Esileikkipuhe Haraldille, runoon ryhtyneelle runoniekalle!

Teksti professori Timo Airaksinen

Runoilijoista suurin ja kauhein on Paavo haavikko, sille ei voi mitään. Libretto Sallisen Ratsumieheen on aivan ylivertainen saavutus. Ja runo eli aforismi "Englanti ei selviä", on mestarillinen. Tämä tarkoittaa Englannin teollisuutta ennen öljyn löytymistä Pohjanmerestä. Englanti selvisi. Minä selviä aina kun lopetan viinan ottamisen, joka sitäkin tapahtuu aina silloin tällöin. Oma runoni "Minä en selviä" osoittautuu virheelliseksi aivan samalla tavalla kuin Haavikonkin profetia. Joka tapauksessa Haavikon mielenmaisema vastaa omaani, paitsi että hän osaa kirjoittaa runoa, kun kerran runolle ryhtyy. Proosaa Haavikko ei osannut kirjoittaa ollenkaan, joka on kovin kummallista.

Harald heittäytyy runon pariin, kun on jo kokeillut kaikkea muuta tekstintekoa: journalismia, esseetä, novellia, filosofiaa. Tyyppi ihan hengittää tekstiä, eikä kaihda vaivaa panna henkäyksiään paperille. Se on kovaa työtä, minä tiedän. Minä vain yritän kirjoittaa vaikeita, jotta ajatus viihdyttäisi itseään eikä muodostuisi raadannan kokemusta. Kai Harald on masokisti, joka nauttii kirjoittamisen kärsimyksestä. Sellaisiakin näes on olemassa ja tekstin teko on melkoista itsepiinaa – yrittää ken kehtaa. Koneen hakkaaminen on tylsää, mutta pahinta on epäuskon kauhea piina. Sitä kysyy itseltään, onko sisältö arvokasta ja sanottu sanomisen arvoista. Kukapa omaa tekstiään osaisi arvostella? Narsistista kaikki oma tuntuu hyvältä, realistista pahalta, pessimististä toivottoman turhalta. Niin se menee.

Mutta nämä Haraldin runot, mitä helvettiä niistä osaisi sanoa. En ole runon lukija, ne kun eivät vetoa. Romaanitkin olen jättänyt sikseen. Miksi lukea fiktiota kun todellisuus on pahempi kuin paras fiktio – ja paljon jännittävämpi. Tieto on valtaa, ja myös kiinnostavaa, mutta kiinnostavinta maailmassa on etevä päättely. Jos Trump valitaan, mitä sitten. Otetaan yksi Trump ja hänen ominaisuutensa ja niistä päätellään seurauksia. Runo on lälläreille, ja Haraldille jonka pitää yrittää vallata itselleen vielä yksi kirjallisuuden ala.

Harald kirjoittaa automaattikirjoitukselle, joka on ranskalaisten surrealistin menetelmä 1900-luvun alusta. Otetaan paperi ja panneen kirjoittaen justiinsa mitä mieleen juolahtaa. Pitäisi kai juolahtaa jotakin kivaa. Saa nähdä sitten. Yleensä juolahtaa jotakin, joka ei ole kiinnostavaa. Harvan mieli on niin ylen kiinnostava ajatusten ja tunteiden pesäke. Sitten tuli tuo Sigismundus Freudius, jota kovasti kiinnosti hienojen wienittärien olematon ja hankala seksielämä 1900-luvun alussa. Ei tullut orgasmia ja jos tuli, hävetti. Miehillä ei stondannut ja sitäkin piti selvittää.

Tutkiakseen asioita, Freud kehitti vapaan assosiaation menetelmän. Sohvalle vaan tyyppi makuulle ja puhumaan itsestään ihan mitä vain. Kun siinä pötköttää vuoden verran kerran viikossa ja puhuu tunnin omiaan, kohteena juuri ja vain oma minä ja sen tuntemukset, tulee pakistua aika lailla. Analyytikko istuu takana, puhumatta mitään. Potilaan pitää itse tajuta, mikä on oman sielun ongelma. Tai sitten analyytikko pikkuisen auttaa, aivan kuin punttaisi pyllystä ylös seuraavaan kerrokseen. Nouseeko alitajunnasta kauhua ja tuskaa? Katoavatko ne kun ne näkee? Vai asiakas, tuleeko entistä hullummaksi?

Onko Harald terapoimassa itseään vai tekemässä surrealistista merkkiteosta, kun hän automaattikirjoittaa ja puhuu omiaan intiimisti? Mitä mies oikeasti kirjoittaa? Sulaako teksti kuin karamelli vai pureeko myrkyn lailla – tai jotakin muuta, mitä? Jotakin teksti aina paljastaa, jollei muuta kuin oman tyhjyytensä. Jos homman tekee ovelasti ja oikein, on suuri kirjailija. Taiteen lopullinen tehtävä on kaiken olemisen tyhjyyden kuvaaminen tarpeeksi vakuuttavasti. Tyhjä on ihmissielu, turhaa on oleminen ja maailma jo kadonnut. Tanssi yli hautojen on totuuksien totuus. Merkityksen harhaa ja arvot arvottomat. Illuusio hallitsee ja Pessi väijyy nurkissa. Harald, Harald, mitä norjanpoika Harald sanoo siihen? Onko Harald tekstuaaliviikinki – ei toki tekstiiliviikinki –, vai sittenkin ihan vain kotkanpoika ilman siipii?

Ilman välimerkkejä kirjoittamien on ollut muodikasta aina silloin ja tällöin, mutta miksi tehdä jotakin sellaista tänä päivänä – kun se kerran ei ole mitään uutta. Piste ja pilkku nousevat arvoon arvaamattomaan, erityisesti piste. Ei sitä muuten lue susikaan, kun pää vain menee pyörälle. Kapea palstakin auttaa, kun siihen jakaa rivit mukavaan rytmiin. Mutta koko sivu täyteen ilman välimerkkejä on lukijan kiduttamista. Tekstiin pitää saada rytmi, joka lukijakin voi tuottaa, vaikka se tuskaakin tuottaa. Mutta kai Harald lukijan tuskaan luottaa?

Runossa tavataan hempeillä, mutta siihen Haradilla ei ole intoa tai edes rahkeita. Teemu Mäki sanoi minulle, että ryhtyy runolle ja panee paperille niin hempeitä, etteivät runotytötkään pärjää moisessa menossa. En ole lukenut, varmaan olisi hyvä perehtyä. Mutta mitä filosofi runoista saisi? Ei Haraldkaan kovin syvälle sukella oman sielunsa salaisiin syövereihin, vaikka sanoo yrittävänsä. Pitää olla oikea masokisti ja itsevihaaja, jotta siinä leikissä pärjää. Runoniekalla on omat syynsä, sitä en epäile. Entä lukija?

Otetaan siis esimerkki:

Minua kuulusteltiin pimeässä ja haistoin kyllä mitä ne halusivat vaikka tunnustusta nekään eivät voineet sietää sen aika oli jo auttamattomasti ohi sanoi yksi niistä ja viis kertaa viis veisasi sen jälkeen koko asiasta en ihan tarkkaan muista oliko se jokin psalmi vai oliko itse akkaperkele päästään keksinyt sen jälkeen oli päässyt liian isoja luuloja itsestään kuvittelevien lämminveristen luokkaan kaikkien silmien alle veikattavaksi mutta tämä vain viisi kertaa viisi edelleenkin veisasi ja jälki oli sen näköistä eihän sitä kukaan uskonut nyt kun hallituksen kyselytunnitkin televisioidaan.

Regimentoidaan tätä runua ihan vielä pikkuisen:

Minua kuulusteltiin pimeässä, ja haistoin kyllä mitä ne halusivat,

vaikka tunnustusta nekään eivät voineet sietää,

sen aika oli jo auttamattomasti ohi.

Sanoi yksi niistä

ja viis kertaa viis veisasi sen jälkeen koko asiasta.

En ihan tarkkaan muista oliko se jokin psalmi vai oliko itse akkaperkele päästään

keksinyt.

Sen jälkeen oli päässyt

liian isoja luuloja itsestään kuvittelevien lämminveristen luokkaan kaikkien silmien alle veikattavaksi,

mutta tämä vain viisi kertaa viisi edelleenkin veisasi, ja jälki oli sen näköistä.

Eihän sitä kukaan uskonut nyt, kun hallituksen kyselytunnitkin televisioidaan.

Mitä tuosta kaikesta nyt kehtaisi ja sanoisi? Hyvä oivallus on haistaa pimeässä. Ainahan me toistemme halut haistamme – tavallinen metafora. Mutta pimeässä kaikki se on erityisen etevää. Viis veisasi tunnustuksesta, mutta että oikein viisi kertaa viis veisasi, sepä vasta mainion välinpitämätöntä. Että jotta on tässä epärunossa pointtinsa. Veisaaminen alkaa tuntua laulamiselta, kun se irrotetaan viis veisaamisesta. Laulajasta tulee viis kertaa viisi, eikä sitä lopeta mikään. On siinä lukijalle mietittävää.

Tylystihän Harald runonsa laittaa esille, kuin sanoin että lukekaa ja ihmetelkää mitä minä sanon. Aikankin sanot se tylysti, etkä juota makeaa sanasimaa lukijalla. Ottakoon ihan itse selvää siitä, mikä se viis kertaa viis veisaaja on, joka nainen toki se on. Minä sanon sinulle, kuulustelu pimeässä ei johda yhtään mihinkään ja siksi aletaan viis veisata ja se tehdään viisi kertaa. Näin saatetaan prosessi loppuun, ja runo loppuu siihen. Aika hyvä runo, jos se vain olisi pikkuisen sokerisempi eikä niin sokraattinen. Harald on tuollainen asialinjan runoniekka. Muuten Haavikko kirjoitti Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (17 € antikvariaatissa tänään). Maaginen luku tuo viisi.

Professori Timo Airaksinen 13.6.2024 Tokio Japan