Erkki Tuomiojan Ikuinen jääviysongelma sosialidemokratian ja kommunismin välissä
Teksti Harald Olausen
++++Erkki Tuomiojan uusin kirja Eino ja Mauno Pekkala – sosialidemokratian ja kommunismin välissä (Siltala, 2025) on erikoinen ja tärkeä kirja. Ensinnäkin se kuvaa tarkasti työväenliikkeen jakautumisen mentaalista maailmaa sekä kohtaloita kahden vaikutusvaltaisen veljeksen poliittisten urien kautta. Toiseksi se on kuin tutkimus vasemmistososialidemokratian menneestä ja kadonneeksi julistetusta maailmasta: Kommunistien ja demareiden väliin kun ei Suomessa tunnu mahtuvan kolmatta linjaa.
Mutta on silti joskus yritetty. Juuri tämä on kirjan kiinnostavinta antia. Tuomioja osaa selittää asian selkeästi ja sen verran jännittävästi, että kiinnostus pysyy koko ajan yllä. SDP:n toisessa puoluekokouksessa 1919 käytiin nimittäin vähemmän yleisesti tunnettu katkera taistelu puolueen linjasta, jossa puolueen puheenjohtajana jatkanut Tanner tukijoineen vei äänestyksessä 98-45 voiton, jonka jälkeen Eino Pekkala ja vastaehdotusta kannattaneet 38 edustajaa jättivät asiasta vastalauseen pöytäkirjaan.
Viimeistään tästä voi katsoa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen hajoamisen alkaneeksi demareihin ja kommunisteihin. Tuona ajankohtajana vuosien 1919 ja 1920 vaihteessa, jolloin bolsevikkien vallanotosta ei Venäjällä ollut kulunut kuin reilu kaksi vuotta, eivät jakolinjat parlamentaariseen demokratiaan luottavan sosialidemokratian ja vallankumouksellisen kommunismin välillä olleet vakiintuneet sen enempää Suomessa kuin maailmalla. Työväenliikkeen jakautuminen vuosina 1918-1920 ei ollut kaikille mikään helppo ja selväpiirteinen valinta, kuten Tuomioja huomauttaa. Se oli kriisi, joka jatkuu jossain muodossa edelleen.
"Puoluekokouksessa ei tyydytty vain verbaaliseen mittelöön. Sulo Wuolijoki on liki 30 vuotta myöhemmin julkistanut, miten Eino Pekkala tuli puolittain kauhistuneena ja puolittain huvittuneena kertomaan hänelle kokouksen aikana, miten hän oli mennyt hakemaan takkiaan sivuohuoneesta, jossa tappelivat vastakkaisilla puolilla kokouksessa aktiivisesti toimineet vähemmistöä edustanut Ivar Lassy ja enemmistöä edustanut silloinen sosialidemokraattinen kansanedustaja ja myöhempi Helsingin rahatoimenjohtaja, kuumaverisyydestään tunnettu Väinö Hupli". Miehet löivät nyrkeillä ja haukkuivat kovaäänisesti toisiaan.
Vastalauseen mukaan kokouksen hyväksymät menettelytavat olivat häpeällisiä ja niiden puolesta äänestäneitä syytettiin Suomen työväenluokan pettämisestä: "Vastalauseessa sanottiin myös, että SDP oli menettelytapakysymyksen myötä lopullisesti poikennut siltä polulta, jota Suomen työväki vuodesta 1906 lähtien kulkenut. Tosiasiassa ponnet kuitenkin vastasivat varsin tarkoin vuoden 1911 "kaytskylaisessa" hengessä hyväksyttyjä ponsia, jotka olivat Otto Wille Kuusisen muotoilemia." Tästä lähin sdp:sta vasemmalla olevia pidettiin epäluotettavina - myöhemmin jopa vaarallisina neuvostovakoojina brittejä myöten.
Esimerkiksi juuri Tuomiojan kirjassaan kertoma Mauno Pekkala, jota pidettiin epäluotettavana, ja joka oli kuuluisan rauhanopposition jäsen. Hän kritisoi Saksaan lähentymistä eikä edes sodan alussa uskonut Saksan voittoon. Sodan jälkeen Pekkala siirtyi sosiaalidemokraateista SKDL:ään. Pääministerinä hän toimi sodan jälkeen 1946-48. Mauno Pekkalan veljen, Eino Pekkalan poliittinen toiminta vei hänet maailmansotien väliässä yhteensä viideksi vuodeksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen.
Kirja alkaa Pekkalan veljesten urheilusankaruudesta, ankeista oloista ja perheen selviytymisestä sekä Pekkalan poikien kunnollisuuden ja hyvien suoritusten todistamisena. Jo ensi sivuilta huomaa, miten demareiden ongelma on ollut alusta lähtien suuri "vallanhoukutus", sillä samaistuminen valtioon on syönyt lapset aina ennen kuin vallankumous on edes ehtinyt syttyä. SDP on ollut maalaisserkuille, kuten Pekkaloillekin ja koko tuon ajan nuorille, herrahissi pääkaupungin poliittisiin piireihin päästyään.
Monet kääntyivät yliopistoissa demareiksi, ja niin liha tuli todeksi vanhassa sananlaskussa, jonka mukaan historia todistaa, että suuret ja suositut aatteetkin jähmettyvät jo alkumetreillä fraaseiksi ja juhlamenoiksi vailla todellisia tarkoitusperiä tai sisältöjä vain kumisemaan tyhjyyttään ja palvellakseen nöyrästi itsensä vallan alttareille uhraten kulloinkin vallassa olevan eliitin tarpeita ohjenuoranaan mahdollisia ongelmia varten vangitun Sulo Wuolijoen kuuluisa tokaisu: Herra se on helvetissäkin herra!
1900-luku oli sosiaalidemokratian vuosisata. SDP onnistui maailmanlaajuisesti rakentamalla noususuhdanteiden aikana yhdessä työantajien kanssa sopimus- ja hyvinvointiyhteiskunnan. Tätä aikaa kuvaa "doktor universalis", henki, joka on samalla kertaa kyllin rikas ja keskittynyt kuvastamaan sen itsetajuntaa: tämän ovat näköpiiriltään ja syvyydeltään hyvin erilaisina, mutta kukin oman aikansa suhteen yhtä täydellisesti toteuttaneet viisaat ajattelijat ja rohkeat poliitikot. Se oli myös valtavaa innostumista ja uskoa uudistuksiin viime vuosisadan alun nuorison piirissä. Neuvostoliitto oli Stalinin rikoksista tietämättömille työläisille paratiisi.
Kultainen kuusikymmenluku tarjosi taas sodan jälkeen syntyneille suurille ikäluokille uudenlaisen mahdollisuuksien maailmaan, jonka aallonharjalla Suomen ehkä kuuluisin vasemmistolainen – siis oikeasti vasemmistolaisen eikä vain vaaleanpunaisen byrokraattidemarin palvelemassa valtion teknokraattina järjestelmää omasta mielestään hyvin – poliitikko Erkki Tuomiojan ongelmaksi tuli roikkua sosialidemokratian ja kommunismin välillä, kuin terävänä piikkinä demaripuoluejohdon ruusussa.
Mutta ei hän tätä ole vain erinomaisuuttaan tai ilkeyttään, vaan osana kuusikymmenlukulaista uusvasemmiston yleismaallista idealismia. Erkki Tuomiojan uusinta kirjaa Pekkalan veljeksistä ja työväenliikkeen kahden valtasuuntauksen välisistä taisteluista voisikin pitää Tuomiojan harjoituksena mahdollisesti tulevia vasemmistososialidemokratian historiaa kertovia kirjoja varten. Sille voisi olla tilausta tänään, kun itse poliittinen suuntaus ei tunnu millään saavan jalansijaa SDP:n käytännön politiikassa.
Väinö Tannerista on kirjoitettu paljon ja on totta että hän oli johtaja, jonka ympärillä asioita tapahtui, ja johon monet riidat mutta myös poliittiset menestykset tuolloin kulminoituivat. Vähemmällä huomiolle ovat jäänet kakkosketjun miehet, kuten Pekkalat. Tanner ottaa kirjassa osumaa 42 kertaa, mutta ei uppoa. Tanner ei kuitenkaan ollut "pahis". Hän mm. vuoti punavankileirien ylilääkäri Robert Tigerstedin salaisen raportin ruotsalaismedioille, minkä jälkeen punavankien ruoka-annoksia parannettiin.
Pekkalat ovat jääneet turhaan muiden SDP:n vaikutusvaltaisten poliitikkojen varjoon ehkä siksi, että he eivät aina olleet voittajien puolella tai heidän maineensa joko mustattiin, tai he toimivat sellaisten asioiden parissa, joista ei haluta enää muistella. Siksi Tuomiojan kirja on myös tärkeä. Mutta on siinä myös ihmettelemistä. Tuomioja, joka itsekin on tunnustanut olleensa "informatööri" on historioitsijana ollut kiinnostunut työväenliikkeen sisällä vaikuttaneista vakoojista, tai kuten heitä on kutsuttu joskus; "hoipertelijoita", "myötäilijöitä" ja "sympatisoijia". Sinivalkoisessa maassa heidät on aina tuomittu maanpettureiksi.
"Vuonna 1927 Eino Pekkala valittiin kansanedustajaksi samaan aikaan Maunon kanssa. Hänet siepattiin eduskunnasta kesken perustuslakivaliokunnan kokouksen ja kyyditettiin Lapualle. Jatkosodan jälkeen Pekkala toimi ensin opetusministerinä ja sittemmin oikeusministerinä veljensä johtamassa hallituksessa." Tässä eräs selitys Eino Pekkalan ajattelulle. Löytyykö siihen tarpeeksi syvällistä ja pitkälle menevää selitystä Tuomiojan kynästä, on jo ihan toinen juttu, Ihan kuin jokin pala puuttuisi pelistä.
Tuomioja asettuu historian tuomariksi ja yrittää saada lukijan ymmärtämään tuon ajankohdan syviä haavoja niin ihmisissä kuin politiikassa, ja aivan erityisesti näyttämään Pekkalan veljekset paljon myönteisemmässä valossa, mitä he olivat toimiessaan politiikassa, ihan samalla tavalla vastavirtaan uiden, kuin heistä kirjoittava vasemmistodemari Erkki Tuomioja on tehnyt jopa niin, että kirja tuntuu paikka paikoin hänen itse itselleen tekemältä historialliselta puolustuspuheenvuorolta Pekkalat suojanaan.
Vasemmistodemareita tapaa vielä työväentutkimuksen parissa Työväen arkistossa ja Työväenliikkeen kirjastossa sekä Tampereella työväenmuseoiden maailmoissa. Työväenliikkeen historia on nykyisin heidän taistelukenttänsä. Työväentutkimuksen taso on ollut korkea siitä lähtien kun 70-luvulla demarihallitus antoi rahat Kansanvaltuuskunnan historian kirjoittamiselle, ja Jaakko Paavolaisen Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918-kirja, joka aloitti innostuksen (mm. Osmo Rinta-Tassin kirjoittama kirja Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena Valtion painatuskeskus 1986).
Tuomioja kuuluu tähän samanhenkisten älykködemareiden aaltoon, ja on saanut selvästi apua tai hyviä neuvoja Helsingin yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilältä, jonka Suomen sisällissodan kokemuksia ja niiden jälkiä käsittelevä Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (2018) nimettiin vuoden tiedekirjaksi 2018, ja on loistava esimerkki tasokkaasta työväentutkimuksesta. Kovasti kiitelty Seppo Hentilä sai myös kirjastaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
Tällaisia analyysejä ei porvarimedioista lueta. Mutta ei myöskään SDP:ssa tai Demokraatti-lehdessäkään. Tuomiojan tekstien yksi vahvuus on sekä terävä analyysi että laaja tietämys ja uusimman tutkimuksen käyttö. Kirjat ovat siksi kokoaan suurempia ja merkitykseltään laajempia. Nyt hänen tarinansa kertoo aikoinaan kuuluisista mutta nykyajan unohtamista Pekkalan veljeksistä, ja samalla myös kokonaisen tarinan suomalaisesta työväenliikkeestä ja sen hajaannuksesta sekä sen kovin ikävistä seurauksista.
Tällaista ovenavausta on kaivattu keskusteluun historian alaviitteillä jo pitkään. Aikanaan siitä huolehti demariopiskelijoiden järjestön (SONK) aatteellispoliittinen aikakausikirja, SOPO- sosialistinen politiikka, joka näivettyi samaan aikaan 80-luvun lopussa kuin vasemmistososiaalidemokraatit, koska demariopiskelijoilla oli hinku kovapalkkaisiin valtion tarjoamiin jäsenkirjavirkoihin.
SDP on ollut Suomen tärkeä puolue ja sen historia on myös vallan historiaa. Puolue pysyi vielä yhtenäisenä vuoden 1919 maalisvaaleissa SKP:n perustamisesta huolimatta. Luvussa Sosialidemokratia jakaantuu historiaa, ja varsinkin työväenliikkeen historiaa, tietävät huomaavat tutut nimet työväenjärjestöjen uudelleen rakentamisen vetoomuksen allekirjoittaneissa, jotka muodostivat vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeen SDP:n uuden ytimen osuuskauppamies Väinö Tannerin johdolla.
Tarinaan nousevat tutut hahmot tovereineen. Niistä olemme jo saaneet lukea monessa kirjassa aikaisemminkin. Tuomiojan kiinnostus Eino Pekkalaan ei ole pelkästään tutkijan uteliaisuutta vaan johtuu siitä, että aihe on lähellä hänen sukuaan. Eino Pekkalan mies oli Salme Murrik, eli isoäitinsä, Hellan Wuolijoen sisko. Tuomioja on harvinainen tapaus, sillä tutkiessaan poliittista historiaa, hän törmää useissa tapauksissa jääviysongelmiin. Monet hänen sukulaisensa ovat olleet poliittisissa johtotehtävissä, ja hän on jopa saanut isoäitinsä maineen puhdistamisesta tieto-Finlandian ja vieläpä hyvän ystäväperheensä tyttären avustuksella.
Tuomiojan historiallisissa kirjoissa ensin tuli K.H. Wiik ja sitten Hellasta kirja. Ja nyt lopulta Pekkaloista kertovana, ovat voimannäyttö "tuomiojalaisesta" historiankirjoituksesta mutta myös oikeassa olemisen vaarallisesta halusta, ja Tuomiojan suhteen taidosta olla eri mieltä; "On olemassa toki kirjoittajia ja tutkijoitakin, jotka korvaavat aineiston puutteen sumeilemattomalla spekuloinnilla, jossa henkilöiden suuhun ja päähän laitetaan vapaasti sävellettyjä puheita ja ajatuksia. Tällaisella genrellä vi olla omat kirjalliset ansionsa, mutta minulle tai ylipäätään vakavasti otettavaan tutkimustyöhön se ei sovi."
Minusta Tuomiojan selitys ontuu, ja on turhaa ilkeilyä omaa asemaansa korostaen, kuin torjuntana sille tosiasialle, että suomalaista historiankirjoitusta ovat aina vaivanneet fakki-idiootit sekä koruton yliasiallisuus, ja ehkä juuri siksi henkeviä kynäniekkoja ala Peter Englund ei juurikaan ole ollut eurooppalaiseen tapaan, jotka ovat osanneet kirjoituksissaan herättää kuvaamansa ajan tunnelmat ja ajatukset kuvattavien ihmisten kautta eloon - Tuomiojakaan ei ole, vaikka ilmeisesti haluaisi.
Teksti sen sijaan paljastaa paljon Tuomiojan pikkumaisuudesta ja salavittumaisuudesta. Hän haluaa aina olla yksin oikeassa muiden ihailtavana. Miksi muuten hän tutkijana ottaa tuomarin roolin, ja jylisee kumean ukkosen tavoin kuin professori muille tutkijoille reviiristään tiukasti kiinnipitävänä kukkopoikana? Tällaista tekstiä ei ole mukava lukea varsinkin kun tietää, että se on tarkoitettu muiden tutkijoiden vähättelyyn ja omaan aseman nostamiseen. Ihan turhaa ja muuten hyvää kirjaa pilaavaa ilkeilyä.
Vaikuttaa siltä, että kirjasta on tulossa myös kunnianosoitus ja puolustus isälleen Sakari Tuomiojalle, jonka hän on maininnut useaan kertaan kirjassaan siitä huolimatta, että isä on aiheen kannalta lähinnä sivustakatsoja kuten esimerkiksi sivulla 268: "Ensimmäinen ehdokas uudeksi hallituksenmuodostajaksi oli Varjosen ja Leskisen tarjoama ja myös Kekkosen kannattama edistyspuolueeseen kuulunut Sakari Tuomioja, joka oli siirtynyt Paasikiven hallituksesta Suomen Pankin pääjohtajaksi…"
Lähteiden käyttö puhuu myös lisää omaa kieltään. Niitä on paljon kunnon tutkimuksen tapaan. Pekkaloista ei ole juurikaan tietoja – ja mikä kummallista, Mauno Pekkalasta, entisestä pääministeristä, ei ole tehty elämänkertaa, joten Tuomioja kerää tiedot muualta mikä herättää heti epäilyksen, ovatko tiedoista tehdyt johtopäätökset hänen omiaan ja toiseksi, ovatko ne syntyneet hänen aikaisemmista tutkimuksistaan "sivutuotteina"? Omien kirjojen käyttö lähteinä toki ei ole kielletty. Mutta!
Löysin ainakin kolme tärkeää tutkimusta. Ensiksikin Harri Karpenin poliittisen historian pro gradu 2020 Helsingin yliopistoon Aleniuslaisuutta etsimässä – SKDL:n sosialistien synty 1960-luvun kontekstissa. Toiseksi Jorma Pikkaraisen Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu 2003, sekä lopuksi vielä Pertti Postisen poliittisen historian lisensiaattityö Turun yliopistolle 1988 Vasemmistolaisen työväenliikkeen suhtautuminen sosiaalidemokraattiseen hallitukseen (1926-1927).
Yllättävän hyvin aihetta on yliopistoissa onneksi tutkittu aiemmin, kuten mm. Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien propagandaa ja toimintaa Espanjan tasavallan hyväksi ja sosialistisen työväenpuolueen identiteettiä sekä SKDL:n sosialistien ideologista profiilia 1980-luvulla. Mutta mitä seassa tekee huonosti kirjoitettu ja yliolkainen Jorma Ahvenisen yliarvostettu (kai siksi ettei muita alan kirjoja ole!) Enso Gutzeit Oy 1872-1992 ja II vuodet 1924-1992 (Gummerus, 1992)? En oikein ymmärrä tätä!
Olen ottanut tämän kirjoituksen aiheeksi vasemmistososialidemokratian, vaikka se ei ole kirjan teema. Minusta aihetta pitäisi käsitellä laajemminkin suomalaisesta näkökulmasta, ja nimenomaan Tuomiojan kirjoittamana, sillä häneen julkisuudessa vasemmistososialidemokratia on leimautunut, vaikka mukana on ollut mukana paljon monia muitakin nimekkäitä ihmisiä. Jossain kohdin paljastuu häiritsevästi kylmää ja kankeaa virastokieltä, jota lähes jokainen demaripikkubyrokraatti ammatiksen suoltaa.
Hyvä että kirja on tehty mutta yksi tärkeä kysymys pitäisi esittää: Miksi vasemmistososialidemokratia ei koskaan menestynyt Suomessa? Oliko kyseessä vuosi 1918, kommunistit ja Neuvostoliitto sekä valkoisen Suomen vastavoimat tai petturuus ja "hoipertelu"? Mikä? Toinen kysymys olisi tietenkin: Millainen Suomi olisi ollut vasemmistodemareiden ohjauksessa? Entä miten suhteet olisi hoidettu Neuvostoliiton kanssa, jonka oppi-isä Lenin nimenomaan inhosi ja varoitti vasemmistodemareista?