Erään sukuromaanin loppu

Teksti Harald Olausen

"Tämä on minun sänkyni. Vai onko sekin unta? Tämä on minun huoneeni. Ikkunan edessä on puitten tummia varjoja, eikä isä seiso keskellä huonetta. Kummallista. Isosisän hengitys. Erilaista kuin ennen. Valoa ei näy oven alta. Minkä takia isoisä hengittää niin äänekkäästi? Mutta se ei ollut hengitystä. Tuntui kuin hänellä olisi pala kurkussa, eikä hän pystynyt selvittämään kurkkuaan. Omituista. Kuuntelin sitä oven edessä. Oli pimeää, ja minä huomasin, että peite liikahti. "Isoisä!" Ei vastausta, vain peite liikahti. "Isoisä!" Isoäiti huokaisi hiljaa, muta en nähnyt hänen sänkyään, oli niin pimeää. "Isoäiti!" Ei vastausta. Isoisän suu oli auki. "Isoäiti!" "Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Mikä hätänä?"

Kuolemasta tässä on kysymys. Lyhyemmästä ja vaikuttavammasta kuin oopperassa. Silti sikinsokin sinne tänne päistikkää ryntäilevässä kerronnassa on jotain raskasta ja kerroksellista kauhua kuin barokkisessa pyövelissä. Isoisä kuolee isoäidin ja pienen pojan silmien edessä. Hänen suunsa on auki, silmistä tuijottava katse, hänen kätensä puristavat peittoa. Isoäiti ja pikkupoika ovat hädissään ja ryntäävät hysteerisinä kuolevan huoneessa kuin päättömät kanat. Isosisän suupielistä valuu jotain veristä ja hänen kasvoilleen ilmaantui sinipunaisia laikkuja. Unkarilainen Stalinin ajan orpo lastenkotilapsi ja homo Peter Nadas kehittelee kertomusmaailmaansa kuin Gunter Grass Peltirummussa pienen pojan silmin kaikki näkyvät ja näkymättömät aaveet nähneenä, kuin pesämunana omaa psykologista oikeutustaan raadella itsensä verille kirjoittamalla irti lamaannuttavista lapsuudenmuistoistaan.

Erään sukuromaanin loppu (Tammen keltainen kirjasto 2000) on eräänlainen harjoitelma ja koe Nadaksen pääteoksille Muistelmieni kirja I- ja I-osille (Tammen keltainen kirjasto 2006). Teema on sama; ulkopuolisuus ja sivullisuus ja siitä huolimatta elämään täysillä lapsen ihmettelevillä silmillä katsova. Mutta siinä missä Erään sukuromaanin loppu on toteavaa ja lyhyitä lauseita täynnä olevaa iskevää mielen sisäistä liikettä täynnä, Muistelmien I- ja II-osassa Nadas ei enää säätele vimmaansa, ja ole kohtelias kielelle, tai tavalle antaa ärsykkeitä ympäristöönsä kuin sähkösokkeja vähä-älyisille ääliöille kaupanjonossa, vaan venyttää ja luidentaa kaiken pilkkujen ja kaksoispilkkujen höttöiseen maailmaan ulkoisen avaruuden muuttuessa samalla sisäiseksi.

Tuntuu kuin hänellä olisi yhden koko sivun lauseenvimmassaan samaa "keskieurooppalaista portaiden tipahtelua pään sisäisten ja ulkoisen välisen hitaan maailman herättämiseksi uinuvasta horroksesta", kuin tsekkiläisellä mestarillisella Bohumill Hrabalilla, jonka eräs (lyhyt) kirja on yhtä ja samaa virkettä alusta loppuun, ja silti koko ajan koossa pysyvä, ja koko ajan pysäytettävä, jos haluaa olla niin tylsä ilman - kukapa haluaisi, että tarinankerronta tai kokonaisuus kärsisi, tai herkkähipiäinen kielioppi ottaisi nokkiinsa moisesta säännöllisestä säännöttömyydestä, ja ajoittaisesta hermoja raastavasta räävittömyydestä, hyppiessään sivupoluille ilman lupaa karkeloimaan, milloin minkäkin vapaan mielleyhtymän innoittamana (tai pahimmassa tapauksessa olla itsepäisesti välittämästä opettajamaisesta pilkunnussijapakkoneuroosista...EVK!).

Erään sukuromaanin tarinalla on pitkä siivet, kun kertoja pyytää isosisää kertomaan jotain eikä muista enää mitään. Isoisä on jo kuollut mutta ääni elää kertojassa, uikuttava. Kärpäsiä on seinillä, isoisän otsalla, kärpäsiä on hänen nenänsäkin ympärillä. Isosiän ruumiin muoto erottuu hyvin selvästi pieton alta, kädet olivat ristissä sinisellä silkillä, painavat kädet olivat vajonneet silkin pehmeyteen. Tarina on pelottava lapsen kertomaksi, mutta se kerrotaan kuin iltasatuna lyhyen kaavan mukaan. Lopussa kerran eräänä aamuna ennen aamuherätystä, kaiken alun Nina Potapovan oppikirjan lukemisen (yritti) jälkeen, kertoja kuulee, kun joka alkaa huutaa. Joku istui sängyn reunalla ja huusi täyttä kurkkua ja kaikki heräsivät: "Minä olin juuri nähnyt omituisen unen: Kissanpoika putoaa viemäriin, muut kissanpojat juoksevat perässä, ja nekin putoavat; viemäri on hyvin syvä, ja kissaemo yrittää pelastaa poikaset, mutta tikapuut ovat rautaa, kissan kynnet lipsuvat, ja sekin putoaa viemäriin."

Kertoja aloittaa riehumisen ja raikastaa siinä sivussa ohimeneviä hetkiä. Kirjaimet soljuvat silmien edessä ja kertoja on yhtä kuin tarinansa kompastellesssaankin; on vain pimeää kivilaattojen syöksyessä häntä kohti, mustat ja valkoiset laatat. Kaikki kipinöi: "Oli kylmä. Ritinää ja ratinaa, tyhjä kotilonkuori. "Ja nyt korva tarkkana!" Pehmeät juuret, pimeää, syvemmälle ei voi nähdä. Ei"

-Kisoroszi 1969-1972