Ensimmäinen "lännettyneen" Nato-presidentin uudenvuodenpuhe

Teksti Harald Olausen

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tänään pitämä viimeinen uudenvuodenpuhe kansalaisille presidenttinä oli kumman valju ja yllättävän mitätön ollakseen presidentin uudenvuodenpuhe. Niinistö ei ole tunnetusti niitä sujuvasanaisimpia ja tunteikkaimpia puhujia. Ehkä jopa päinvastoin aika kömpelö ja sanoissaan kompasteleva juristi, joka ei ole kovinkaan sielukas muutenkaan.

Mutta miksi olla sitä, jos ei ole sitä? Niinistö on lakimies ja sen huomaa hänen jäykästä tyylistään. Tämä puhe oli kyllä pohjanoteeraus ja kömpelö, ihan kuin hän olisi säästellyt sanojaan. Puheen kantavana ideana oli muistuttaa toivosta, mikä sinänsä oli fiksua ja odotettua maailmaa runtelevien kriisien keskellä. Senecan tavoin hän muistutti myös velvollisuudentunnosta.

Suomettumis-sanan korvaaminen suomalaistumisella antoi Niinistölle mahdollisuuden painaa puumerkkinsä Venäjän aloittamaan uhkaavaan rauhanhäirintään ja yritykseen saada Stalinin aikainen puolustusvyöhyke vanhoista naapureistaan. Mutta puhe Nato-optiosta oli harhaanjohtava. Kokoomus on aina rummuttanut Venäjän vaarasta ja armeijan tärkeydestä.

Pitää muistaa, ettei Suomella ollut esimerkiksi itsenäisyyden alussa omaa vakituista armeijaa, vaan Mannerheimin jääkäreistä ja talonpojista koostuva sekalainen joukko huonosti aseistettuja miehiä. Kokoomus asetti yhdeksi keskeiseksi tavoitteekseen bolsevikkien aseellisen vastustamisen ja Suomen idässä sekä etelässä asuvien vainottujen heimolaistensa avustamisen.

Kun Venäjä alkoi brutaalin hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan kaksi vuotta sitten helmikuun lopulla, suomalaisten enemmistö oli vielä selkeästi natovastainen. Yhtäkkiä suomalaismedioissa alettiin esittää jamesbondimaista jännitysjatkosarjaa Natoon liittymisen välttämättömyydestä, mitä auttoi venäläisten räikeät siviileihin Ukrainassa kohdistamat ihmisoikeusrikkomukset.

Koko mediarintama yhtyi omaan sotaansa nato-jäsenyyden puolesta. Esimerkiksi ensimmäisten sotaviikkojen jälkeen säikähtäneet kansalaiset saatiin ajettua kaikkialta medioista rummutetun ovelan ja vaihtoehdottoman natopropagandan avulla satimeen ilman, että edes vasemmistoliitto kykeni esittämään uskottavaa puolustuspoliittista vaihtoehtoa, kun ei halunnut.

Natokiima kuvaa hyvin myös tyhmyyden maksiimia. Siihen kuuluu yhden tunneperäisen mielipiteen varjolla kyky manipuloida, miten haluaa koko kansan mielipide ilman, että keskustelussa oikeasti esitettäisiin eriäviä mielipiteitä tai todellisia vaihtoehtoja. Mutta se oli myös ovelaa ja odotetusti tuloksellista, olihan se kuin olisi voittanut uudelleen käydyn Talvisodan revanssihengessä.

Kun seurasi minkä tahansa median ylitsepursuavaa natokiimaa, huomaa niissä yhden yhteisen piirteen; ne hehkuttivat pikkupoikamaisella innolla mieliimme kuvaa natosuojasta, joka laskeutuisi päällemme natojäsenyyden hyväksymisen jälkeen niin tehokkaasti, että parhaimmatkin myyntipuheet jäävät jälkeen jo alkumetreillä ja koko kansan mieli oli tehokkaasti käännetty.

Esimerkiksi Ylen uutiset olivat ottaneet tehtäväkseen kuvittaa nato-jäsenyyden erinomaisiksi kehuttuja puolia rauhoittelemalla Venäjän markkinoiden menetyksestä säikähtäneitä, esittelemällä suomalaisen aseteollisuuden potentiaalista myyntiarsenaalia natojäsenyyden kanssa samaan aikaan avautuville natomaiden keskinäisille asemarkkinoille ja aivan erityisesti USA:n.

Nato-propagandan oveluus on siinä, ettei kukaan kyseenalaistanut sitä, osin siksi, että Venäjä oli itse antanut aseet vihollisen käyttöön, osin siksi, että kysymys oli vahvasti kansan mielissä kulkevista uskomuksista. Pelotteleminen oli helppoa, kun sitä on tehty koko historian ajan, ja Venäjä-viha asuu yhä jokaisessa suomalaisessa syvällä sielussa muistoina ja kokemuksina.

Suomen poliittisen eliitin yhdessä valtamedioiden kanssa suorittama Nato-operaatio on malliesimerkki hyvin onnistuneesta kulissien takaisesta tiedotuskampanjana, orkesterinjohtajana kokoomus ja itse presidentti Sauli Niinistö. Kokoomus panosti täysillä Suomen liittämiseksi Natoon. Nato-jäsenyydestä ja lännettymisestä tuli Niinistön presidenttikauden tärkein tehtävä.

Alexander Stubb kysyi kirjassaan Hymyile, olet EU:ssa – europarlamentaarikon päiväkirja (WSOY 2005), miksi me olimme nykyjään liittoutumattomia: "Terrorismin vastaisesta taistelusta? Ei. YK:sta? Ei. EU:sta? Ei. Natosta? Ei, koska olemme mukana Naton operaatioissa. Milloin myönnämme suoraan, että Suomen liittoutumattomuus loppui 1.1.1995?"

Stubb mietti, olikohan Nato-ovi meille vielä auki? Olihan se. Kokoomuksen ja istuvan presidentin varsinainen taidonnäyte on ollut Suomen ujuttaminen Natoon ilman sen kummempia soraääniä. Suomessa on menetetty itsenäisyys Nato-jäsenyyden myötä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Samalla Venäjä-viha on nostanut kovan puolustustahdon kanssa päätään kansan keskuudessa.

Professori Matti Klingen mukaan 1920- ja 30-lukujen suomalaisten vihamielisen Venäjä-asennoitumisen juuret eivät ole kaukana menneisyydessä, kuten on väitetty pitkään, vaan juuri vuosisadan alun biologisissa rotuteorioissa ja niiden taitavassa propagandakäytössä puolin ja toisin. Suomessa on lietsottu ryssävihaa. Mutta oliko Suomella muita mahdollisuuksia? Eipä juuri.

Paasikivi sanoi, että Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto oli varannut Suomelle Ulko-Mongolian nöyryyttävän kohtalon. Itsenäisen Hänestä Suomen suurin ongelma on ollut kytkeytyä yhä sotilasstrategisesta näkökulmasta vanhan keisarikunnan rajamaana Baltian maiden sekä Puolan tapaan Neuvosto-Venäjän ja erityisesti väkirikkaan Leningradin alueen turvallisuuteen.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen varoittaa Vaihtoehtoisia faktoja (Minerva 2017)- kirjassaan, että vaikka auktoriteetit kuuluvat elämään, niiden vaarat näkyvät päivittäin: "Me annamme auktoriteeteille liian paljon valtaa. Auktoriteetit syöttävät pöyristyttäviä valheita oman kansakunnan historiasta ja vastustajien vaarallisuudesta. Auktoriteetit tietävät kaiken."

Juuri näin on käynyt nyt Suomessa, jossa yhtenäistä ja itseensä vahvasti uskovaa kansaa johtaa kohta kautensa päättävä tasavallan presidentti, joka saa täyden kympin suorituksestaan, olihan hänen tärkein tavoitteensa presidentiksi tultuaan Suomen liittäminen Natoon. Hänen viimeinen uudenvuodenpuheensa vaikutti enemmän selittelyltä kuin jäähyväisiltä ilman hintalappua.

Se on kovin inhimillistä, sillä missä hän on ja mitä hän vastaa silloin, kun ensimmäiset suomalaiset nato-sotilaat tuodaan maailmalta sinkkiarkuissa, ja Naton jäsenmaksut sekä tasokkaan (lue: amerikkalaisen sotateollisuuden) puolustuksen kustannukset kohoavat sietämättömiksi? Entä kun suomalaiset tajuavat juotuneensa kirjaimellisesti Naton puskurivyöhykkeeksi?