavaa tekstiä. Brodsky asettuu parjattujen runoilijoiden puolelle, sillä hän ymmärtää halun kyseenalaistaa ja väheksyä runouden arvovaltaa, joka, paitsi että se kilpailee valtion arvovallan kanssa, asettaa kyseenalaiseksi myös ihmisyksilön sinänsä, hänen saavutuksensa, hänen henkisen turvallisuudentunteensa ja vieläpä hänen merkityksensä. Voi hyvin ajatella, että Brodsky puhuisi tänään "totuudenjälkeisen ajan" kylmää nihilististä teloitusilmapiiriä vastaan nähden vapaan runon olevan vastavoima ja vastakohta tylsyyteen pakottavalle kurittajanihilistiselle pakkoyhteiskunnallemme, missä näkymätön valta piiloutuu aina yhtä ovelasti mieliimme, jota rangaistaan huomaamattomalla ja hienovaraisella kontrollilla, juuri medioiden ihmistä pienentävän ja mielikuvitusta kuristavalla kädellä. Jokainen porvari oli hänelle runoilijoita inhoava Platon. Vapaasti hengittävä runous vastaan jäykkä kontrolloitu mieli-asetelma, ei ole muuttunut mihinkään modernin runon isänä (Pahan kukka) pidetyn runoilija Charles Baudelairen vuonna 1887 tekemästä terävästä huomiosta kaupallista tylsyyslatteutta ja mielenikävää rahastuksen nimissä levittäneestä pahansuopaisesta juoru- ja paskalehdistöstä mihinkään:


"Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huumaa. Ja tämän oksettavan aperatifin sivistynyt ihminen nauttii joka aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta."


Runoilijoiden halveksiva kohtelua oli antiikin aikana harvinaista. Jopa jumalolennot itsekin olivat usein heidän kuulijoinaan, kuten Orfeus-myytti todistaa, Brodsky muistuttaa, ettei Orfeus ollut mikään Don Juan. Hän on vaimonsa Eurydiken kuolemasta niin suunniltaan, että hänen valituksensa raastavat itse Olympoksen korvia, ja nämä antavat hänelle poikkeuksellisen luvan mennä manalaan hakemaan vaimonsa takaisin. Mutta ei homma onnistu alkuunsakaan - onneksi, sillä muuten meillä ei olisi tätä kaipuun ylistysvirttä lohtunamme, kun itse kaipaamme niin, että se sattuu ja on joskus ääritapauksissa jopa kuolemaksi. Orfeuksen ehdottomuus ja kuuliaisuus omaa romanttista minäänsä ja kaipuutaan kohtaan todistaa runoilijoiden intohimon yksiavioisen luonteen - eräänlaisen emotionaalisen absolutismin tärkeyden. Juuri siksi hänen näkynsä ja oivalluksensa saattavat johtaa hänet Brodskyn mukaan joko hybriksen valtavaan kasvuun tai - vielä todennäköisemmin - yhä syvempään nöyryyteen sen voiman edessä, jonka hän aavistaa piilevän noiden oivallusten j näkyjen takana.


Brodsky varoittaa runoilijaa, jota saattaa vaivata käsitys, että kieli, joka on kaikkea muuta vanhempi ja elinkelpoisempi, antaa hänelle, äänitorvelleen, sekä viisautensa että tietonsa tulevaisuudesta. Ja vaikka hän olisi kuinka seurallinen tai vaatimaton luonteeltaan, tällainen luulo eristää hänet vielä kauemmaksi sosiaalisesta taustastaan, joka epätoivoisesti koettaa saada hänet takaisin ajamalla yhteisen nimittäjänsä hänen nivustensa läpi. Runoilijan ei tarvitse, kuten moni ulkokohtainen akateeminen, muiden äänellä kirjoittava runoilija luulee, amerikkalaisen runoilija Raymond Carverin mukaan, leikkiä kulmakunnan fiksuinta tyyppiä, ja ihan kuten myös runoilija Jukka Koskelainen kirjoitti: "runous ei ole korkeampi tiedostamistapa", vaikka hän itse runoja kirjoittaakin. On edelleenkin perin kummallista, että suomalaiset nykyrunoilijat eivät ymmärrä deweyläisesti, että kokemusta voi sanoa esteettiseksi, vain jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava. Brodsky ottaa esimerkin muuttuvuudesta, joka on hänestä se seikka, joka elävöittää kasvot runoilijan silmissä ja joka kajahtelee melkein käsin kosketeltavasti Yetsin kuuluisistä säkeistä:


"Niin moni hymyäsi suopeaa, kauneutta kasvojesi rakasti; yksi taas matkalaista sielusi surua kasvoillasi vaihtuvaa."


Se, että lukija pystyy eläytymään näihin säkeisiin, osoittaa Brodskyn mukaan hänet yhtä alttiiksi muuttuvuuden vetovoimalle kuin mitä runoilijakin itse on. Emerson, vapaiden sielujen ja villien runoilijoiden pahimman vihollisen eli historian ja kaikkien historismien kiihkeä vihollinen, totesi parhaiden kirjojen saavan meidät vakuuttuneiksi siitä, että yksi luonto kirjoitti ja sama luonto lukee. Harold Bloom rakensi hienon synteesin Baconin, Johnsonin ja Emersonin terävistä huomioista kehottamalla etsimään sellaista mikä tulee sinua lähelle, mitä voidaan käyttää asioiden punnitsemiseen ja harkitsemiseen, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ja ainoa, ajan tyranniasta vapaa luonto. Tämä tarkoittaa käytännöllisesti ilmaistuna: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen löytää sinut. Brodsky puhuu muusasta Yeatsin nelisäkeen avulla, juuri niin kuin se ilmenee kaikki edellä mainitsemani kirjoittajat julistaen ihmisen ajattelun ja kokemuksen autonomiaa eli vapautta emotionaalisessa absolutismissa. Se kuulostaa Brodskyn mielestä hetkeltä, jolloin tunnistaa jonkin elämänmuodon toisessa: runoilijan omien äänijänteiden värinän rakastettunsa kuolevaisissa piirteissä tai epävarmuuden epävarmuudessa; toisin sanoen väräjävälle äänelle kaikki kokeilunluontoinen ja horjuva on kaikua, joka toisinaan on korotettu alter egoksi, tai, kuten sen kuuluu olla Brodskyn mielestä kieliopillisen suvun mukaan, altra egoksi.