Esseitä xenofobiasta ja kolonialismin historiasta
Teksti:
Eero K.V.Suorsa
Intialaista Pankaj Mishraa ei ole turhaan kutsuttu uudeksi Edward Saidiksi, niin tehokkaita ovat hänen kolonialismia ja historiaa käsittelevät esseensä. Mishra kuuluu samaan uuteen intellektuellien sukupolveen yhdessä Arundhati Royn kanssa, ja hänen aiemmasta tuotannostaan mainittakoon ainakin Temptations of the West: How to be Modern in India, Pakistan, Tibet and Beyond (2006) ja viime vuosina kiitetty Age of Anger: A History of Present (2017), jossa Mishra tutki oikeistopopulismin ja teoksen nimen mukaisesti vihan riivaamaan aikakauttamme.
Mishra ei kuitenkaan ole ryppyotsainen - hän on viiltävän terävän analyysinsä lisäksi myös hauska kirjoittaessaan surullisista aiheista, kuten kolonialismista, siitä miten se jatkuu (tai ei koskaan päättynyt) tai Euroopan voimistuvasta rasismista. Muutama yleisluontoinen huomautus tästä, parahin lukija. Hauskuus, tai pikemminkin musta huumori, ovat näissä asioissa aina haastava tyylilaji tai tehokeino: pidän hyvin epätodennäköisenä että kukaan kestäisi katsella sellaisia elokuvia kuin Hiroshima, rakastettuni (1959), Schindlerin lista (1993) tai Jäähyväiset jalkavaimolle (1993), mikäli niistä olisi tehty tai yritetty tehdä Pekko Aikamiespojan tai Hymyhuulien hengessä hauskoja.
Hauskuutta ei parane lisätä kaikkialle, sillä tragedia tai traagiset aiheet ovat joskus ehdottomia kuin kiviset epäjumalankuvat. Voin vain kuvitella, millainen yleisön reaktio olisi ollut Schindlerin listaa katsoessa, jos punatakkisen tytön sijaan Krakovan gheton kaduilla olisi saapastellut Aake Kalliala loistavan John Williamsin säveltämän Immolation kappaleen tahdissa. Niin, parahin lukija: klassikko olisi jäänyt syntymättä. Mutta sen sijaan, kumma kyllä jossakin ne toimivat: esimerkiksi Augusten Burroughsin omaelämäkerta Juoksee saksien kanssa (2002) käsittelee varsin traagisia aiheita, ehdottomallakin tavalla, mutta silti Burroughs onnistuu herättämään lukijassa naurua. Hauskuus, siis musta huumori ja minne sitä lisätä, ovat siis varsin hankalia asioita. En tosin rohkene väittää että kyse olisi puhtaasti makuasioista, vaan asiaan vaikuttavat monet tekijät.
Mutta, takaisin aiheeseemme. Nyt käsillä olevassa teoksessaan Mishra jatkaa näiden samojen aihepiirien käsittelyä. Bland Fanatics. Liberals, Race and Empire kokoaa Mishran viimeisten kymmenen vuoden aikana ilmestyneitä esseitä, joissa Mishra ruotii joukkoa erilaisia huolestuttavia ilmiöitä: uusliberalismia (vaikka aihe on kulunut, niin Mishra löytää tähän kuitenkin uusia näkökulmia), Brexitiä, kolonialismin historiaa ja arvostetun The Economist lehden omituista lähihistoriaa jonka tutuksi tulemisen myötä lehti tuntuu vähemmän arvostettavalta. Aiheet ovat vakavia, mutta tässä tullaan juuri edellä puituun vakavuuden ja hauskuuden väliseen problematiikkaan. Jos hauskuutta sotkee väärään paikkaan, sellaiseen missä ainoastaan ehdottomalle vakavuudelle on sijaa, niin tulos on äärimmäisen huono, vastaavalla tavalla huono kuin jos edellä mainitun esimerkin mukaisesti joukko traagisia elokuvia olisi tehty Pekko Aikamiespojan hengessä. Hauskuutta ei ole syytä tunkea joka paikkaan, eikä etenkään, väärään paikkaan.
Sen sijaan Mishran esseet ovat eräänlaisia nykyklassikoita juuri tästä syystä; hän ei ole hauska joka käänteessä; piikitellessään pompöösiä ja yliarvostettuja bestsellereitä tehtailevaa historioitsija Niall Fergusonia Mishran tekstin hauskuus syntyy nimenomaisesti siitä, että hän tunnustaa samanaikaisesti aiheen raskauden ja vakavuuden: yliarvostettu historioitsija käyttää valtaansa väärin ja levittää vääriä käsityksiä Globaalista Etelästä, mutta hauskuus syntyy siitä millaisin sanavalinnoin ja keinoin Mishra piikittelee Fergusonia tästä. Esimerkki:
"Ferguson's outbursts against Britain -'Get me to the airport,' he told the Telegraph, 'I just want to get back to the US' - may have lost him some of his audience among right-wing broadsheets and tabloids in this country. "(Mishra 2020, 25)
Mitä tästä huomaamme? Mishran ei tarvitse käyttää huumoria tässä yhteydessä liian voimakkaasti saattaakseen Fergusonin naurettavaan valoon, siis sellaisella tavalla kuin Aristofanes käytti näytelmässään Pilvet (jossa oli puhe Sokrateen päälle virtsaavasta liskosta, mikä on tehokeinona jo äärimmäisen voimakas) - itse asiassa Mishra ainoastaan siteeraa Fergusonin omia sanoja, jolloin Ferguson on jo naurettavassa valossa. Mishran älyllinen työkalupakki on laaja - niin filosofiaa, aatehistoriaa mutta myös kulttuurikritiikkiä. Vaikka aiheet ovat osaltaan synkkiä, kuten todettu jo yllä, Mishra osaa käyttää myös huumoria - siinä voi olla raskaiden aikojen pelastus.