Esteet ovat siipiämme
Teksti Harald Olausen
Näin sanoi aikoinaan Gogol tarkoittaen sillä taiteilijoiden kykyä nousta joskus vaikeuksien yli vain ihmettelemällä. On vaikea sanoa, tunteeko myötähäpeää vai vihaa tai pelkkää pahoinvointia, kun katsoo valheita suustaan suoltavan erään epähenkilön XXX:n (en viitsi mainita jutussani nimeä, kun tyyppi on niin sekaisin ja ristiriitainen jutuissaan, mutta videon voitte katsoa osoitteessa: https://www.youtube.com/watch?v=ni19COsWokk) vouhkaavaa kuolaamista Luganskin Kansantasavallan pakkoliittämisestä Venäjän federaatioon 30.9.2022. Tarinassa ei ole mitään järkeä eikä totta, mutta silti se vetoaa moniin katsojiin tarjoamalla tunnekoukun, mihin tarttua. Tunne on tärkeämpi kuin totuus.
Suomen puolella on aina (ensin savolaiset ohitettuaan) voinut
(joskus vaikeina aikoina tietyin varauksin) luottaa miehen sanaan. Venäjän
puolella se on ollut suhteellista ja riippunut siitä, kuka sanoo tai kuten
vanha romanilaismies olisi vastannut Jumalasta kysyvälle. Se riippuu aina
siitä, kuka kysyy. Totuin jo tähän toimiessani ensimmäisessä työpaikassani
80-luvun alussa Kymenlaakson maakuntamuseon oppaana Kotkassa. Krimin sodassa
Kotka, joka oli tuolloin mitätön kyläpahanen, paloi. Vain kivinen
ortodoksikirkko pelastui ahneilta liekeiltä. Venäläinen historiankirjoitus
väitti pelastumisen johtuneen vanhasta uskovaisesta venäläisnaisesta, joka oli
polvistunut rukoilemaan kaupungin vallanneiden engelsmannien eteen kirkon
säästämisen puolesta.
Kaupungin vallanneen englantilaisen laivaston päälliköllä oli asiasta eri näkemys. Hän kirjoitti lokikirjaansa kaupungin palaneen tulen riistäytyessä kovan tuulen takia. "Onneksi kuitenkin saimme pelastettua pienen kauniin ortodoksikirkon", hän kirjoitti. Venäläinen legenda elää vieläkin vahvasti Itä-Suomessa "lavean totuuden ja ihmeiden miemie-maassa". Englantilainen tarina perustuu tosiasioihin ja löytyy edelleenkin kirjattuna maan meriministeriön arkistoissa. Kumpaa siis uskoa hieman yli kaksikymppinen elämänsä ensimmäisessä työpaikassa valmistautuessa kertomaan tarinaa uteliaille turisteille? Mietin sitä pitkään, sillä ennen töiden alkua museonjohtaja oli antanut minulle parimetrisen kirjapinon luettavaksi ja tarinoiden etsimiseksi. Päädyin silloin eräänlaiseen kompromissiin. Minun piti miettiä ihmisiä tunne edellä.
Minun oli opittava tunnistamaan yleisöstäni ne, jotka
halusivat kuulla tunteellisen version niistä, jotka halusivat kuulla faktoihin
perustuvan kliinisen tarinan. Tätä aavistuksenomaista tunteiden etukäteistä selvitystyötä
auttoi kaksi asiaa. Ensiksi ymmärrys siitä, että tunteet oli nähtävä
kysymyksinä, jotka valmistelivat tulevia tunnereaktioita. Toiseksi
ensimmäisestä tilistäni ostamani Georg Henrik von Wrightin kirjan Humanismi
elämänasenteena (OTAVA 1981) kirjan opetus siitä, ettei ummehtuneita valheita
pidä sietää ja valjastaa palvelemaan valheella maailmaa, ja ettei se ollutkaan
niin helppo nakki, kun siihen sotki mukaan tunteet ja ihmiset, sillä yllätyksekseni
yleisö halusi melkein aina kuulla epätoden venäläistarinan sen tarjoaman
romanttisen kurkistusikkunan kautta. Itkevä mummo polvillaan anelemassa oli
todempi heille kuin mitä todellinen tarina. Mutta miksi sitten ihmiset
halusivat ehdoin tahdoin uskoa valheeseen?
Vastaus on romanttisessa tunteessa. Me kaipaamme hyviä
tarinoita totuudesta viis. Me tarvitsemme viihdyttäviä kertomuksia jaksaaksemme elää valheessa itse kukin miten elämmekin. Museovieraat eivät tehneet tässä poikkeusta. He halusivat nähdä sielunsa silmin uhkaavan tilanteen, naisen
pohjattoman epätoivon ja uljaan rohkeuden, joka johti engelsmannien pomon
sääliin ja arvokkaan kirkon pelastumiseen. Ja vaikka he tiesivät, ettei
tarinassa ollut mitään totta, he sanoivat usein poistuessaan kyyneleet silmissä
juuri tämän tarinan koskettaneen heitä syvältä sielusta.