Entä mitä nyt Labour, mitä teette vaalivoitolla?

Teksti Harald Olausen

"Vielä sata vuotta sitten Britannia hallitsi valtavaa aluetta, johon kuului neljännes maapallon asukkaista. Imperiumin hajoamisen jälkeenkin kuningaskunta on ollut huomattava kansainvälinen toimija, mutta onko sen mahti nyt murtumassa? Miten Britannia ajautui tai ohjattiin kohti Euroopan marginaalia?" https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/blairista-brexitiin/2523972

Labourin voitto Britannian parlamenttivaaleissa 2024 on historiallinen. Viimeksi näin suuri vaalivoitto tuli labourille Tony Blairin ensimmäisissä voitokkaissa vaaleissa 1997, kun labour sai 419 edustajaa ja konservatiivit vain 165 edustajaa. Tämä on kautta historian labourin toiseksi paras tulos sitten vuoden 1945 Clemet Atleen veret seisauttavan voiton. Vuonna 1994 vaalien edellä labourin kannatus oli kaksikymmentä prosenttia suurempi, kuin konservatiivien ja silti he hävisivät vaalit. Moni ihmetteli miksi.

Konservatiivien taktiikka on ollut heikentää ensin julkisia palveluita ja vahvistaa sitten kalliita yksityisiä, ja sitten syyllistää ihmiset ja syteemi sekä väittää systeemin olevan tehoton ja toimimaton. Tällä tavalla näivettämällä julkiset palvelut ja viemällä ihmisiltä turvan ja toivon he saivat aikaan kaaosta ja paniikinomaisen reaktion. Taktiikka ei kuitenkaan enää toiminut kuten ennen.

Mutta palataanpa ensin ajassa hieman taaksepäin tutkimaan asiaa yhden mainion ja paljon hyödyllistä tietoa sisältävän kirjan verran (josta mm. selviää, että kokoomus varasti Tony Blairilta sloganin: Mahdollisuuksien tasa-arvo ja konservatiiveilta kovan köyhiä kyykyttävän talouspolitiikan). Kirjassa kerrotaan myös hieman toisenlaisesta ajasta ja labourista sekä Tony Blairista, joka leikkasi mm. opintotuesta, toi yliopistoihin lukukausimaksut ja teki tukijärjestelmästä tarveharkintaisen. Miksi hän teki niin?

Tutkija Markus Kantola kirjoittaa kirjassaan Blairista Brexitiin (Gaudeamus, 2019), että labour olisi saattanut voittaa 1997 ilman Blairiakin. Aika oli tuolloin otollinen muutokselle samoin kuin nyt, sillä kuten silloin, niin myös nyt labourin voittoa selittävä tekijä oli brittien syvä pessimismi ihan syystäkin (oikeistolla on aina sama halu kaikkialla käänteiseen "robinhoodismiin" leikkaamalla köyhiltä ja antamalla lisää rikkaille. Tällä tavalla konservatiivit varmistivat labourin voiton.

"Konservatiivit olivat nostaneet kulutusveroja, leikanneet pääomaveroja ja supistaneet sosiaalimenoja, mikä oli kasvattanut tuloeroja merkittävästi. Vuonna 1997 kymmenen prosenttia briteistä omisti puolet kansakunnan omaisuudesta. Tulojakauman toisessa päässä olivat kodittomat, jotka ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan päättymisen jälkeen palasivat Lontoon kaupunkikuvaan." Näin konservatiivit tekivät taas, ja siksi labour koettiin pelastuksena. Lontoon kadut ovat täynnä kodittomia.

Kumma kyllä vielä 1948 vaikutti siltä, että Britannia oli muuttumassa sosialidemokraattiseksi, mutta vanhoja tapoja ja instituutioita kunnioittava yhteiskunnaksi labourin johdolla. Mutta sitten maailma ympärillä muuttui. Tuli kylmä sota ja labourin kansallisohjelma ei toiminut. Kansalaiset kyllästyivät labourin temppuiluun, ja passittivat puolueen oppositioon vuonna 1951

Labourin sisällä vaalitappio erotti toisistaan labourin vasemmistoa edustaneet demokraattiset sosialistit ja sosialidemokraatit. Demokraattiset sosialistit olisivat halunneet jatkaa sodanjälkeisen hallituksen linjalla. Sosiaalidemokraatit halusivat taas siirtyä sekatalouteen, jossa valtio ohjasi taloutta mutta ei ottanut tuotantovälineitä haltuunsa. Väliin kansallistettiin ja väliin taas ei.

Vaikuttaa siltä, että Britannian nykypolitiikan nollapiste osuu noihin aikoihin, sillä se synnytti sosiaalisen omatunnon omaavan keskustaoikeistolaisen laajan konsensuksen niin labourissa, kuin konservatiiveissakin, ja kansalaisten palveluja laajennettiin sekä yhteiskuntaa uudistettiin. Ay-liike sai lisää valtaa, joka siltä vietiin vasta Thatcherin siivousoperaatiossa 1980-luvulla.

Nyt maailman suurista talouksista Britannia on ottanut takapakkia Brexitin tullessa voimaan vuosittain liikaa, ja se näkyy maassa taantumana. Maan talouden syksykierteeseen ajanut Liz Trussin 45-päiväinen pääministerikausia paljasti Brexitin lupausten olleen valheellisia, ja koko projektin vain ison rahan hyvin naamioitu sekä operoitu tulonsiirtoprojekti rikkaimmille.

Tässä vaalien kuuma peruna ja myös konservatiivien perusongelma. Puolueen kaapanneet äärilaidan oikeistopoliitikot ovat kaukana keskiluokalle hyvää tahtovasta ja julkisia palveluja kannattaneesta keskustaoikeistolaisesta konservatiivipuolueesta, joka poikkesi yhtä vähän labourista kuin maito piimästä, ja oli turvallinen valinta kehitystä haluaville tavallisille kansalaisille.

Thatcher oli huolimatta rajuista otteistaan yhteiskuntaa eteenpäin vienyt radikaali uudistaja, joka halusi kumota kehitystä jarruttavia tekijöitä kuten lakkoilevaa ay-liikettä. Työväenpuoluekaan ei ole ollut sitten Blairin puheenjohtajakauden jälkeen entisensä ay-liikkeen poliittinen siipi, ja vanhaa luokkataisteluretoriikkaa suoltava sosialismin ulkomuseo.

Margaret Thatcherin kaudella vallitsivat maailmassa oikeistotuulet. Thatcher yhdessä Ronald Reaganin (ja ns. Mustan internationaalin eli maailman oikeistopuolueiden kansainvälisen foorumin) kanssa löivät hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneen vasemmiston, ja onnistuivat kaventamaan sekä ajamaan ahtaalle uudistusmarginaalin uusliberalistisella politiikallaan.

Thatcher ei välittänyt eurooppalaisista konservatiivipuoleista. Hän unelmoi tiiviistä yhteistyöstä amerikkalaisten oikeistoliberaalien kanssa muuttaa maailma yhdessä kovan oikeistolaisuuden unelmaksi. Britit olivat kuitenkin erilaisia amerikkalaisten kanssa ja heitä oli jo purrut sosialismin kärpänen, ja he näkivät kahlitsemattoman yltiökapitalismin pedonsilmät.

Thatcher käytännössä tuhosi valtakautensa ajan kaikki ne brittiläisen yhteiskunnan traditionalistiset perusta, joiden puolustamiseen konservatiivipuolue oli kahdensadan vuoden ajan perustanut olemassaolonsa, eikä se ollut lainkaan vähäistä, vaan asetti koko yhteiskunnan uuteen tilanteeseen ja labourin altavastaajaksi konservatiiveille, kunnes Thatcherin aika oli ohitse.

Blair vastasi tähän haasteeseen. Blair oli lopulta labourin pelastus. Ideana oli modernisoida puoluetta ja yhteiskuntaa eurooppalaiseen suuntaan vastaamaan globalisoituneen ja informaatioteknologian hallitseman uudenlaisen todellisuuden heittämiin vakaviin haasteisiin kehityksestä jäänneille briteille. Gordon Brown olisi ollut omasta mielestään parempi puheenjohtaja, ainakin älykkäämpi ja vakauksellisempi sosialisti, mutta hän epäröi ja myöhästyi.

Kantolan mukaan Blair tuli oikeaan aikaan johtoon. Ihmisiä ei kiinnostanut niinkään puolueen ideologia, kuin se pitivätkö he puheenjohtajasta. Labour oli keskiluokan asialla lähellä konservatiiveja aina Jerymy Gorbyn puheenjohtajakauteen saakka, eikä liukunut vasemmalle. Eikä puolueen vasemmistoa edustanut Gorbyn "shampanjasosialistina" kovinkaan radikaali ollut. 

Labourin vasemmisto ajaa skandinaavisen sosialidemokratian mukaista hyvinvointiyhteiskuntamallia, joka nyt on pahassa kriisissä ja hautausta vaille loppu. Myös edellinen keskustaoikeistolainen pääministeri David Cameron puhui samoista teemoista, ja osin siksi kansan silmissä alkoi hämärtyä puolueiden väliset keskinäiset erot, kuten vielä tänäänkin verokeskustelum tiimoilta. 

Keskustassa oli tunkua mutta laidoilla ei ennen kun konservatiivien oikeisto-oppositio alkoi tuloksellisen valtataistelun Cameronia vastaan, mikä päätyi Cameronin eroon ja Britannian lähtöön EU:sta. Sen jälkeen maa tuntui ajautuvan koko ajan vaarallisemmille ulapoille ilman kapteenia, jolla olisi ollut merikartat selvillä, samalla kun puolueen oikeisto alkoi ristiretken köyhiä ja keskiluokkaa vastaan yrittäen riisua julkiset verorahoilla tuotetut palvelut ja myös rikkaiden verotus minimiin.

Labour voitti odotetusti tänään Britanniassa käydyt parlamenttivaalit, ja vieläpä hienolla tuloksella. Englanti on kääntynyt uuteen aikaan. Mutta nyt vasta ongelmat alkavat. Mitä labour aikoo oikeasti tehdä maan palauttamiseksi raiteilleen ja ansaitakseen kansalaisten luottamuksen pysyäkseen valassa? Britannia on suurissa vaikeuksissa Brexitin takia eikä ratkaisut ole helppoja.

Tehtävä vaikuttaa ylivoimaiselta ja vaikealta osin siksi, ettei 14-vuotta jatkunut sekaannuksen aika brittiläisessä politiikassa ole vain yksinomaan konservatiivien syytä. Sitä ennen 12-vuotta vallassa ollut labour on vähintäänkin yhtä syyllinen. Lisäksi brittipolitiikka on ollut jo pitkään syvässä kriisissä. Perinteet ja historia on aina sitonut labourin johtoa, vaikka Kinnock aloitti puolueen suuntautumisen enemmän äänestäjiä miellyttävään maltilliseen keskustalaiseen suuntaan.

Niel Kinnock, joka oli ensimmäinen labourjohtaja, josta ei koskaan tullut pääministeriä, joutui tekemään kuitenkin paljon kompromisseja työväenpuolueen vasemmiston kanssa. "Hän joutui kannattamaan konservatiivien ajamien työlakien muuttamista ja yksityistettyjen yritysten uudelleenkansallistamista., vaikka merkittävä osa äänestäjistä ei tätä kannattanutkaan. " Kinnock kuitenkin varmisti labourin tulevaisuuden estämällä sitä liukumasta radikaaliksi sosialistipuolueeksi 1980-luvulla.

Fabian societyn kotimaassa II ms:n jälkeen erityisesti terveydenhuollossa (NHS) orastanut hyvinvointivaltion idea oli mennyttä kalua. Sille ei enää löydy yksiselitteistä rahoitusmallia, nyt kun labourkaan ei halua korottaa veroja hyvinvointivaltion pelastamiseksi. Labourin ongelma onkin isompi ja vaikeampi kuin uskommekaan suuntaan tai toiseen. Ajassa pitää palata taaksepäin vuoteen 1979, kun labourin jätti puolueen oikeisto, joka edusti keynesiläisyyttä. 

Mutta labourilla on aina ässä hihassaan: konservatiivien suurtuloisille ajamat veronalennukset ja valtionomaisuuden yksityistäminen kasvattavat tuloeroja ja köyhdyttävät tavallisia palkansaajia, joiden viha ja kostonhimo kanavoituu vaaleissa labourin hyväksi. Perinteinen kannatusautomaattiyhtälö ei toimi enää nyt, linjalla ahneet rikkaat-kärsivät köyhät.

Kumma kyllä vaikka yhteiskunnalliset jännitteet ovat riistäytyneet käsistä ja yksityisomistuksen keskittymisestä on alettu puhua kriittisesti ja vastustaa mielenosoituksen ison rahan valtaa, kuten Britanniassa. https://www.youtube.com/watch?v=jFZyTXiZP6U Ja vaikka labour voittikin selvin lukemin, on konservatiivien rökäletappio enemmänkin konservatiivit vallanneen uusoikeiston.

Perinteiset konservatiivit eivät olisi toteuttaneet sellaista maata köyhdyttänyttä uusliberalistista talouspolitiikkaa, kuin Brexit-hölmöilyssä huonoon valoon joutuneet Teresa May, Boris Jonson, Lizz Truss sekä nht viimeksi väistyvä pääministeri Rihs Shunak. Esimerkiksi vanhoista kunnon konservatiiveista käy vuoden 1951 vaalitaistelu, jossa konservatiivit pääsivät valtaan luvattuaan, etteivät leikkaa labourin aloittamasta hyvinvointivaltion kehittämisestä ja terveysmenoista. 

Vuosina 1957-1963 konservatiivipääministeri Harold McMillan jatkoi samalla linjalla, ja puolusti terveys- ja sosiaalimenoja modernisoi puolueensa vahvistaen keskiluokan etuja ja asemaa yhteiskunnassa. Politikasta puhuttaessa ongelma tulee siitä, että emme voi tietää, mitä oikeasti tapahtui ja tapahtuu, koska kaikki katsovat asioita omalla suppealla tavallaan. 

Peribrittiläisen kyynisyyden mukaisesti, tosiasioista ei voi vetää johtopäätöksiä siitä, miten tosiasioiden pitäisi olla. Brittiläistä politiikkaa voi pohtia myös monelta kantilta mutta analyyttisen tulkinnan tarjoaa vain tradition tunteva. Vaalituloksen selvittyä on aika kääntää katseet uuteen pääministeriin ja hänen puolueensa suuntaan ja se ei ole välttämättä myönteistä.

Miten lanour pärjää kunnialla valehteluista ja vesitetyistä vaalilupauksista poliitikkojen kuherruskuukaudeksi kutsun ensimmäisen sadan päivän vallassaolon jälkeen? Labour on vetänyt itsensä niin keskelle, ettei se enää vaikuta työväenpuolueelta, muuta kuin värinsä ja retoriikkansa ansiosta. Se onkin ollut suuri kysymysmerkki kysymyksellä: Miten he aikovat hallita?

Jäljet pelottavat ja monet epäilijät näkevätkin puheenjohtaja Keir Starmerin ja varapuheenjohtaja Angela Raynerin takana ikävästi irvistelevän epäsuositun, ja puolueen periaatteet julkisuuden alttarilla myyneen, entisen pitkäaikaisen puheenjohtajan ja pääministerin, Tony Blairin, hieromassa käsiään tyytyväisenä oman poliittisen linjansa voitosta "uudessa Labourissa".

Mutta toisaalta niinhän Harold Wilsonkin sai palautettua labourin valtaan ja äänestäjien luottamuksen vuonna 1964 uudistetulla ohjelmallaan, missä oli ripaus arvokonservatiivisuutta sekä sosialidemokratiaa. Blair oli kotoisin konservatiiviperheestä ja uskovainen, joka erottuaan pääministerin paikalta liittyi katolisen kirkkoon, mikä olisi aiemmin ollut aiemmin mahdottomuus.

Blair oli toista kuin mitä oli luvannut olla, ja mitä oli ollut vielä oppositiossa. Työväenpuolueella oli uskottavuusongelma omissa joukoissaan, joissa oli katto liian korkealla, samoin seinät ja mukaan mahtui kuka vaan. Pääministerivetoisessa järjestelmässä pääministeri päätti paljolti politiikan suunnan. Eri lupauksilla kuin käytännön politiikka, pääministerit ovat aina ongelma.

Esimerkiksi tästä hyvissä ajoin nykyinen labourpuoluejohto alkoi reivata kunnolla kurssia ja puoluetta keskemmälle vaalit ratkaisevaan hyvinvoivaan keskiluokkaan estämällä puolueen näkyvän ja puoluejohdon mielestä häiritsevän kuuluvan vasemmiston ehdokkaiden pääsyä mukaan kisaamaan parlamenttipaikoista samaan aikaan, kun konservatiiviparlamentaarikoista loikkasi näkyvästi "rotat jättävät uppoavan laivan"-tyyliin Labouriin. 

Se oli tärkeä merkki konservatiiviäänestäjille, ja lisäongelma abourille, sitten kun maksuna aika tulee. Suomessa seurataan yllättävän vähän Britannian politiikkaa – onneksi sentään enemmän kuin Ranskan – ja se näkyy siinä, ettei meillä ole ajankohtaisia poliittisia kirjoja tarjolla taustoittamaan brittipolitiikan uusia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja.

Blairista Brexitiin (Gaudeamus, 2019) on ainoa nykyistä tilannetta selvittelevä kirja brittipolitiikasta. Eikä se ole juuri mitään, mutta kelpaa hyvin tasokakaksi luettavaksi tapahtumien pohjalle taustoja selvitellessä. Kantolan tyyli on lukijaystävällinen. Eikä hän turhia tarinoi. Sen minkä hän saatesanoissa lupasi, esitellä brittipolitiikan taustoja ja keskittyä Blairiin, piti hyvin kutinsa.

Kantolan kirja valottaa jopa kiinnostavalla tavalla esimerkillisen syvällisesti sitä, miten Britannia ajautui nykyiseen kriisiin ja miten Tony Blairin "nuoresta kansakunnasta", jonka piti johtaa Eurooppaa ja uudistaa hyvinvointivaltio sekä Britannian valtiorakenteet, tulikin (2019) maa, joka uhkaa hajota, ja jonka asema on Euroopassa edelleenkin kohtalaisen epäselvä ja epämääräinen.

Lähteenä on käytetty mediajututtuja, joiden luotettavuus ja todenmukaisuus ovat tulkinnanvaraisia asioita. Kantolan kirjalla on kuitenkin muita avuja, miksi se on hyvä ja tarpeellinen lukea. Se nimittäin osuu väitteissään yli viiden vuoden takaa yllättävän oikeaan, ja osaa pureutua tarpeellisiin ongelmiin sekä niiden taustoihin keskittyessään brittipolitiikan vaikeisiin vuosiin 1997-2016.

Se mikä kirjaa ja tätä päivää yhdistää, on Kantolan teräväkatseisuus jo mainitun sujuvan kynän ja fiksuuden lisäksi. Hän uskaltaa kurottautua yli totun perinnäistavan ja nähdä labourin vaalitappioon johtavana yhtenä merkittävänä syynä olleen brittien halu uudistua, mutta eivät tienneet millaisen, eivätkä vieläkään tiedä, vaikka halu on´li ja on edelleenkin pysynyt kovana.

Toinen on labourin talouspolitiikan virheet, joista Kantola kirjoittaa oivaltavasti yhtenä osasyynä labourin uskottavuusongelmaa. Maailma muuttuu ja joskus tuntui, ettei labour huomannut tätä. Heti 1945 voittoisten vaalien jälkeen puolue alkoi toteuttaa sosialistista talouspolitiikkaa, koska uskoi että säätelystä ja kontrollista vapautetut markkinat synnyttivät tehottomuutta. Virhe 1.

"Kansallistoimet eivät kuitenkaan suurelta osin johtaneet haluttuun lopputulokseen, sillä työväenpuolue päätyi kansallistamaan käytännössä vain tehottomia yrityksiä." Virhe 2. Virhe 3. oli se, ettei yhtiöitä tai niiden johtoa uudistettu, ja virhe 4 oli sokea luottaminen kysynnän (keynesiläinen) säätelyn talouspolitiikkansa tärkeimmäksi välineeksi. Virhe 5. kokeilu oli idealistinen.

Virhe 6. oli se, ettei Britannian muuttamista tasavallaksi tai kirkon erottamista valtiosta edes harkittu. "labourin arvokonservatismi on ollut tutkijoillekin arvoitus, mutta on mahdollista, että puolueen johto ei uskonut arvoradikaalin ohjelman toteuttamiseen." Virhe 7. Näin vesittyi radikalismi labourissa juuri kun heillä olisi ollut kansan tuki radikaaleille uudistuksille.

Blair-osuus on kirjassa tärekä ja ansiokas. Me emme tienneet, että samalla tavalla ulalla olivat tuona aikana myös labourin terävin kärki, Blair ja Brown. Myös muilla briteillä oli uudistustoiveet yhtä epämääräisiä ja jäsentymättömiä – ihan kuten vielä tänäänkin, Yhtä mieltä ollaan vain siitä, että uudistuksia tarvitaan. Miten ne sitten käytännössä tehdään, on toinen juttu.

Kantola lupaa kirjan selvittävän viime vuosikymmenten poliittisia käänteitä Britanniassa, ja osoittaa EU-eron reunalle johtaneiden myrskyisten tapahtumien historialliset juuret. Brittiläiseen politiikkaan kuuluva ja aggressiivisen sanomalehdistön valvoma traditionalismi on näkynyt myös Margaret Thatcherin ja Blairin yrityksissä viedä yhteiskuntaa aivan uuteen suuntaan. Virhe 8.

Labourin suurin virhe on ollut matkia Thatcheria ja yrittää muuttaa radikaalisti maata omien toiveidensa mukaiseksi. Tämä virhearvio kostautui sekä konservatiiveille että labourille myöhemmin vaalitappioina ja kasvavana eripurana omissa sekalaissa joukoissaan.Teos oli vuonna 2019 ajankohtainen analyysi maasta, joka oli silloin kaikkien eurooppalaisten huulilla.

Kirja mainostaa itseään näin julkaisuvuonna kuin lupauksena profeetallisuudestaan: "Avaamalla keskeisiä poliittisia kädenvääntöjä se auttaa ymmärtämään esimerkiksi Britannian osallistumista Irakin sotaan ja päätöstä äänestää Skotlannin itsenäisyydestä sekä lopulta Euroopan unionissa pysymisestä."

Kirjan sävy on luoda laaja yleiskatsaus, ja siksi se myös yleistää hieman enemmän kuin olisi tarpeellista. Esimerkiksi alaluvussa Ylähuoneen kansanvaltaistaminen silmään pistää heti aluksi Kantolan hätäisesti vetämät johtopäätökset, että Tony Blairin ensimmäisen hallituskauden aikana enemmistö briteistä työskenteli jo keskiluokkaisissa ammateissa.

Tänään näimme äänestystuloksesta sen palanneen jälleen takaisin. Koko Britannia tuntuu olevan yhtä ja samaa keskiluokkaista labouria äänestävää "luokatonta työväenluokkaa". Kyseessä ovat ne tärkeät vaalit kuin vaalit ratkaisevat "luokattomat liikkuvat äänestäjät", joita voittaja tarvitsee voittaakseen. Tässä on kirjan meille tänään sitä lukevalle yleisölle sen merkitys ja oikeutus.

Kirja kertoo omaa karua kieltään kierosta brittiläisestä valtapolitiikasta, missä minkään asian muuttuminen on lähes mahdotonta ja muuttumattomuus, sekä etuoikeuksien sinetöinti on vahvistettu eriarvoistavalla ylähuoneelle, jonne siirrytään sen jälkeen, kun ensin on palveltu kruunua tuottavalla tavalla ja poljettu heikompia maahan samalla kun oma omaisuus on kasvanut.

Kaukana ovat siis oletettavasti ne kamalat ajat, jolloin Georg Orwell (1940) kuvaili Britannian luokkaristiriitoja "maailman suurimmiksi". Orwellin mukaan Britannia oli "hienostelun ja etuoikeuksien" kyllästämä yhteiskunta. Kantola pitää itsepintaisesti väitteessään kiinni, että 50-luvulle tultaessa Britannia oli jo muuttunut tasa-arvoisemmaksi, mikä ihmetyttää tänään lukijaa.

Kehitystä tapahtui. Mutta ei ehkä niin paljon kuin mitä Kantola uskoo, sillä britit ovat vielä kaukana keskiverto-eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta. Tässä kohdin pitää muistaa, että EU yritti pakottaa Britannian sosialidemokratisoitumaan, ja sen kehityksen konservatiivien oikeisto-oppositio torppasi kaapatessaan koko puolueen. 

Oikeistolaiset ovat allergisia muutoksille, vaikka esim. Ylähuonetta on uudistettu aika ajoin rajustikin. Britannian parlamentti oli alun perin yksikamarinen ja se koostui kuningasta sodissa auttavista suurtilallisista suuritilallisista, eikä jäsenyys periytynyt, vaan oli sidottu tiukasti maanomistukseen sekä uskollisuuteen kuninkaalle.

Kantolan mukaan viimeistään 1300-luvulla ylä- ja alahuone eriytyivät, ja 1500-luvulle tultaessa alahuoneen valta oli kasvanut jo suuremmaksi kuin ylähuoneen. "Sisällissodan aikana vuonna 1649 liian kuningasmieliseksi koettu ylähuone lakkautettiin, mutta Oliver Cromwell hyväksyi sen perustamisen uudelleen vuonna 1660." Ylähuoneen valtaa on rajattu vuosien aikana rajustikin.

Yksi näyttävä poliittinen taistelu oli se, kun ylähuone yritti vuonna 1949 estää työväenpuolueen hallitusta kansallistamasta maan terästeollisuutta, jonka jälkeen työväenpuolue kosti ylähuoneelle pienentämällä ylähuoneen aiempaa kahden vuoden oikeutta viivästyttää lakeja yhteen vuoteen. Ehkä siksi työväenpuolueen vasemmisto on aina kannattanut ylähuoneen uudistamista.

Britannian parlamenttijärjestelmän uudistaminen oli kiinnostava prosessi, ja ärsytti erityisesti niitä perinnöllisiä päärejä, joita Blair siivosi kovin kourin syrjään. Se oli Labourin vaaliohjelmassa suuren vaalivoiton alla vuonna 1997, jolloin itsekin kävin Lontoossa parin viikon ajan ihmettelemässä ihmisten avointa optimismia ja toiveikasta tulevaisuudenuskoa New Labourin noustua valtaan.

Idea on kuitenkin ollut uudistuksista huolimatta ylläpitää demokratiaa vastustavaa ja yhtyeiskunnallisia uudistuksia vastustava instituutio kuin pienoismallina vanhasta kuninkaalle uskollisesta feodaalivaltion tiukasta hierarkkisuudesta. Tähän ampiaispesään Blair iski lekalla, sillä ylähuone jatkoi koko 70-luvun järjestelmällisesti työväenpuolueen lakiesitysten vastustamista.

Ylähuoneessa oli lähes 1300 jäsentä, joista vain kolmasosa osallistui parlamentin työskentelyyn, ja se oli vahvasti konservatiivien käsissä. Työväenpuoluetta kannatti vain noin. 20 edustajaa. Työväenpuolueelle ylähuoneen uudistamissa kyseessä oli laajemminkin, demokraattinen veisti äänestäjille vanhojen epäoikeudenmukaisten etujen lakkauttamisesta.

Ylähuoneen uudistaminen eteni hitaasti ja oli riippakivi Blairille, sillä ensimmäisen uudistamisen jälkeen 1999 vain yksi edustaja 750:sta oli musta ja vain 14 naisia puhumattakaan, ettei muita brittiläisinä etnisiä tai seksuaalisia (Britanniassa tärkeä ja iso ryhmä lhbtqia+) vähemmistöjä ollut lainkaan. Tämä luku kertoo myös Britannian korkeimman oikeuden uudistamisesta.

Ylähuoneen demokratisoimisessa oli Kantolan mukaan kysymys osittain vallasta ja osittain periaatteista. "Labour halusi heikentää ylähuoneen kykyä jarruttaa erilaisia uudistuksia mutta myös tehdä Britannian poliittisesta järjestelmästä avoimemman ja demokraattisemman. Suuria riskejä hallitus ei joutunut ottamaan, koska ylähuoneen uudistamisella oli kansan tuki.

Tämä kysymys jakaa lisää kansaa tulevaisuudessa. Britanniassa medioissa on käyty Elisabeth II:sen kuoleman jälkeen keskustelua siitä, onko Charles III viimeinen vallassa oleva brittimonarkki. Mitään virallista aloitetta ei ole tehty asian puolesta tai sitä vastaan, mutta valtava vaalivoitto antaa Labourille liikkumatilaa tässä kysymyksessä, jos se haluaa profiloitua uudella tavalla.

Ja vaikka uusi pääministeri onkin keskilinjan varovainen uudistaja ja liberaali, voi houkutus kasvaa ylitsepääsemättömäksi Blairin hengessä, lakkauttaa koko kuningashuone, minkä jälkeen ylähuonekin jäisi tarpeettomaksi. Mutta entä varsin epäoikeudenmukainen vaalijärjestelmä? Siitä ei kukaan puhu, koska kuka vaalivoittaja nyt sahaisi omaa oksaansa?

Kantola kuvaa suoraan niitä poliittisia linjoja, jotka vaikuttivat, ja vaikuttavat yhä, brittipolitiikan taustalla, niin konservatiiveissa kuin labourissakin. Thatcher, joka kutsui edeltäjäänsä konservatiivien johdossa pilkallisesti "sosialistiksi", ei ollut suosittu omassa puolueessaan vasemmistokonservatiivien keskuudessa. Syitä oli monia. Mutta aivan erityisesti Thatcherin talouspolitiikka.

"Thatcherin hallituksen inflaationvastainen ohjelma sisälsi varakkaiden verohelpotuksia ja sosiaaliohjelmien leikkauksia. Ohjelman ansiosta inflaatio kyllä tarttui mutta työttömyys kasvoi ja Britannian talouskasvu heikkeni, aivan kuten asiantuntijat olivat varoitelleet." Pitää muistaa, että konservatiivit antoivat Thatcherille lähtöpassit, koska suurin huolenaihe ei enää ollut inflaatio, vaan julkisten palveluiden heikko tila. Juuri tämä sama asia oli tänään vaaleissa konservatiivien tappion todellinen syy.

Thatcher ei noussut aikoinaan valtaan ohjelmiensa takia, vaan koska labour ja kansainvälinen vasemmisto olivat heikkoja ja altavastaajia yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Labour nousi valtaan siksi, että konservatiivit ovat sekaisin ja heikkoja, ja puolueen vallanneet oikeistolaiset ovat ajaneet maan taloudellisen kuilun partaalle mm. elinkustannukset ovat nousseet, julkinen terveydenhoito on huonossa kunnossa, ja Brexitin takia ostovoima on heikentynyt ja palkalla on vaikea tulla toimeen.

Vasta nyt britit ovat heränneet tajumaan, että Brexit on ollut todella huono vaihtoehto maalle. Briteissä linja kulkee arvokonservatiivien ja uusliberalistien välillä, ja toisaalta maltillisen ja radikaalin työväenpuolueen sekä ammattiyhdistyliikkeen keskellä. Tuntuu kuin nämä pääaatesuunnat ottaisivat mittaa toisiltaan historian saatossa, ja varmasti vielä tulevaisuudessa.

Mihin sitten sir Kier Starmerin uudistunut labour sitten sijoittuu? Sen aika näyttää huomisesta lähtien - labourin uudentulemisen ja Starmerin aika. Labourin valtaantulo ei vielä itsessään ratkaise ongelmia. Vasemmistolainen politiikka on itsessään ongelma; korkeat verot, huono työn tuottavuus, lainalla eläminen, byrokratia ja vasemmiston politiikan muuttuminen woke-kulttuuriin.

Siinä ongelmia ihan tarpeeksi. Saa nähdä onko hymyt vielä labourilla ja pääministerillä herkässä viiden vuoden kuluttua, kun seuraaviin parlamenttivaaleihin valmistaudutaan ja missä tunnelmissa viiden vuoden labourhallinnon jäljiltä. Ylen Lontoon kirjeenvaihtaja Kirsi Crowly tiivisti tänään aamukatsauksessaan brittiläisten kurjuuden tuntemuksia.

Growly väitti brittien elävän dickensiläisissä tunnelmissa kamppaillessaan kohonneita elinkustannuksia vastaan. "Työtätekevien köyhyys on lisääntynyt. Vaikka Britannia on varaus valtio, niin täällä joka kuudes lapsi ei saa tarpeeksi ruokaa. Ihmisten lainojenkorot ovat kasvaneet jne…"

Konservatiivit ovat surutta rikastaneet rikkaita ja köyhdyttäneet köyhiä. Sama kaiku on askelten kaikkialla muuallakin maailmalla. Talous on huonossa kunnossa ja ihmisillä toimeentulo-ongelmia, vaikka ilmastokriisi ei ole vielä edes päässyt kovasti tuhoamaan maailmantaloutta. Sen aika on vasta edessä, ja senkin joudumme näkemään ja kokemaan kantapään kautta oppien.

Oheisessa linkissä keskusteltiin eilen Lontoossa vaalien aattopäivänä labourin ylivoimaisesta etumatkasta galluppien mukaan ja medioiden roolista tässä hypetyksessä. Pitää muistaa, että vaalit kuin vaalit, ovat aina kohtuullisen hyvin toimeentulevan keskiluokan vaalit. Briteissäkin todellinen alaluokka jättää äänestämättä eikä välitä mitä muille tai muualla tapahtuu.

https://www.youtube.com/watch?v=D4rT5F71Zwc