Esimerkki siitä mitä pahaa kokoomuslaiset saivat aikaan Ylessä: Anatomy of Lies!
Teksti Harald Olausen
Varoittelin jo muutama vuosi siten täällä DigiVallilassa kokoomuslaisista Troijan hevosista, joiden tehtävä oli murentaa Ylen uskottavuutta sisältäpäin ja valmistella tietä kaupallisten medioiden voittokululle. Medialiittona tunnettu yksityisen medioiden voimakas päälobbari on ahdistellut Yleä vuosia. Sen pääjehuna on toiminut jyväskyläläinen Keskisuomalainen konserni, jonka kilpailuvirasto on jostain kumman syystä antanut ostaa lähes puolet suomalaisten päivittäin lukemista lehdistä. Yle on päässyt huonoon kuntoon. Sen imago on kärsinyt osaamattoman johdon takia. Nyt kun yksi operaation pääsyyllisistä, Merja Ylä-Anttila, on jäämässä eläkkeelle voi kysyä, oliko se tahallista? Ja kun katsoo vahinkoja ja yhdistelee asioita, vastaus on myönteinen.
Ylessä on kiinnostavaa se, toteutuuko muuttuvissa olosuhteissa kovan poliittisen paineen alla yleisradioyhtiön idealistinen tavoite tarjota kansalaisille mahdollisimman tasa-arvoinen pääsy kulttuurin pariin, ja onko sillä vielä tavoitteena sen lisäksi joukkoviestinnän keinoin halu kohottaa ohjelmillaan ihmisten sivistystasoa, mikä on aina ollut ohut, mutta näyttää viime vuosina entisestään ohentuneen, samalla kun kulttuuriohjelmatkin ovat koko ajan typistyneet. Tätä keskustelua on käyty Ylessäkin, samoin kuin kaikissa kansallisissa yleisradioyhtiöissä, jo heti niiden perustamisista 20-luvulta tähän päivään saakka. Pitää muistaa, että 60- ja 80-luvuilla kokoomuksella oli hallussaan MTV:n arvoton viihdehumppa, Kivikasvot-show etunenässä, kepulaisilla kansantanssi ja nuorisoseurojen näytelmät. Vasemmistolla nuori kulttuuriväki. Käynnissä oli ensimmäistä kertaa vakavasti otettava kulttuurisota kristillis-isänmaallista maalaishömppäviihteenä tunnettua huonoa ja aivotonta makua vastaan.
Tänään näemme tuon kulttuurisodan loppunäytöksen. Reporadion kohtaloa ollaan toistamassa tänään sellaisenaan oikeiston, ja erityisesti persujen, päästyä valtaan vaikka vallankumous Ylessä on onneksi tehty mahdollisimman hankalaksi toteuttaa. Samana päivänä, kun Säätytalolla alkoivat uuden oikeistolaisen liiton äärioikeiston kanssa siunanneen hallituksen neuvottelut, uusi eduskunta alkoi käsitellä Ylen toimintakertomusta rahoituksellisen uhkan alla, sillä sekä hallituksen kaksi mahtitekijää, kokoomus että perussuomalaiset halusivat suitsia Ylen leikkaamalla sen toimituksellisesta budjetista leijonaosan, ja samalla sensuroida sen kiriittistä potentiaalia, tietäen Ylen tekevän sekä paljon hyvää että myös huonoa jälkeä, joten leikkaaminen ja tiivistämien ei välttämättä ollut kenenkään mielestä huono asia, jos asiaa katsoi tältä kantilta, jonkunhan olisi se tehtävä. Ihan kaikkea urheilua ja Perähikiän tapahtumia tai jatkuvaa Ukraina-raportointia aidoilta sotatantereilta ei varmastikaan tarvittaisi.
Mutta Ylessä valvonta petti jo pääjohtaja Erkki Raatikaisen aikaan. Raatikaisen tehtävä oli "normalisoida " Yle mutta sen sijaan hän sosialidemokratisoi sen niin, ettei taloon päässyt ilman SDP:n jäsenkirjaa töihin edes siivooja, jollei hän ollut jonkun pomon ystävä tai sukulainen. Ylen korruptio ja poliitikkojen nöyristely on yhä yleinen vitsi ajattelevissa piireissä. Intohimot Ylestä jakavat poliittiset suuntaukset kahtia. Vasemmistolle se on ollut pyhä lehmä, kun taas oikeistolle hirviö, joka pitää kesyttää sen vasemmistovihreän sävyn takia. Mikä on tietenkin silkkaa oikeistopropagandaa. Ylen tutkiva journalismi on kaukaa haettu käsite, joka tutkivaa journalismia maailman medioista seuraavia naurattaa, kun on ensin tutustunut "hieman keveisiin" MOTin ja ruotsinkielisen Spotlightin ohjelmiin. Ero on hieman sama kuin mikä harrastajateatteriesityksen ja ammattiteatterin välillä on.
Molempien ongelma on se, etteivät ne ole aidosti tutkivaa journalismia harjoittavia syvälle meneviä ja osaavien käsien tekemiä dokumentteja, vaikka ne toki niin väittävät. Ylellä on valtavat resurssit ja toimituksellista väkeä iso liuta. Siihen nähden laatu ei ole kummoista, eikä kehumisen arvoista, kun katsoo samaan aikaan vaikkapa BBC:n loistavia sekä osaavia televisiodokumentteja. Rahaa kuitenkin käytetään paljon ja tutkivan journalismin nimissä Ylelläkin tehdään paljon sekä televisiodokumentteja, että Ylen Areenaan journalistisia artikkeleita. Toimittajat osaavat hommansa artikkeleita tehdessä, mutta jokin tuntuu puuttuvan televisiodokumenttien osalta. Niitä tehdään hutiloiden. Valmista pitää olla tiettynä aikana, vaikka mitään ei olisi valmista.
Oli aika siis sohaista ampiaispesää. Mutta näinkin rajusti leikkaamalla budjetista oikeistohallitus vain nöyryytti "vihervasemmistolaista" Yleä ja pisti sen tosiallisesti kuriin kaventamalla samalla sananvapautta. Ylen sananvapauden kaventaminen parantaa taas yksityisen median ja lähinnä Keskisuomalainen-konsernin ympärille rakennetun Medialiiton mahdollisuuksia alkaa kilpailla lähetysoikeuksista ja samalla mainosmarkoista esimerkiksi urheilun arvokisojen yhteydessä. Troijan hevosina ovat toimineen Yle uutisten viime vuonna eläkkeellä jäänyt päätoimittaja ja entinen Satakunnan kansan päätoimittaja sekä jättipalkkaa, hieman alle 400.000 vuodessa nostanut MTV:n entinen johtaja ja jälki on ollut sen mukaista.
Sen näkee huomaa erityisesti ohjelmapuolella. Ylessä laadukkaat dokumentit ostetaan ulkomailta. Suomessa niitä ei osata eikä uskalleta tehdä, kuten vaikkapa muutama vuosi sitten tullut Ylen Areenasta toimittaja Ben Steelen televisiodokumentti Pilliin puhaltajat (Whistleblowers BBC 2022), mikä käsitteli järjestön hohtavan julkisivun ja kauniiden sanojen taakse kätkeytyvää korruptiota ja häirintää. Ja kun on kyse maailman suurimmasta ja vaikutusvaltaisimmasta maapallon eri maiden yhteenliittymästä, korruptiokin on maailman suurinta. Dokumentissa nämä YK:n eri toimialueiden korruptiota paljastaneet pilliin puhaltajat paljastavat mitä sitten käy, kun on YK:n mielestä liannut oman pesänsä. Huonosti kuten sille miehelle, joka paljasti YK:n Kosovon logistiikkapäällikkönä yli 500 miljoonan dollarin lahjusrahat erään kilpailuttamisen alla olleesta sähkövoimalasta.
Verrataanpa kolme erilaista tutkivan journalismin alaan kuuluvaksi väitettyä televisiodokumenttia keskenään huomataksemme eron; Ylen Spotlightin Ypäjän hevoskoulusta kertovaa ohjelmaa Ypäjän hevoshelvetti (2024) ja Ylen Motin Venäläisen rahan varjossa (2021) sekä ranskalaisdokumenttia Abramovichista, Putinin varjossa (Abramovich: An Oligarch in the Shadow of Putin, Ranska, 2023). Spotlightin Ypäjä-jutussa tulee esille se, miten helppoa on väittää jotain, mikä saattaa ollakin vaikeiden ongelmien kanssa painiskelevien teinien huomionkipeyttä, henkilökohtaista kostoa ja hyväuskoisten medioiden hyväksikäyttöä. Jutussa nuoret toimittajat tuntuvat uskovan kaiken kuulemansa kun asioista valittavat kuuluvan äänekkäisiin vähemmistöihin.
Ylen Motin Venäläisen rahan varjossa on tyyppiesimerkki Motissa tavaksi tulleeksi "tarinallisesta matkailujournalismista", missä kierretään ympäri maailmaa kameran kanssa kuuntelemassa talonmiehiltä, ettei viranomaisia pakoilevaa venäläistä miljardööri-isäntää ole näkynyt. Kaikki tämä turha juoksutus maksaa ja suututtaa katsojat. Ranskalaisdokumentti Abramovichista vakuuttaa jo heti ensi minuutista. koska se on osaavien kätten töitä. Sen sijaan että toimittajat juoksisivat mikki ojossa kohteensa perässä kuuntelemassa NO COMMENTS!, he osaavat tehdä vaikuttavan roiston henkilökuvan yhdistelemällä kuvamateriaalia ja mediassa olleita juttuja toisiinsa. Edellä kuvatut ongelmat ovat kuin nykyajan kiirastulia, jotka kiusaavat ja johtavat meitä tahallisesti harhaan elämän tärkeimmistä asioista ja ongelmista sekä niiden mahdollista ratkaisuista. Yksi sana riittäisi kuvaamaan mistä on kysymys eli valhe. Valhe on se, joka maailmaa pyörittää ja vie taaksepäin ihmisyyttä niin kokonaisia valtioita ja aatteita.
Sen sijaan yhä enemmän Ylessä nähdään halpoja ja huonosti tehtyjä amerikkalaisia sekä englantilaisia sarjoja, joiden välittämä kuva maailmasta on tahmaisen kapea ja yhteiskunnallinen sanoma tunkkaisen konservatiivinen, ihan kuin olisimme henkisesti palaneet jonnekin amerikkalaisen valkoisen protestanttimiehen kulta-aikaan Eisenhowerin ja McGarthyn kamalimpaan kukoistukseen 50-luvulle. Televisiosarjat syntyivät Yhdysvalloissa ja taustalla vaikutti myös vahvasti jo 30-luvulla hyvin kehittynyt radioviihde. 1950-luvulla alettiin kyseenalaistaa valkoisen miehen ylivaltaa, ja 60-luvulla myös etniset ja seksuaaliset vähemmistöt alkoivat saada enemmän huomiota. Television varhaisvaihdetta hallitsivat Ed Sullivan, Milton Berle, Sid Caesar ja varsinkin Ernie Kovacks, joka ensimmäisenä ymmärsi television visuaaliset ulottuvuudet ja jonka komiikka enteili videoaikaa.
Nyt on taas palattu takaisin vanhaan umpimielisten ja yksinkertaistettujen toteamusten sekä mukatotuuksien aikaan. Siitä esimerkkinä aivottomat sairaalasarjat, sekä nyt vihoviimeksi käsikirjoittaja Elisabeth Finchin tylsä huijaritarina, missä "hän hurmaa Hollywoodin ja nousee Greyn anatomia-sarjan pääkirjoittajaksi petollisin keinoin. Kun hänen valheensa alkavat paljastua, traumaselviytyjä Jennifer Beyer päättää tuoda järisyttävän totuuden esiin hinnalla millä hyvänsä. True crime-dokkarisarja. (Anatomy of Lies, Yhdysvallat, 2024.)" Tässä yhdessä sarjassa kiteytettynä kaikki se paha, mitä pahaa kokoomus sai aikaan - lisää masentavaa aivottomuutta ja tylsyyttä tuutin täydeltä sen verran tehokkaasti, ettei tällaisen aivosumun jälkeen jaksa enää miettiä mitään muuta. Tällaista meidän halutaan tänään katsovan. Miksi? Se onkin hyvä kysymys kokoomukselle: Miksi näin on?