Epäonnistunut Raatikko-dokumentti

Teksti Harald Olausen

Oli kiusallista katso Ylen Areenasta parhaillaan pyörivää dokumenttia Vahvojen naisten tanssiteatteri Raatikko (Yle 2021). Se ei oikein kertonut mistään eikä mitään, koska ei halunnut ja osannut. Ohjelman tehnyt toimittaja antoi kaverijournalismin nimissä ohjelmassa tilaa limbomaiselle nuolennalle jättäen tunne edellä sen tärkeän järjen kaappiin, jota käyttämällä, ja lisäksi vielä hieman pintaa raaputtamalla, olisi saanut selville, mistä Raatikon ongelmat aikoinaan alkoivat. Otsikko Vahvojen naisten tanssiteatteri Raatikko" viittaa kolmeen keskeiseen raatikkolaiseen, joiden riidat ja kaunat pilasivat tunnettuun suomalaiskansalliseen tapaan Raatikon maineen suuren yleisön keskuudessa.

On täysin käsittämätöntä, että ohjelman toimittaja antaa kolmen eripuraisen naisen rivien välistä kehua itseään ja kavereitaan ja antaa ymmärtää riidan toisen osapuolen olevan HUHUH, kuten koreografi Marjo Kuusela kuittaa pahimman vihanaisensa, koreografi Marjo Korholan, olemuksen ja taiteellisen linjan. Siinä Kuusela onkin oikeassa. Kun Kuuselan jengi savustettiin ulos tai he hävisivät katkeran valtakamppailun Raatikossa, tanssiteatteri muuttui lässyttäväksi lastentanssiteatteriksi, jonka matalasta tasosta saamme nähdä kammottavan esimerkin ohjelman lopuksi, missä lässyttämällä pilataan eräs lastentanssiesitys, jonka tasoa ei muutenkaan päätä huimaa ja vakuuta, vaan pistää epäilemään Raatikon alihankkineen sen lastentanssin maakunnalliselta sekundaosastolta, lähes 90-vuotiaalta pyhäjärveläiseltä lastentanssia harrastaneelta kansankoulunopettajalta, "tambuurini-Marketta Viitalalta".

Mutta miksi "naisista" ja "tarinakertomisesta" elämäntyönsä tehneen Kuuselan koreografisesta kömpelyydestä, sanoman tylsästä alleviivaavuudesta ja liikekielen vanhakantaisuudesta ei ohjelmassa puhuta mitään? Siksi että Kuusela on kuin varkain livahtanut "suomalaisen modernin tanssin äitinä" lähes jumalattaren kaltaiseen koskemattomuuden tilaan, jonka nimen kuullessaan pitää hymistä myönteisesti ja allekirjoittaa kaikki hänen suustaan litanioina vieläkin vahvalla varsinaissuomalaisella nuotilla kuultavat sammakot. Liisa Vihmanen ei oikein osaa päättää mistä hän ohjelman tekisi. Liian läheinen lässyttäminen kuvattavien kohteidensa kanssa vuosikymmenten saatossa tylsistyttää ja kaventaa terveen kriittisyyden.

Miksi hän ei toimittanut dokumenttia kunnon dokumentin tavoin ja taustoittanut tapahtumia, haastatellut ulkopuolisia asiantuntijoita ja antanut järjellisen selityksen kaikelle tapahtuneille? Koska hän ei osannut, halunnut tai viitsinyt sen lisäksi, että omahyväisten ja itsekehuisten haastateltavien tavassa lässyttämällä latteuksia, näkyy Vihmasen ja Raatikon vallanhimoisen naiskolmikon omaksuma tapa manipuloida tanssitoimittajia, joilla on hieman sama ongelma kuin urheilu- ja taloustoimittajillakin, molempia pidetään helposti vietävinä ja yritetään siksi aika läpinäkyvästi mielistellä toivoton lopputuloksen saamiseksi.

Tässä ohjelmassa lässytyksen tavoite on puhdistaa omaa kolhiintunutta mainetta ja antaa omille tekemisilleen pyhimysmäinen marttyyrikruunu. Erityisen kiusallista on katsoa Kuuselan aviopuolison Tommi Kitin pitkää ja hyvin ulkoa yhdessä Kuuselan kanssa opeteltua litaniaa hänen "(muka) kyllästymisestään kaikkeen" ja ulkopuolisuuttaan siitä todellisuudesta, jotka ennen hänen heräämistään vetokoirien ihanuuteen yksin parta huurussa jossain jumalan selän ja tiettömien taipaleiden takana, määritteli hänen suhteensa itseensä ilman, että hän edes hengitti oman tahtonsa mukaan. Uskokoot, ken haluaa - minua tempun alhaisuus ja epä-älyllinen yritys lähinnä ällötti. Tätä samaa metaviisautta olemme tottuneet kuulemaan Kitin suusta jo lähes viisikymmentä vuotta.

Dokumentin katsottuaan tulee vaivaantunut olo suomalaisen tanssin puolesta. Henkilöristiriidat ja kielteiset tunteet ovat pilanneet kolmen itsestään aikoinaan paljon luulleen naisen elämän ja katkeroittaneet heidät loppuelämäkseen. Miksi heille annettiin puheenvuoro ilman, että niiden väliin olisi vaikka MOTin tapaan tehty kriittisiä huomioita? Kun Raatikon ongelmat alkoivat paljastua suurelle yleisölle, teatteria yritettiin kaapata tanssijoille, ja itse tärähtänyt Turkkakin, entinen Korholan poikaystävä, valjasti pelottavan vihansa osaksi 1990-luvun yhden kuuluisamman kulttuuritaistelun joutsenlaulua, peli oli jo menetetty.

Minusta televisiodokumentin olisi pitänyt tutkivan journalismin perinteiden mukaan kääntää veistä tässä avoimesti märkivässä haavassa vielä kerran, ja tutkia miksi ja miten asiassa todellisuudessa kävi, antamalla polyfonisen ääneen nyt näiden kolmen vihaisen ja toisiaan syvästi inhoavien eläkeläisnaisten asemesta, sillä naisten melko jonninjoutavat jorinat olisi kannattanut leikellen jättää hyvin lyhyiksi kommenteiksi ohjelman taustalle. Nyt niin ei tehty, ja tulos on sen mukainen: pannukakku, joka ei ole oikein kenenkään makuun, eikä palvele ainakaan tanssiteatteri Raatikon mainetta tai sen uutta johtajaa, koreografi Jaakko Toivosta, jonka ensimmäinen tehtävä on yrittää pyristellä eroon näiden kolmen vahvan naisen tanssiteatterin ylle langettamasta, vuosikymmeniä jatkuneesta katkeruuden kirouksesta.

Lisää tanssista voitte lukea: 

https://kulttuuriklubi.com/wp-content/uploads/Tanssiesseet/index.html#PDF/2-3