Epäilen, olen siis olemassa
Hetki sitten päättyi SARVin Yhteinen kritiikki!-kirjan verkkojulkkkarit. Tässä arviomme kirjasta, keskustelusta ja poimintoja verkkojulkkareista.
"Kritiikki näkyy! pyrkii tunnistamaan kritiikin uusia muotoja ja eri taustoista nousevia uusia ääniä. Maailman muuttuminen horjuttaa myös taidepuheen konventioita. Vähemmistöjen ääni nostaa esiin kipeitäkin asioita vallankäytöstä ja perinteistä, joita aiemmin ei ole osattu kyseenalaistaa. Keskustelua tarvitaan. Mustavalkoisuuden ja vastakkainasettelun sijaan olisi kriitikoidenkin hyvä oppia pitämään ilmassa ei vain yhtä, kahta tai kolmea, vaan... jopa viittä palloa yhtä aikaa. Se voi tuntua haastavalta, mutta samalla antaa kritiikkiin uutta merkitystä. Tämä kirja antaa apua meille kaikille jokapäiväiseen jongleeraukseen! Vaalikaamme kulttuurikeskustelun herkkää tasapainoa. Sen korkean tason ylläpitämisessä juuri taidekriitikot ovat avainasemassa."
- Riikka Laczak, Maria Säkö ja Maaria Ylikangas Kritiikki näkyy! -hankkeen työryhmä
Ylipäätään, kriitikko on monasti hankalan tilanteen edessä - antaako lukijoille ja muille kritiikkimuotojen kuluttajille jotain, kritiikin kuluttajat haluavat. Ja tässä on avainsana. Kriitikko ei saisi koskaan olettaa, mitä kritiikin kuluttaja kritiikiltä haluaa. Joskus kritiikki voi kääntää kokonaisten taidesuuntien, trendien käsittelysuunnat, mikäli kritiikki osuu oikeaan kohtaan. Tässä tullaan erääseen kritiikin tehtävistä, ja merkityksistä. Miksi kritisoida jotain, joka on nousussa, trendikästä ja suosittua? Eivätkö erityisesti taidekentän positiiviset trendit, nyt erityisesti pandemia-aikana, tuo mukaan juuri sitä positiivisuutta, mitä kriisien vaivaama maailma tarvitsee? Mutta toisaalta, kritiikin tehtävänä ei ole välttämättä olla edes rakentavaa.
Kritiikki tulee kreikan kielen sanasta krinein, eli erottaa tai arvostella - mutta kuten kirjallisuustieteilijä Rita Felski kirjoittaa nykyaikaisessa klassikossaan The Limits of Critique (2015), kriitikko ja kritiikin lähde ovat kenties lähempänä toisiaan, kuin tämä termi antaa ymmärtää. Kriitikon on siis lähestyttävä aihetta, ja lähestyäkseen aihetta tultava tutuksi sen kanssa. Tästä huolimatta Felski huomauttaa, että kritiikki on aina ja poikkeuksetta negatiivista - sen tarkoitus ei ole olla edes rakentavaa. Näin kumoutuu vaatimus siitä, että kriitikon tekstien tulisi pyrkiä kohti rakentavuutta tai positiivisuutta.
Kritiikki on myös aina läsnä siinä yhteiskunnassa, jossa kritiikkiä laaditaan. Yhtä lailla, kuin kriittinen taidehistoria on purkanut taiteilijaneron monoteistista kulttia, niin on myös tunnustettava kriitikon materiaaliset työskentelyolosuhteet. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Raymond Williamsin mukaan kulttuuri ilmentää aina yhteiskunnassa vallitsevia materiaalisia valtasuhteita, mutta kulttuuria ei kuitenkaan redusoitaisi siihen. Kriitikon on siis tunnistettava nämä olosuhteet, kun arvioidaan teosten syntylähtökohtia, mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet ja miten nämä vaikuttavat siihen mistä itse teoksessa on kysymys.
Mutta kuka uskaltaa puhua maakunnalliseen kulttuuripolitiikkaan aina kuin nenä päähän kuuluvasta korruptiosta? Ei kukaan, kun kaikki ovat "kavereita" keskenään. Esimerkiksi Niillas Holmberg, jota Voima-lehdessä ja muissakin medioissa, on juhlistettu nykysaamelaisen kulttuurin uutena tähtenä, sai Lapin taidetoimikunnan 5000 euron kulttuuripalkinnon samaan aikaan kun hänen vahvatahtoinen kepulaisrehtoriäitinsä oli taidetoimikunnan jäsen, ja oli päättänyt tehdä pojastaan "uuden Nils-Aslak Valkeapään", sillä "etelässä kaikki saamelaisuus vaikutti eksoottiselta ja meni täydestä kuin häkä huonoa omaatuntoa kantaviin kulttuuriporvareihin". Kukaan ei edes epäillyt päätöksen taustojen eettisisä perusteita. Ei varmasti ole vaikuttanut päätökseen, oli yleinen väite, kun Harald kulttuuritoimittajana asiasta kyseli aikoinaan. Ei tietenkään. Eihän sellaista tapahdu Kepu-Suomessa, vastasivat alueen kepukulttuurivaikuttajat - ketkäs muut.
Mutta ihan kaikki eivät ole sinisilmäisiä, kuten kaupunginvaltuutettu Hannu Oskala (vihr.), joka oli oikeassa kirjoituksessaan "Kulttuurin tukijärjestelmä kaipaa muutosta" Hesarin mielipidesivuilla 23.2.2018 siinä, että maailma on muuttunut, järjestelmä ei otsikolla: "Tuen ulkopuolelle jää nykyisin liikaa laadukasta taidetta ja jopa kokonaisia taiteenlajeja". Tähän pitäisi puuttua sekä SARVin että sen jäsenten. Se olisi kaikkien etua. Kysymys on paljon suuremmasta asiasta. Näihin asioihin pitäisi kulttuurijournalismin ottaa myös rohkeasti kantaa ja haastaa. Suomalaisen taiteen rakenteellisesta korruptiosta ei puhuta siksi, etteivät kulttuuritoimittajien rahkeet riitä siitä puhumiseen. Kyseessä on ns. kovan yhteiskuntapolitiikan ydin, mikä on varattu raskaaseen sarjaan itsensä korottaneille poliitikoille matkalla korkeuksiin politiikan herrahississä. Miksi? Tästä ihan samasta syystä Harald kirjoitti jo vuonna 1997 ilmestyneessä Otavan Pienessä kulttuurikirjassa - juhlateos suomalaiselle kulttuurille, jossa analysoitiin Kulttuurin ja luovuuden KEPPI-projektia:
"Tätienergialla toimiva maakunnallinen ylipolitisoitu kulttuurihallinto määritteli ahtaasti, mitä taide oli ja mikä oli alueellisen poliittisen tasapainon kannalta järkevä rahareikä hukuttaa valtion rahoja. Niukkuutta jaettiin samaan aikaan, kun jo kyntensä tylsistyttäneet paperitiikerit saivat rahoitusta alueellisen tai poliittisen kriteerin nimissä. Näin taitavasti etabloituneet taideinstituutiot jättivät massiivisten fasadiensa varjoon pienet yritelmät ja ideat."
Hyvä kriitikko on kriittinen kaikkeen älyllisen ja hyvän nimissä tehtävään halpaan älyttömyyteen. Jos kuuluisista kriitikoista pitäisi hakea tällaiseen esikuvaa, olisi suuri humanisti ja mustan huumorin mestari, renessanssihumanisti Erasmus Rotterdamilainen vahva ehdokas, sillä hän jos kuka, todisti elämällään ja kirjoituksillaan skeptisen, kriittisen älyn olevan yksi älyllisen elämän ehdoista ja lähtökohdista. Rotterdamilaisen kirjoitukset olivat oman aikansa terävintä ja ironisinta kritiikkiä kaikkea sen ajan trumpistien, joita riitti harmiksi asti, lietsomaa typeryyttä ja petollisuutta vastaan. Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti halveksivaan sävyyn julkisesta palvonnasta, joka kohotti julmimmankin tyrannin jumalten tasolle. Hänestä mikään ei voinut olla typerämpää kuin tällainen meno, eikä siihen yksi Demokritos riittänyt hänen mielestään sen naurettavuuden osoittamiseksi.
Selkeä yhteys tämän päivän kriittiseen ajatteluun löytyy tunteen, ajattelun ja ilmaisun vapauttamisesta holhoavasta auktoriteettiuskosta, sekä itseään parempina pitävien holhouksesta kohti ihmisen vapautta olla, ajatella ja tehdä mitä haluaa. Euroopassa tiukkapipoisen kristillisyyden hellittäessä otetta sen palvontamenoista, harras ylhäältä alaspäin katsova nöyrän alamainen asenne ja kritiikittömyys siirtyi sellaisenaan taiteeseen kuin unohtaen Alain de Botton muistutuksen uskontojen olevan keksitty kahden eri tarpeen tyydyttämistä varten - tarpeiden, jotka ovat nykyäänkin läsnä ja joita maallinen yhteiskunta ei ole osannut ratkaista erityisen hyvin. Ensinnäkin meillä on tarve elää sopusointuisissa yhteisöissä, jotka hillitsevät luontaista itsekkyyttämme. Toiseksi meillä on tarve elää sen tosiasian kanssa, että olemme alttiita kokemaan hirvittäviä tuskia kohdatessamme sellaisia asioita kuten ammatillinen epäonnistuminen, hankalat ihmissuhteet, rakkaiden poismeno sekä oma rappeutumisemme ja vääjäämätön kuolema. Taiteesta tuli jumalainen oma tasonsa irtaantua ihmisyyden ongelmista.
Vasta nyt olemme pääsemässä siihen samaan, missä Erasmus Rotterdamilainen aikalaisineen oli kritiikissään, hyvin rajussa. Eikä hän ollut yksin; kokonainen aikakausi hengitti vapaasti seuranaan sen ajan muut suuret humanistiälyköt Petrarca, Bocaccio, Lorenzo di Medici, Luigi Pulgi, Castiglione, Ena Silvio, Johannes Reuchlin, Ulrich von Hutten ja Thomas Moore muutamia mainitaksemme, joita kutsuttiin kriittisyytensä takiaja ironian mestareina "hilpeiksi veikoiksi sekä uudelleen syntyneiksi attikalaisiksi ja lukionalaisiksi".
Monta vuosisataa myöhemmin skottifilosofi David Hume väitti tietomme ulkomaailmasta perustuvan uskoon: me emme havaitse kausaliteetteja luonnossa, vaan uskomme ne ja toimimme niin kuin ne olisivat olemassa- samoin oli itseämme koskevassa tiedossa ja uskossamme ulkopuolisiin auktoriteetteihin sekä ihmeisiin. Ihmeiksi hän hyväksyi vain sellaiset asiat, joiden muut vaihtoehtoiset selitykset olivat ihmeitäkin epätodennäköisempiä. Hume rohkaisi ihmisiä epäilemään pyrkiessään tutkimaan jokaista käsitystä nähdäkseen, oliko se koottu todellisuudenvastaisesti, Humen mielestä skeptinen epäily sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyi palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme.
Valistuksen ajan ajattelijat nostivat epäilyn ja kritiikin taas sille kuuluvalle paikalle. Mm. ensyklopedisti Dennis Diderotin mukaan kritiikki oli taito arvioida erilaisia ja useimmiten myös ristiriitaisia auktoriteetteja, joihin tietomme tukeutuivat. Valistus synnytti suuret toiveet vapaudesta olla, mitä ihminen haluaa olla ilman kirkon kahlitsevaa vaikutusta. Hume yritti vuosina 1741 ja -42 ilmestyneessä kaksiosaisessa "Essays, Moral and Political"-teoksessaan ylittää oppineen ja arkisen maailman väliset ristiriitaisuudet. Itseään tämä älykäs oivaltaja piti jonkinlaisena hovissa asuvana toisen maan kuninkaan edustajana tai suurlähettiläänä, joka edusti seurallisuuden valtakunnassa oppineisuuden aluetta.
Hume puhui ihmiskunnan hienostuneesta osasta, joka ei ollut uppoutunut raakalaismaiseen elämään, vaan antautunut henkensä harjoittamiseen, voitiin jakaa oppineisiin ja seurallisiin. Oppineet olivat valinneet osakseen hengen ylemmät ja mutkikkaimmat toimet, jotka edellyttivät joutoaikaa ja yksinäisyyttä. Siihen luokkaan kuuluvat kriitikot. Seurallinen maailma taas liittyi sopusointuiseen mielenlaatuun ja mielihyvän tavoitteluun. Taiteilijat kuuluvat seuralliseen maailmaan, vaikka viihtyvätkin kovin huonosti toistensa seurassa, ja joilla tuntuu olevan enemmän pahaa sanottavaa toisistaan kuin hyvää.
Tässä "Epäilen, olen siis olemassa"-dilemmassa on esitetty pähkinänkuoressa sekä kriitikoiden että taiteilijoiden maailman totaalinen konfrontaatio, että myös se visainen dilemma, miksi kritiikki ei voi olla pelkkää kommentointia ja päähän silittelyä. Silloin se ei olisi kritiikkiä älyllisen skeptisyyden nimissä eikä rehellistä, sillä ainoa lääke dogmaattisuuden aina ja kaikkialla vaanivaa haamua vastaan on, ei sen vähempää tai enempää, tippa epäilevää Pyrrhonin klassillista skeptisismiä, jonka perillinen kriittinen ajattelu on ja jonka lippua heiluttavat juuri kriitikot.
Tätä perinnettä jatkaa ja päivittää tänään julkaistu Suomen arvostelijain liiton "Yhteinen kritiikki - näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon"-kirja. Yhteinen kritiikki - näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon on kolmas Suomen Arvostelijan Liiton vuosikirja. Ensimmäisen vuosikirjan ("Kriittinen piste" 2018) toimitti kriitikko Ville Hänninen ja toisen Riikka Laczak, Maria Säkö ja Mari Hyrkkänen (Kritiikin ääniä, 2020). Seuraava vuosikirja tulee vuonna 2023, se kokoaa nyt käynnissä olevaa, kolmevuotista Kritiikki näkyy! -hanketta.
"Tämä on vuosikirja, ja se kokoaa vuoden 2020-21 aikana puhuttavia aiheita yhteen. Tekstit tarjoavat keskenään ristiriitaisiakin tapoja katsoa taidetta ja puhua siitä. Tämä kirja on yhdenlainen - twiittiä paljon pidempi - vastaus kysymykseen, mitä yhteinen kritiikki tarkoittaa tai voisi tarkoittaa. Toivottavasti se haastaa ajattelemaan ja kirjoittamaan moninaisemmin ja turvallisemmin. Olkoon tämä teroitin, ei pyyhekumi. 26.1.2021, Helsingissä."
-HEIDI BACKSTRÖM päätoimittaja.
Julkaisun päätoimittaja Heidi Backströmin mukaan kyse on alustoista, paikoista, joissa kritiikki ja taidepuhe näkyvät sekä kielistä ja puheen tavoista, joilla kritiikkiä on tarjolla, samoin kuin myös omien etuoikeuksien huomioimisesta ja tilan antamisesta heille, joilla ei sitä perinteisesti ole. Tahdosta. Omien taitojen valjastamisesta taiteelle ja sitäkin suuremmille asioille. Näkyväksi tekemisestä laajasti. Kyseessä on myös ahtaan taidenäkemyksen päivittämisestä laajemmaksi vastaamaan ajan monipuolisuuden manifestia huutavaan päivään.
Yhteisen kritiikin lähtökohtana on ollut tekijöiden mukaan katsoa tarkemmin niihin rakenteisiin, edellytyksiin ja ennakkoluuloihin, joita sisältyy julkiseen puheeseen taiteesta; saavutettavuuden ja yhteiskunnallisen osallisuuden kysymykset koskevat myös kritiikkiä. Yhteinen kritiikki näyttää myös kolikon kaksi puolta. Toisaalta on olemassa tasokasta kritiikkiä ja kulttuurijournalismia, kuten Oxana Jguirovskajan kirjoitus "Ristiriitaisuuksia ja kriittisyyttä - taidejournalismista Valko-Venäjällä. Oxanan juttu on kirjan paras ja vaikuttavin. Siitä kiitos hänelle suuri. Kirjoitus näyttää, ettei kulttuurijournalismin suuri tarina ole hävinnyt mihinkään. Sen tarkoitus on olla se SARVIn kirjan julkistamistilaisuuden toisen juontajan, kritiikin grand old manin, Aleksi Salusjärven, peräänkuuluttama ruumiinavaus, joka ei ole kaunista katseltavaa! Aleksin lähtökohta, tehdään ruumiinavaus, joka ei ole kaunista on täyttä totta rimbaudilaisen Kausi Helvetissä-kirjan alkufanfaarina! Oxanan kirjoitus kirjassa on kuin käänteinen tarina Toni Morrisonin Rakkaus-nimisen romaanin osoittamasta menneisyyden voimakkaasta kyvystä pysyä elossa, varsinkin pahassa.
Yhtäällä kirjassa on taas maakunnallista kritiikin kaapuun huonosti istuvaa heikkotasoista ja alamittaista selittelyä ja tyhjänpäiväistä juoruilua osaamisen ja selkeän tajun puutteesta, kuten Päivi Taussin jutusta "Satsataan kulttuuriin sitten kun on rahaa" voimme valitettavasti lukea. On silti hyvä että kirjo on näin laaja, joka itsessään paljastaa taidejournalismin kentällä vallitsevan suurimman ongelman: tietynlaisen hengettömyyden ja älylliseen puutteen lisäksi myös asiantuntijuuden katoamisen, kuten Taussin artikkelista näemme, mikä on lajissaan tyypillistä yhteiskunnallisesta todellisuudesta irrotettua kulttuurijournalismia, jossa ei huomioida esimerkiksi vuosikausia harjoitettua uusliberalistista kulttuuripolitiikkaa, eikä niitä poliittisia päätöksiä joilla kulttuuripolitiikkaa on ohjattu 1990-luvun lamasta lähtien. Me tarvitsemme Otso Kantokorven tapaisia vallankumouslippujen heiluttajia edelleenkin. Mikään ei muutu yksin istumalla ja murehtimalla. Tarvitaan yhteisöllistä voimaa ja paineita valtaa kohtaan, joka on aina lajissaan säilyttävää ja hillitsevää - siis elämän alkuvoiman energian vastaista.
Tässä on kriitikon ja kritiikin tehtävä: pitäisi olla terävimmillään purkaa, analysoida sekä tunnistaa olosuhteet, joissa kritiikin kohteena olevaa teosta on tuotettu ja tämän jälkeen sanoa jotain taideteoksesta, josta kriitikko kirjoittaa eikä kuten Päivi Taussin kritiikin kaapuun sovitettu kritiikitön vallassa olevien myötäily ja ristiriitojen silottelu. Pitäisi ottaa mallia kapinoivasta kansasta eikä liehitellä vallassaolijoita. Suomen kansan mentaalihistoriasta voitaisiin nostaa esille paljon öykkäröinniksi haukuttua, mutta tosiasiallisesti ongelmia purkavaa demokraattista mielenlaatua kapinointina, herravihana ja omapäisyytenä sekä sorrettujen väestönryhmien keskinäisenä solidaarisuutena ja kykynä tehdä tuloksellista yhteistyötä muuttaakseen asioita mieleisekseen. Moderni aivotutkimus on kuuluisimman esimerkkinsä, Henri Bergsonin johdolla jo 1920-luvulta osoittanut, että tajuntamme ulottuu oikeastaan, joskaan ei tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä. Elämä onkin tämän näkemyksen mukaan vapautta, joka työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödykseen. Sitä prosessia ei pitäisi mikään eikä kukaan yrittää kahlita oman ummehtuneen maailman väärinymmärtämisen tai pikkusieluisuuden nimissä, kuten Päivi Taussi teki toimiessaan kymenlaaksolaisen kulttuurijournalismin portinvartijana.
Mutta vielä tärkeä muistutus: Lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti kritiikin tehtävänä ei siis ole koskaan olla rakentavaa; se siis voi olla sitä, mutta tämä on vasta yksittäisen kriitikon yksittäisistä toimista kiinni. Kritiikissä ylipäätään on olennaista tunnistaa yhteiskunnassa vaikuttava sen hetkinen poliittinen tilanne yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi, sekä ne päätökset, joilla kulttuuripolitiikkaa ohjataan. Kaikki kritiikki ja taidejournalismi ei ole myöskään hyvää, hyväksyttävää ja tasokasta tai osaavaa, varsinkaan maakunnissa ja pienissä kaupungeissa kuten Kotkassa. Käsittelemme molempia artikkeleita tarkemmin juttumme lopussa esimerkkeinä hyvästä ja huonosta kulttuurijournalismista. On myös olemassa Taussin tavoin ja esimerkin mukaisesti toimivia pikkuporvarillisia ja huonosti kirjoittavia, osamaattomia - siis täysin pihalla itse aiheesta olevia suuria typeryyksiä, jotka esiintyvät kriitikkoina tai kulttuuritoimittajana, vaikka eivät osaa kirjoittaa eivätkä ymmärrä näkemästään sen enempää kuin joku kadulta kiskaistu nobodykään.
Tällaiset kirjoittajat tavallisesti vääristävät, valehtelevat ja milloin minkäkin toimituksen ulkopuolisen houkuttimen innostamana suoltavat surutta täyttä paskaa. Päivi Taussi oli yksi näistä korkeaan asemaan kohonneista esimerkeistä, sillä hän sopuili ja suojeli kulttuurikentän johtajia, ja takasi heille työrauhan puolestaan toimia omien yksityisten etujen puolesta epäeettisesti yhteistä etua vastaan. Ja esimerkkejä löytyy paljon lisää. Yksi on surullisenkuuluisa Taikelta apurahoja saanut ja monen verkkojulkaisun päätoimittajana toiminut stadia Haaga-Helian toimittajalinjan käynyt Elisa Helenius, jonka luulisi olevan myös SARVin jäsen. Harald kirjoitti viime JOKESIn (Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö) apurahalla kirjan "Querelle - taistelu LGBTQ-tähtitaivaan alla"(Kulttuuriklubi 2020). Helenius esiintyi festivaaleilla maksettuna marakattina, mutta itsensä suojaten näennäisesti puolueettomana kulttuuritoimittajana.
Hänen kirjoittamansa blogi oli täynnä sekä virheitä että tahallisia valheita eettisesti epäilyttävästä vähemmistöillä rahastaneesta festivaalista. Ennakoiva ja yllätyksetön jälki oli myös sen mukaista, kilttiä aineenkirjoitusta vailla mitään toimitettua tai kriittistä aineistoa, haastatteluista tai pistävistä kritiikeistä, laajoista esseemäisistä kulttuurikommenteista nyt puhumattakaan, ihan kuin nykyiset maakuntalehtien kulttuuriosastojen jututkin jossain televisiosivujen täytteenä. Me taas tiedämme nyt jälkikäteen, että oikeasti bloggaajan mairealla ja yliampuvalla sokerisuulla puhui maksettuna mainoksena ovelasti kulissien takana piilotteleva ja julkisuudessa kova kyytiä valheidensa ja vihapuheidensa takia saanut tunnettu roisto, joka heilutteli helppoa saalistaan naruilla piilossa kuin nukkemestari. Esimerkiksi Helenius perusteli esiintymispalkkioiden ja vuokrien maksamisella, joita ei koskaan maksettu - ei aiottu maksaa, festivaalien korkeita lipunhintoja:
"Ilman kunnollista sisäänpääsymaksua sinne ei olisi ollut varaa hankkia tunnettuja ulkomaalaisia esiintyjiä (maksaa heidän palkkionsa, lentonsa ja hotellinsa) eikä edes vuokrata viikonlopuksi noin suurta tilaa Helsingin keskustan tuntumasta. Festivaali tuki queer-taiteilijoita maksamalla heille kunnon esiintymispalkkion."
Kritiikki näkyy! -kirjan kirjoittajien tavoitteena oli tuottaa käsikirjamainen julkaisu inkluusion kysymyksistä kritiikissä. Kokonaisuus vastaa kysymykseen tarjoamalla osittain erimielisiäkin näkökulmia aiheeseen 14 tekstin verran. Kättä pidempää on tarjolla Riina Hannukselan ja Maija Karhusen tekstissä Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä -jutussa. Tämä käsikirja kirjoittajien mukaan ei pureksi, vaan kokoaa yhteen tulokulmia moniulotteiseen, mutta ei mahdottomaan, kysymykseen. Teemat ja kirjoittajat valikoituivat yhdessä keskustelemalla Riikan, Marian ja Heidin kesken. Yhdessä he miettivät ideoita ja kirjoittajia. Kirjoituskutsun mentyä kirjoittajalle, Heidi jatkoi tekstin työstämistä ja idean hiomista. Loppuvaiheessa mukaan tuli myös Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas oikolukemaan ja miettimään Heidin kanssa kirjan dramaturgiaa. Kun kysyimme sähköpostitse Heidiltä, millainen olo on vaativan työn jälkeen, Heidi vastasi:
"Nyt olo on hyvä! Kirjasta tuli valmis ja sen kokonaisuudesta on ehtinyt tulla jo mukavaa palautetta. On ymmärretty, että se ei pyrikään olemaan totuus ja ohjeistus, vaan ajatteluun inspiroiva kokonaisuus inkluusion kysymyksistä ja kritiikin yhteisöllisyydestä laajemminkin. Teema "Yhteinen kritiikki" saa kirjassa monia merkityksiä, joista toivottavasti jatketaan eteenpäin monin tavoin, äänin ja foorumeissa."
SARVin Kritiikki näkyy! -hanke jatkuu vuode 2021-2023. https://www.kritiikkinakyy.fi/
Heidille suurkiitokset, samoin Marialle ja Riikalle, sarvilaisten ja hieman
isommankin yleisön puolesta, sillä kirja kelpaa hyvin myös sekä aiheesta
kiinnostuneille taiteen harrastajille, ammattilaisille että myös eri
taidealojen opiskelijoille sekä ammattilaisille. Ennen kaikkea se voi olla
hyvää luettavaa sekä taiteisiin vasta tutustuneille ja taiteista elämänuraansa
suunnitteleville. SARV on nostanut viime vuosina huimasti kolmella kirjallaan
omaa profiiliaan uuden sukupolven ja ajattelun järjestöksi taide-alan koko ajan
uudistuvalla kentällä.
Seurasimme myös kirjan julkistamistilaisuuden keskusteluja. Hyviä ja tuli ylpeä yhteisöllinen olo siitä, että saa kuulua tähän joukkoon. Keskustelut olivat innostavia ja osoitti hyvin, miten kaipaakaan sitä, että voi tavata Kiiltomadon päätoimittaja Ville Hämäläisen tavoin ihmisiä elävässä kontaktissa. Kriitikon työ on yksinäistä, mutta niin on kaikki ajattelijan ja älykköjen työt. Pohdinnat edellyttävät tiettyä etäisyyttä arkeen. Esimerkiksi totuus, jota ranskalaisfilosofi Alain Badiou seurasi, oli määritelmän mukaisesti aina jossain mielessä vastakarvaista.
Badioun totuuskäsityksen lähtökohtia onkin, että minkä tahansa olemassaolon voi koska tahansa lävistää ja muuttaa jokin tapahtuma, joka koskee kaikkia. Kyse ei ole ymmärtämisestä, vaan uskollisuudesta totuudelle ja tuolle olemisen lävistävälle tapahtumalle. Totuus voidaan saavuttaa vain maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella. Kaikki me kuulume johonkin vähemmistöön Salusjärvi sanoi haastellessaan kirjassakin mukana olevia ruotsinkielisen DUV-teatterin tähteä. Badioun, vastakarvaisuus on tärkeä, jos kehitellään pidemmälle tätä rakentava ei rakentava vastakohtaa, jos kysytään, voiko kriitikko olla TÄYSIN LAHJOMATON. Voi olla toki, mutta se vaatii irtaantumista valheista, niin omista kuin yleisistäkin, jotka elämää kannattelevat ja joita itse on tarvinnut suojautuakseen ja selviytyäkseen - joidenkin julkiset identiteetit perustuvat kokonaan valheille.
SARV ei enää ole puhtaasti kriitikkojen ja taidejournalistien tiukkapipoinen portinvartija-ammattiliitto, vaan myös sekä innostava asiantuntijaelin, että monen uuden ajattelun ja tekemisen tulevaisuuden mahdollistaja Andy Warholin The Factoryn henkeen. Kaikki tämä edellyttää avointa ja monipuolisuutta ylläpitävää keskustelua, kuten SARVin Kritiikki näkyy!-hankkeesta näkyy. Heidi keskittyy seuraavaksi ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön tekemiseen Kritiikki näkyy! -hankkeelle. Omien sanojensa mukaan hän tutkii siinä taidekritiikin tulevaisuuden tuulia ja painopisteitä sekä taidekriitikoiden kiinnostuksen kohteita ja koulutustarpeita. Kritiikki näkyy!-kirja on hyvin toimitettu ja jutut kiinnostavia. Siitä suuri plussa. Ulkoasu on myös selkeä ja tekee lukukokemuksen miellyttäväksi. Kirja on samalla myös työvoitto sekä kulttuurisesta köyhtymisestä ja merkitysten väärinymmärtämisestä huolissaan oleville, että kunnianositus itselleen taiteelle ja sen kriittisestä äänestä huolta pitävälle taidejournalismille, sekä kaiken kruununa älyllisen eri meitä olemisen puolesta jatkuvasti alakynnessä viihdemaailmaa vastaan taistelevalle kritiikille.
Onneksi Koneen Säätiö yhdessä SARVin kanssa on tarttunut kirjaimellisesti härkää "sarvista". Kritiikki näkyy! -hanke todistaa omalla panoksellaan, miten ihmisyyden ja ihmisten välisen yhteyden puolesta voidaan ja kannattaa tehdä työtä miettimällä myös, mitä hyvää sanoilla voidaan saada aikaan yrittäessä paikata niitä ammottavia aukkoja, mitä ensin välipitämättömyyden, ja sitten totuudenjälkeinen aika ovat yhteisten ymmärtämisemme ja kulttuuristen yhdessäolomme verkkoihin saanut aikaan. Otamme tähän esittelyyn mukaan vain muutaman kirjoituksen. Myös sen parhaimman, Oxanan, kuten myös huonoimmankin, Taussin.
Max Ryynänen aloittaa hienosti kirjan otsikolla "Inkluusio, ekskluusio". Ryynäsen lähestymistapa aiheeseensa on tutkiva ja historiallisia käsitteitä perkaava. Kulttuuri on aina jonkun jollekin suuntaamaa toimintaa, missä näkyvät ajan poliittiset aatteet ja ajatukselliset pyrkimykset paremmin kuin missään muussa. Ryynänen muistuttaa, miten Sven Hirn (1925-2013) ei voinut olla näpäyttämättä korkeakulttuuria. Sirkus kiertää Suomea 1800-1914 -kirjassa Hirn muistuttaa lukijaa: raha ei ollut kulttuurin ainoa vedenjakaja:
"(P)ukeutuminen ja kaikkinainen etiketti sulkivat rahvaan tehokkaasti varsinaisten taidetapahtumien ulkopuolelle" - eikä ollut epätavallista, että joku teatterinäytäntöön pyrkinyt köyhä, joka oli kenties säästänyt pitkäänkin rahaa lippua varten, heitettiin ulos kesken näytännön ihan vain siksi, että hänet tunnistettiin alempien luokkien edustajaksi."
Miksi Ryynänen on artikkelinsa kirjoittanut ja kenen puolesta tai ketä vastaan? Syy on selvä. Aika on kypsä taiteen elitistisyyden ja sen jäykkien vanhaa miesvaltaista hirmuvaltaa purkavalle analyysille, missä vaatteet Pelle Miljoonan laulunsanoja mukaillaksemme olivat aatteet. Ryynänen kirjoittaa, miten siteeraamassaan Hirnin esimerkki näytöksestä ulos heitetystä rahvaasta tiivistää sen, miten lyhyestä ajasta puhutaan, kun tokaistaan, että taide kuuluu kaikille tai että sen tulisi olla kaikille. Yhteiskunnan sisäiset rajat ovat olleet, ja ovat vieläkin suuressa osassa maailmaa, niin jyrkkiä, ettei kulttuurieliitin ja vähäosaisen kohtaamisesta ole voitu tai voida edes puhua Ryynäsen mielestä.
Reipas alku ja oikea suunta heti kirjan aluksi. Estetiikka vai etiikka-pelissä, Ryynäselle 6 vastaan Hirnin 0, ihmisen eduksi ja ihmisen puolesta jäykisteleviä ja ihmisyyttä alistavia rakenteita vastaan. Eläköön hulluus! Eläköön vapaus! Eläköön jokaisen ihmisen oma kapina omissa esteettisissä allegorioissaan kaikkea vastaan - myös itseään! Näin ei demari koskaan huuda. Vai oletteko nähneet intohimoista demaria? Ette yhtä varmasti kuin ei kysymyksen aikoinaan esittänyt Jouko Turkkakaan.
Taide voi olla ja sen pitää olla vallankumouksellista myrskyä koko ajan eri mittaisissa vesilaseissa, muuten se tylsistyttää ja menettää esikoisoikeutensa ja muuttuu Jormaseitkytvee-kuminaaman runkkaamiseksi Maikkarin kanaville parhaimpaan mummo- ja aivottomuuskatseluaikaan vähän ennen, kuin juna Kuopioon lähtee raiteelta viisi ja persut pääsevät valtaan kirkossakin huudolla: milloin valitaan ensimmäinen umpihullu kiihkopersupiispa vastareaktiona kahdelle uudelle liberaalille naispiispalle? Ryynänen tutkii pitkän artikkelinsa lopuksi monin esimerkein, miten kauan etuoikeutettujen taiteellista kulttuuria on yhtäältä pidetty keinotekoisesti erossa "rahvaan" kulttuurista ja miten toisaalta tätä rajaa on ylitelty tuon tuosta.
Riina Hannuksela ja Maija Karhunen ovat otsikolla "Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä" koonneet kirjoitukseensa joitakin heistä oleellisia asiasanoja ja aihepiirejä, joista heidän mielestään taidekritiikin ja taidejournalismin parissa työskentelevien olisi hyvä olla tietoisia. Lista ei ole missään nimessä täydellinen, vaan täydentyy jatkuvasti, kun keskusteluun osallistuu yhä moninaisempi joukko taiteen tekijöitä ja kokijoita. Metodi on kodikas, sillä heidän käyttämänsä esimerkit tulevat niistä konteksteista, joiden parissa he itse ovat eniten työskennelleet suuntana kohti mukaan ottavaa taidekeskustelua.
Riina Hannukselan selkokielinen kirjoitus otsikolla "Jokaisella on oikeus tehdä taidetta" puhuu sen puolesta, että jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Nythän ei niin ei ole. Taiteen parissa vallitsee samat hierarkiat kuin muuallakin yhteiskunnassa. Vahvin saa entinen ja ne, jotka ovat huipulla, hyötyvät taiteen sosiaalisista kerrannaisvaikutteista eniten, vaikka eivät edes tarvitsisi tätä kontekstia elääkseen. Kirjoittaja muistuttaa taiteen harrastamisen olevan hankalaa. Taidekoulut tarjoavat opetusta usein vain sellaisille ihmisille, joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Näin se on. Valitettavasti.
Ja taidekoulut ovat elitistisiä oppilaita ja opettajia myöten. Kun 1990-luvun alussa Harald tuotti hyvässä uskossa taiteen demokraattiseen ihmevaikutukseen viilentää hurjia luokkaeroja osattomien ja rikkaan eliitin välillä tanssia työttömille, hän huomasi kurssille valituista oppilaista suuren osan asuneen keskustassa. Olipa kurssilla mukana yksi maan rikkaimman ruotsinkielisen suvun nuorukainen, joka ei ollut päässyt mihinkään taideoppilaitokseen. Preppauskurssiksi hän tanssikurssiamme kutsuikin jälkikäteen sen jälkeen, kun oli suurella rahalla päässyt yhteen Lontoon arvostetuimmista yksityisistä teatterikouluista. Ja kun rahasta ei ollut väliä, ei hän olisi tarvinnut koulutusta ja työpaikkaa. Eihän hän töitä elääkseen etsinyt, kun ei ole koskaan - ei vieläkään, kun elää mahtavilla vuosikoroillaan - ole tehnyt töitä. Hän tarvitsi tarinan perhettään ja sukuaan varten ja tittelin.
Anna-Kristiina Juuson artikkeli otsikolla "Takertunut, omassa maailmassaan" kuvaa hyvin kaikkien alistettujen vähemmistöjen vaikeaa tilannetta yrittää selviytyä valtakulttuurin painostamana ja ehdoilla oman kulttuurinsa säilyttämisessä, mikä ilman viinaa on osoittautunut yhtä mahdottomaksi niin inuiittien, kuin Pohjois-Amerikan reservaatteihin ahdistumaan tungettujen alkuperäiskansojen rippeidenkin kohdalla (John Grishamin jännittävissä oikeussalidraamoissa kerrotaan joistain näistä).
Artikkeli on kiinnostava Haraldin mielestä siksi, että hän on sivunnut samaa mielettömyyden kuristavaa kehäprobelmatiikkaa kirjoittaessaan Lapin Kansaan kulttuurijuttuja 2000-luvun alussa sekä 2014 kirjoittamaansa "Rovaniemeläistarinoita"(Kulttuuriklubi 2014)-kirjaan saamelaisesta nykytaiteen näyttelystä Rovaniemen taidemuseossa, että samana vuonna saamelaisten kansallisteatteri Beuvvaisen esityksestä ruotsiksi arvostelussaan Haparandabladetiin (liitteenä ohessa otsikolla: Recension - TEATERN SOM FILM).
Kritiikki Näkyy!- hankkeen sivustolla on kirjoittajan mukaan artikkeli otsikolla "Poskensilittäjiä ja epäilijöitä - saamelaiskirjallisuuden heiveröiset rakenteet rapauttavat arvostusta saamenkielisiin kirjoihin". Siinä kerrotaan perusongelma, mikä on kirjoittajan mukaan tuntemattomuus tai se, etteivät ihmiset, asiat, tarpeet ja selitykset kohtaa toisiaan niin kuin ehkä pitäisi. Syynä muun muassa se, että saamenkielisistä kirjoista kirjoitetaan saameksi harvoin kirja-arvosteluja, minkä vuoksi kirjojen löytäminen on paljolti kiinni lukijan omasta aktiivisuudesta. Saamelaisten tilanne on tosi huono. Sitä ei yksi ODDASAT pelasta. Kulttuuri, se vähäinenkin, on katoamassa ja nykykulttuuri on yhtä köyhää ja vaihtoehdotonta kuin kaikkialta pursuva ylikansallinen viihderoska ja netin runkkaripornoviihde.
Ihmettelemme, mihin hän on unohtanut hienon Queering Sápmi-hankkeen. Se oli kahden vuoden ruotsalaisprojekti, minkä käynnisti Uumajan museo. Kerättyjen kertomusten pohjalta julkaistiin kirja ja suurta suosiota saavuttanut valokuvanäyttely. Koneen säätiö antoi kolme vuotta sitten valtavan summan rahaa ohjaaja Pauliina Feodoroffille saamelaisista kertovaa elokuvadokumenttia varten. Mitä sille projektille kuuluu? Eikö se ollutkaan koko alueen identiteetin timanttiporan kerros kerrokselta poraava, ja siten kaiken piilossa olleen salatun sekä vaietun läpäisevä ykköspriorisointiin kuulunut jonkinsortin yhteisöllinen kulttuurihanke, kuten siitä aikoinaan mainostettiin? Vai oliko se vaan hyvin naamioitua rahastusta ja sillä helposti nenästä vedettävien kusettamista? Eikä tässä olisi paikka ärhäkälle kulttuurijournalismille tutkia syviä ja syntyjä - ehkä jopa paljastaa jäävuorenhuippu vuosisadan huijauksesta samaan lappilaistapaan, kuin se kuuluisa Ministeri-elokuva aikoinaan ministeristä, joka ei ollut ministeri, ja joka ei edes vieraillut Lapissa - vai pitikö edes?
Veikko Halmetojan ja Elina Vuorimiehen otsikolla "ITE-taide kasvoi aikuiseksi, melkein" saa tämän artikkelin kirjoittajien mielestä jäädä kepuallergian ja porttikiellon takia tango -ja taantumusrajan sekä Kehä III:sen taakse Kepulandiaan maakuntien ja piispan jahdissa kyseenalaisesti kunnostautuneen Journalisti-Johannan johdolla lähes konkurssiin ajautuneen Maahenki-kustantamon sekä Maaseudun sivistysliiton kepulaisten piiriohjaajien yksinoikeudeksi varsinkin nyt, kun alan yhden suurimman uranuurtajan, Erkki Pirtolan kuolemasta on jo lähes viisi vuotta (silloin ITE-taidetta siedettiin Pirtolan hauskan renessanssipersoonan takia- ei muuten!). ITE-taide pysyköön paskanhajussaan ja tuohivirsuissaan ulkohuusseissa Johannes Virolaisen haalistuneen vaalimainoksen verestävien mulkosilmien valvonnassa ja Kaustisten pelimannien soittaman Konsta Jylhän vaienneen viulun tahdissa. Pirtolaa toki kaivataan laajemmissakin piireissä. Digivallila.comissa päätoimittaja Harald Olausen kirjoitti Pirtolan ikävästä viime viikolla osoitteessa: https://www.digivallila.com/l/pilkanmaan-laanintaiteilijan-muistoksi-erkki-pirtola-1950-2016/
Kirjan parhain kirjoitus ja osoitus laadukkaasta kulttuurijournalismista on tekstissään otsikolla " "Ristiriitaisuuksia ja kriittisyyttä - Taidejournalismista Valko-Venäjällä" kirjoittava taidekriitikko ja kuraattori Oxana Jguirovskaia, joka kuvailee taidejournalismin kehitystä Valko-Venäjällä 1980-luvusta alkaen neuvostodiskurssin sisältämän ongelmatiikan pohjalta. Historiakatsauksen ja poliittinen tilannetiedotuksen jälkeen saamme lukea sananvapauden puutteesta, mikä on luonut kirjoittajan mukaan "partisaaniliikkeen", joka koettaa löytää vaihtoehtoisia tapoja olla olemassa. Svetlana Aleksijevitsin "Sodalla ei ole naisen kasvoja" (Tammi 2017)-kirjalla ja Oxanan kirjoituksella on sama kaiku mitä tulee kyseessä olevaan totuus-valhe yksityisyys-julkinen ongelmatiikkaan neuvostodiskurssin perillisenä. Vuoden 2015 Nobel-komitean perusteluissa palkintoa hänelle perusteltiin aiheesta kirjailijan moniäänisillä kirjoituksilla, "jotka ovat kuin elävä muistomerkki aikamme kärsimyksille ja rohkeudelle". Se yhdistää myös Oxanan kokemaa vääryyttä ja ajattelutapaa Svetlanan, maannaisensa, kokemaan ja tuntuu yhä muodostavan sen valitettavan ylisukupolvisen Iivana Julman ja Timur Lenkin aloittaman henkisen kiristysruuvin, joilla vapauden haavetta jatkuvasti idässä kuristetaan tyrannimaisten hallitsijoiden toimesta.
Tekstin johdannon kirjoittanut Eva Neklyaeva, joka on pitkään Suomessa toiminut kuraattori, ja joka vastasi SARVin kirjoituskutsuun siirtämällä kirjoitusvuoron Valko-Venäjällä asuvalle kollegalleen, kirjoittaa taidekritiikin olevan kirjallisuuden tapaan vastuussa moninaisuuden artikuloinnista, siitä että eri maailmat ja niiden välisyydet tulevat näkyviin. Taidekritiikki on Neklyaevan mukaan kirjallisuuden tapaan vastuussa moninaisuuden artikuloinnista, siitä että eri maailmat ja niiden välisyydet tulevat näkyviin. Taidekritiikki muistuttaa "suuremmasta kuvasta" tuomalla yhteen joukon erilaisia tulkintoja, ilmaisutapoja ja praktiikoita. Mutta mitä tapahtuu taidejournalismille, kun se kehittyy jatkuvan sensuurin ja resurssipulan määrittelemänä? Heti kirjotuksensa aluksi Oxana alleviivaa lukijalleen perusongelman: ymmärtääkseen, mitä Valko-Venäjän taidekritiikissä parhaillaan tapahtuu, mitkä ovat maassa toimivien taidejournalistien roolit ja tehtävät sekä mistä aiheista alalla käydään keskustelua, on hyvä perehtyä syvemmin valkovenäläisen taidekentän olemukseen:
"On erityisen tärkeää tuntea joitakin sen toimintaperiaatteita ja rakenteiden vivahteita, ne sektorit, joihin kenttä on jakautunut sekä diskurssit, joita maassa on edistetty ja niiden taustat. Koen kontekstuaalisen viitekehyksen hahmottelun tärkeäksi, sillä se on vaikuttanut suoraan taidejournalismin ja nykytaiteen kehitykseen tai "pysähdystilaan" Valko-Venäjällä. Kuten tiedätte, taidekriitikot ja -journalistit ovat työnsä puolesta tärkeimpiä niistä toimijoista, jotka jäljentävät, jäsentävät ja muokkaavat taidekenttää sekä osallistuvat taidekeskustelujen luomiseen ja ylläpitämiseen. He sekä rakentavat taidekenttää että vaikuttavat sen toimintaan. Luonnollisesti tämä pätee vain niihin kriitikoihin ja journalisteihin, jotka ovat ottaneet työssään selkeästi aktiivisen roolin. Valko-Venäjällä taidekritiikin merkitys ja tehtävät kuitenkin näyttäytyvät jokseenkin toisenlaisina. Enemmistö taidekriitikoista ja -journalisteista on omaksunut passiivisen roolin, joka muutosvastarintaisesti jatkaa vanhentunutta taidediskurssia. Tämä rooli palvelee lähinnä perinteisten taideorganisaatioiden ja perinteisiä teoksia ostavien asiakkaiden etuja ja tarpeita."
Hienoa Oxana!
Juttu ei ole todellakaan mitään hymistelyä vaan ankaraa kritiikkiä aiheesta sekä valtaa myötäileville hampaattomille kriitikoille, että kritiikin asemoimista tärkeäksi osaksi yhteiskuntakritiikkiä ja poliittisen apparaatin mädännäisyydeltä silmän sulkevia kulttuurijournalisteja vastaan, sellaisia kun seuraavan jutun Päivi Taussin tarinasta saamme lukea. Oxana puhuu "paluusta nollatilanteeseen": aikakautta vuoteen 2015 asti voidaan kutsua hänen mukaansa innostuksen aikakaudeksi, jolloin riippumaton taidesektori pyrki vahvistamaan symbolista pääomaansa:
"Voitoistaan huolimatta sen asema kuitenkin jälleen horjui. Tämä johtui osittain siitä, että se ei saanut tarvittavaa rahoitusta valtiolta ja elinkeinoelämältä. Tiivistäen: riippumattomalta sektorilta yksinkertaisesti puuttui taloudellinen ja symbolinen pääoma sektoreiden välisessä valtataistelussa. Mielestäni riippumattoman sektorin tärkeimmät kysymykset tuolloin olivat: Pysymmekö äänekkäinä, näkyvinä ja keskitettyinä - ja näistä syistä jatkuvasti suljettuna taiteen laajemman tiedonvälityksen ulkopuolelle? Hyväksymmekö valtion harjoittaman julkaisujen ja kuraattorien sensuurin? Pitäisikö taidetyöläisten työskennellä vähäisillä palkkioilla vai etsiä muita tapoja ilmaista itseään?"
Ja lisää nautinnollista dissidentin maanalaisesta ahdistuksen lähteestä pulppuavaa vapaan ilman ja raikkaan veden innostamaa tekstiä riittää. Oxanan esittämään ongelmaan ei ole olemassa helppoja lääkkeitä, jos on lääkkeitä lainkaan. Silti on jaksettava ja yritettävä, vaikka hänen kuvaamansa vaihtoehtoinen taidekenttä on tiiviydestään huolimatta hajanainen ja pirstoutunut:
"Se on myös riippuvainen hallituksen politiikasta ja kärsii liike-elämän taloudellisen tuen puutteesta (mikä varmastikin on yhteydessä maan yleiseen poliittisen ja taloudellisen vapauden puutteeseen). Toisaalta analysoimalla kentän aiempaa "partisaanistrategiaa" yhtenä riippumattoman taideyhteisön olemassaolon ja hengissä pysymisen muotona, voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että "pysähdystila" myös tavallaan tarjoaa ulospääsyn epäsuotuisasta tilanteesta. Tietyssä mielessä vaihtoehtoisen sektorin hajautuminen ja pirstoutuminen suojaa sitä jatkuvalta sensuurilta, hyökkäyksiltä ja valtion instituutioiden katseilta. Jos sektori ei ole näkyvä ja aktiivinen, miten valtio voisi puuttua sen toimintaan?"
Mutta on hänessä kaikkien kunnon kulttuurijournalistien ja kriitikkojen tapaan saarnaamisensa ohella optimistista uskoa hyvään ja hyviin ihmisiin. Lopuksi hän uskaltaa jo varovaisesti toivo muutoksesta parempaan, että Valko-Venäjän vaihtoehtoinen / riippumaton taidekenttä, joka vielä on tällä hetkellä hänen mielestään jonkinlaisessa "säilytys- ja odotustilassa" tasapainotellessaan vastarinnan ja hajoamisen välissä muuttuisi. Hänen mielestään Valko-Venäjällä on tällä hetkellä kiihkotonta ja pienieleistä, mutta kuitenkin säännöllistä toimintaa taidejournalismin alueella. Se tulee epäilemättä tulevaisuudessa jälleen kiihtymään - ja kun varastoitunut energia pääsee vapautumaan, syntyy jotain uutta, hän toivoo. Toivottavasti on näin.
Ja sitten se, lupaamanne kirjan huonoin artikkeli, mutta sitä ennen hieman sen kirjoittajasta, toimittaja Päivi Taussista. Päivi Taussi oli pitkään kymenlaaksolaisen kulttuurijournalismin tulppa kaikelle sille, mitä juuri edellisessä hienossa artikkelissa Oxana toivoi hyvän kritiikin ja kulttuurijournalismin olevan. Taussi ei ollut oikein kriitikko eikä myöskään kulttuurijournalisti, vaan jotain siltä väliltä. Ehkä osasyynä näiden välimaastossa viihtymättömyyteen oli Tausiin isänmaallisuskonnollinen lähtökohta sekä aika heppoisten journalismin kannuksien hankkiminen partiolaisten kesäleirien tiedottajana. Ja se oli myös ehkä osasyy siihen, ettei hän yksinkertaisesti tullut toimeen alueen monitahoisen ja rääväsuisen vasemmistotaiteilijaporukan kanssa, jonka nokkanaisen, kirjailija Raija Siekkisen jatkuva nälviminen ja taitava rivien välistä mollaaminen - niin sen ainakin itse koki erityisen herkkä Siekkinen, erityisesti hänen viimeisin kirjoituksensa "uutisesta, että uutinen oli, ettei Siekkiseltä tule vieläkään uutta romaania" samaan aikaan, kun Siekkinen taisteli masennustaan ja alkoholismiaan vastaan, saattoi olla se samanlainen murtuminen, millä hieman vuosikymmeniä aiemmin aiheutti Timo. K. Mukan kuoleman. Tammikuussa 1973 Hymy julkaisi jutun, jonka otsikko oli "Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka". Juttu musersi Mukan. Hän ei nukkunut viikkoon, ja joutui koko lyhyeksi loppuelämäkseen sairaalaan. Siekkiselle kävi lähes samoin. Hän paloi kissansa kanssa asuntoonsa, mutta syy on edelleenkin epäselvä, tekikö hän Taussin kirjoituksesta murtuneena itsemurhan vai oliko kyseessä onnettomuus. Monet Siekkisen tunteneet kotkalaiset ovat taipuvaisia kallistumaan itsemurhan puolelle.
Sen lisäksi Taussi piinasi muitakin tunnettuja kotkalaistaiteilijoita, joko haukkumalla hengiltä täysin aiheetta rivien välistä lehdessään Siekkisestä kirjoittamiensa juttujen tavoin, tai jättämällä huomioimatta heidät lähes kokonaan, kuten pitkään Kymen Sanomien julkisuuspaisteen paastossa pitämänsä kotkalainen kuvataiteilija Olavi Heino. Taussi oli ottanut erityisen roolin toimia makutuomarina vallan ja vahvemman puolella. Ja kun hänellä ei ollut mitään sanottavaa oikeasta taiteesta tai ihmisiä laajemmin liikuttaneista ajankohtaisista keskusteluista, hän saattoi keksiä omasta päästään täysin tuulesta temmattuja ja ketään kiinnostamattomia vallitsevien taideinstituutioiden johtajia kehuvia - Taussi viihtyi johtajien ja eliitin keskuudessa - isoja juttukokonaisuuksia. Parhaiten muistaa samaan aikaan kotkalaisessa sosialidemokraattisessa Viikko-Eteenpäissä kulttuurijuttuja kirjoittanut Harald hänen naurettavan juttunsa Kymi Sinfoniettan - kyllä siitä samasta ystävästään, josta hän on tähänkin kirjaan päässyt jostain kumman syystä kirjoittamaan ilman, että kukaan olisi tarkistanut hänen motiivejaan nuolla edelleenkin eläkkeellä hyvää ystäväänsä. Jutun sisältö oli täynnä Taussin ihastelua siitä, miten paljon valtaa kyseisellä ihmisellä oli.
Taussin valinta Kymen Sanomien päätoimittajaksi oli täysi katastrofi ja oli viedä muutenkin heikossa hapessa olevan lehden lähes konkurssin partaalle. Taussin linja lehden mitäänsanomattomassa journalismissa oli jatkaa omia hengettömien ja ketään kiinnostamattomien kirjoitustensa sarjaa. Kuulemman mukaan hänen siirrettiin hyvin nopeasti syrjään lehden omistajien tajuttua minkä virheen he olivat tehneet. Hyvä esimerkki oli kun, hän kerran uskaltautui Kansallisteatteriin katsomaan jotain surkeaa näytelmää. Periferisen ummehtuneen taidemaun omaava Taussi ei tunnetusti ymmärrä teatterista mitään, mutta oli niin tohkeissaan pääsystä hienoon teatteriin, että kirjoitti siitä lähes hurmahenkisen ylistyskirjoituksen, josta paistoi läpi heikon teatterintuntemuksen lisäksi ikävällä tavalla vääristynyt ihanteiden ja humanistisen ihmiskuvan puute. Seuraavalla viikolla maan päälehden osaava kriitikko haukkui esityksen lyttyyn.
On hyvä, että Kritiikki näkyy!-projektin koordinaattori on uskaltanut ottaa mukaan myös kritiikin varjoisesta maailmasta ja sen pahaa tekevästä vaikutuksesta edellä mainitun kirjoittajan ja hänen kirjoituksensa, sillä emme usko tämän varoittavana esimerkkinä toimivan tapauksen päässeen muuten kouluarvosanalla 9+ kirjaan, jolle toivomme hyvää menestystä ja jatkoa mitä tulee myös tulevaisuudesta kritiikin maailman koko kirjon - myös näiden keskustelua laajasti herättävien huonojen ja varoittavien esimerkkien mukaan mahduttamisessa tuleviin kirjoihin.
Epäilen, olen siis KRIITIKKO!
-voiko tyhjentävämpää selitystä olla sille miksi me sarvilaiset olemme mitä olemme?
Harald Olausen&Eero K.V. Suorsa