Eteeristä nurinkurinaa kesän kunniaksi: kuulakärkikynä vastaan kuulakynä -päättely!
Teksti Harald Olausen
"Jos ihmiset olisivat parempia kysymään tarkoituksenmukaisia kysymyksiä, ilmaisemaan ongelmia ja kiistoja, kuvittelemaan elämän mahdollisuuksia, näkemään mihin asiat johtavat, arvioimaan mahdollisia vaihtoehtoja, käymään keskusteluja toistensa kanssa ja ajattelemaan yhteistyössä, olisimme kaikki paremmassa tilanteessa." - Philip Cam: 20 ajattelun työkalua – opas tutkivan ajattelun opettamiseen (niin & näin, 2020). Mutta mitä tämä heppu oikein ajaa takaa? Mistä hänen kirjansa kertoo?
Cam muistuttaa heti kirjansa alussa Sokrateen käyneen mielellään keskusteluja kaikenikäisten ihmisten kanssa tavoitteenaan saada heidät ajattelemaan elämän keskeisiä kysymyksiä itsenäisesti. Tuo taito on edelleenkin hieman hakusessa, ja juuri se ominaisuus, joita valtaa pitävät piirit kaikkein mieluiten vähättelevät ja jopa unohtavat, koska se avaa ovia itsetuntemukseen ja järjen käyttöön. Ajattelu ja sen määritelmät voivat olla joskus monimutkaisia, kuten deduktiivisessa päättelyssä, mikä saa liikevoimansa halusta säilyttää totuus päättelyissämme. Mutta mitä se on, ja ei ol,e "oikeasti?". Mistä se kertoo ja miksi?
Jos aloitetaan jostakin väittämästä tai propositiosta, jonka totuudesta voidaan olla varmoja, deduktiivinen päättely toimii hyvin työkaluna, jolla voidaan taata, että päättelyn lopputulos on tosi. Se on eri kuin tutkiva ote. Näin kuvailee Cam kirjansa luvun Deduktiivinen päättely (sivut 104-112) alussa johdannoksi erotukseksi tutkivasta prosessista, jossa ei lähdetä liikkeelle oletuksesta, jonka mukaan hallussamme on jokin varman tiedon kokoelma, josta voidaan nyhtää tarvittaessa lisätotuuksia.
Aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka tutkii tarkkaan ottaen erilaisten väitteiden mahdollista totuudenperäisyyttä. Aristoteelinen logiikka käsittelee ns. kategoristen väitteiden välisiä suhteita – tällaisia väitteitä ovat kirjan mukaan mm. "Kaikki kaniinit ovat karvaisia olentoja" ja "Mikään karvainen olento ei ole lentokykyinen". Moderni logiikka lähtee liikkeelle sellaisten sanojen kuin "ei", ja "tai" ja ehdollisten ilmaisujen kuten "jos… niin…" ja "jos ja vain jos" loogisista merkityksistä. Tämä vain yksi esimerkkinä kirjasta, jossa riittää hankalia kohtia ymmärtää ja visaisia pulmia ratkaistavaksi niin nuoremmille kuin vanhemmillekin kylliksi.
Päättelyn pätevyys taas riippuu sen muodosta eikä vastoin luuloja sen sisällöstä. Entä jos nämä väitteet ovat tai olisivat tosia, täytyisikö jonkin muunkin väitteen olla myös tosi? Kun asia ilmaistaan näin, eräs johtopäätös näyttää intuitiivisesti ilmeiseltä: Mikään kaniini ei ole lentokykyinen (mikä on hauska päätelmä). Tutkivassa päättelyssä käytetään ehdotuksia tai hypoteeseja, jotka asetetaan koeteltavaksi; prosessi tarjoaa keinon päätyä aiempaa yhä paremmin puolustettavissa oleviin päätelmiin.
Tässä kohtaa huomaan suomennoksen ontuvan, ja olen siitä pahoillani sekä kirjan että sen lukijoiden puolesta. On ikävää marmattaa tällaisesta. Mutta aina käännetty ei luista suomeksi. Kieli on koukeroista ja tökkii paikka paikon niin, että se vie mukanaan ilon lukea koko kirjaa. Se ei voi olla kenenkään etu tai tahto, vaan virhe ja väärinymmärrys tai huolimattomuus; ei siis kustantajan, ei kirjoittajan eikä filosofian, eikä missään nimessä varsinkaan niin & näin – kirjojen edun ja tavoitteiden mukaista.
Kaikki kääntäjät eivät voi olla kovan luokan penttisaarikoskia, mutta lukija toivoisi tähän käännökseen enemmän ryhtiä ja sujuvuutta. Kirjan sanoma ei ole helppo, miksi vaikeuttaa sitä lisää virkakielellä? Osasyy on myös brassailevan Camin itsensä. Hän sanoo vaikeimman tavan mukaan sanottavansa. Esimerkiksi Deduktiivinen ajattelu -luku ei välttämättä sellaisenaan sovi kirjaan. Sitä olisi pitänyt hieman editoida tai poistaa joko kokonaan ja helpottaa sen ymmärtämistä. Nyt se ei onnistu.
Palataanpa kirjaan ja yritetään ottaa selville kirjan vaikeusaste. Cam yrittää parhaansa ja tunnustaa deduktiivisen päätelmän olevan tärkeä työkalu silloin, kun väitetään, että hypoteesi pitäisi hylätä, koska se ei sovi yhteen näytön kanssa. Maailmassa on kolme tärkeää kysymystä (Mitä, Missä, Milloin?), jotka on lainattu "journalistisesta totuusetsinnästä", ja joita rohkeasti esittämällä saamme yleensä melko riittävän tiedon siitä, missä kukin asia tai ongelma menee- tai on menemättä - pintatasolla.
Kokonaan eri asia on syvätaso eli asioiden tutkiminen avoimin mielin tieteellisesti. Aristoteles varoitti harhakuvista kirjoittaessaan etiikasta ja runoudesta, eli pyrkimästä varmuuteen, yleispätevyyteen tai välttämättömyyteen "yli sen mikä kuuluu kunkin tapauksen luonteeseen". (Aristoteles jakoi viisauden käytännölliseen ja teoreettiseen viisauteen, joista ensimmäinen karttuu kokemuksen myötä ja jälkimmäinen opiskelun kautta: molemmat ovat tänään henkitoreissaan vaaravyöhykkeellä).
Kulttuurimme on taipuvainen unohtamaan tahallisesti kysymisen jalon syvällisen taidon, koska se johtaa valheellisen mielekkyyden ja ongelmien vähättelyn kyseenalaistamiseen. Minua harmittaa asioiden ja tavaroiden keinotekoiset uudelleennimitykset, kuten vanha kunnon kuulakärkikynä, josta näyttää syntyneen arkinen kuulakynä. Mihin jäi kärki? Miksi sitä ei pidetä enää tarpeellisena? Tästä olisi hyvä järjestää väittely ja pohtia syitä, miksi ja kenen toimesta kuulakärkikynä on saanut väistyä kuulakynän tieltä perusteellisesti kirjan kysymysten opastamana. Kokeilkaa vaikka itsekin - opettavaista ja työlästä.
Philip Camin kirja 20 ajattelun työkalua – opas tutkivan ajattelun opettamiseen hahmotellaan valikoima tärkeitä ajattelun työkaluja, joiden käyttäjinä oppilaat kehittyvät harjoitellessaan. Kirjan esimerkeistä monet ovat tuttuja, mutta on kuitenkin eri asia käyttää näitä työkaluja intuitiivisella tavalla, kuin käyttää niitä omaksuttuaan perusteellisesti tietoa niiden käytöstä. Miksi? Aristoteleen mukaan kaikella oli oma sisäinen päämääränsä, teloksensa, joka oli tarkoitus myös oikeasti saavuttaa elämässä.
"Tietoisen harjoittelun jälkeen työkalujen käyttäjä tajuaa sekä sen, mihin niistä milloinkin kannattaa tarttua, että sen kuinka niitä käytetään tehokkaasti. Ei esimerkiksi riitä, että oppilaat kasvatetaan vastaamaan opettajan kehotuksiin esittää asiaankuuluva perustelu jollekin väitteelleen. Heidän täytyy ymmärtää mitä ovat tekemässä, ja he voivat oppia tekemään sen taidokkaammin."
Otsikossa oli kyse kuulakärkikynästä vastaan kuulakynä. Koska en osaa sanoa, milloin nimitys on muuttunut ja miksi, mitään näyttöä ei ole kysymykseni tueksi, joten se on (kai) kyseenalainen. Mutta miksi? Koska kysymykseni on (kai) harhaanjohtava ja (kai) epäjohdonmukainen. Minun olisi pitänyt syventää (kai) kysymystäni ja löytää vastaesimerkkejä sekä olemaan valikoiva; Camin mukaan tutkimisen lopputulos ei ole yleensä yhtä, kuin jonkin tietyn yksittäisen päättelyketjun lopputulos. Hyvä opetus.
Tässä vaiheessa jauhot menevät sekaisin. Liikaa tavaraa. Otan selventäväksi esimerkiksi kartesiolaisen ajattelun, jonka mukaan meillä oli itsetietoisuuden välityksellä ymmärrys sellaisiin synnynnäisiin ideoihin kuin itse substanssiin ja ajattelun ideoihin, jolloin vasta kunnolla pystyimme ymmärtämään "positiivisen täydellisyyden". Sellaista on selkeä vastaan hämärä, utuinen sekavuus.
Bertrand Russell muistutti tärkeistä seikoista: henkilöllä, jonka mielipiteet ja teoriat olivat tutkimisen arvoisia, voitiin edellyttää olevan jonkin verran älyä, mutta ei ollut luultavaa, että kukaan olisi saavuttanut täydellistä ja lopullista totuutta missään asiassa, varsinkaan ryhmätöissä, joiden sisäinen logiikka lähtee siitä, että on olemassa vain oikeita vastauksia oikeisiin kysymyksiin.
Unohdetaan deduktiivinen päättely, ja pyritään selväjärkisyyden lisäksi selvyyteen. Olemme tottuneet helppoihin kysymyksiin, jotka ovat aina samoja. Kysymyksiä ei kyseenalaisteta. Kun joku älykäs henkilö esittää käsityksen, joka näyttää meistä ilmeisesti järjettömältä, meidän ei pitäisi silloin yritellä todistaa, että se oli jollakin tavalla oikea, vaan koetettava ymmärtää, kuinka se on voinut milloinkaan näyttää oikealta. Tätä on oikea sekä rohkea kriittinen ajattelu - vastaan ääliömäinen ja yleinen idiotismi.
Russell väitti, että tällainen historiallinen ja psykologinen mielikuvituksen harjoitus avartaa ajattelumme piiriä, ja auttaa meitä samalla käsittämään kuinka typeriä monet meidän hellimämme ennakkoluulot tulevat näyttämään aikana, jonka mieli on toisenlaisessa vireessä. Tässä piilee myös ryhmätöiden ongelma: tyhmyys. Olen aina inhonnut 70-luvulla muotiin, erityisesti vasemmistojärjestöissä, tullutta ajattelua, mikä mahdollisti älyllisen laiskuuden tyhmyyden tiivistämässä turhassa joukossa.
Cam liikkuu toisilla vesillä kuin "kotikutoiset ryhmätyötunarimme", joiden osaamattomuus vei monilta motivaation osallistua enää koskaan yhtään ainoaan typerään ja valmiiksi purtuun ryhmätyöhön. Camin esikuvana on ollut John Dewey ja ns. reflektiivisen kasvatuksen perinne, jonka keskiössä on ajattelemaan oppiminen, mikä oli Deweyn mielestä myös tutkiva prosessi.
Mietin jo silloin tympääntyneenä kunnon vastaiskua ryhmätyöajattelulle. Minusta koko ryhmätyöjuttu haisi vahvasti falskille ja toteutus oli Suomessa heppoinen. Camin kirja on harvinaislaatuisen idealistinen ja hyvään uskova opas jo väittäessään antavansa avaimet ryhmäopetukseen, jossa itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun laatu paranee. Mutta miten se tapahtuu?
Se selviää ennen kaikkea yhdestä pienestä kappaleenosasta sivulta 17, jossa kerrotaan Vygotskin käsitteestä "lähikehityksen vyöhyke": "Tätä vyöhykettä määrittää ero siinä, mitä oppilas yhtäältä osaa tehdä ilman avustusta, ja mitä hän toisaalta osaa tehdä johdatellusti tai aikuisen – tai osaavimpien ikätovereidensa – tarjoaman tuen avulla. Lähikehityksen vyöhyke keskittyy oppilaan potentiaaliin, ja ohjaus etenee hänen nykyisen kehitystasonsa edellä hyödyntäen käytettävissä olevia sosiaalisia toimia, joita oppilas parhaillaan harjoittelee ja pyrkii omaksumaan…"
Tätä kirjaa olisi tarvittu jo 40 vuotta sitten, jolloin osallistuin erilaisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin seminaareihin, missä ryhmätöitä pidettiin arvossa. Niitä vetivät kovin vähän itse menetelmistä tietäneen nuoret idealistit, jotka tienasivat vetämällä ryhmätöitä, joissa vastuu oppimisesta oli oppilailla itsellään. Ryhmätöihin varattu tunti ei riittänyt syvällisen tiedon hankintaan mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ryhmätöitä sääteli tiukasti valtionapuehdot ja opettajat "saivat hengähtää ryhmätöissä".
Ja vaikka tarkoituksena ei ollut tarjota oppilaille informaatiomassaa, joka tuli opettajan ja järjestäjien mieliksi opetella mantrana toistettavaksi ulkoa, tarkoitus kääntyi päälaelleen. Inhosin ryhmätöitä myös siksi, että se loi älyllisen laiskuuden lisäksi terrorisoivia mestaritemppuilijoita. Camkin kirjoittaa oppilaiden lähtevän kouluistamme raakileina, ja jopa epäsokraattisina.
Samoin kävi taitamattomissa käsissä (vaikka aiheet eivät olleetkaan mitään rakettitietoa, ne olivat usein monimutkaisia, joista eivät akateemiset ajattelijatkaan aina saaneet selvää). Tutkiskelu jäi minimiin, vaikka juuri se oli Sokrateelta lainattu idea; elämä ilman tutkiskelua ei ollut mielekästä. Cam epäilee, onko hyvässä elämässä sittenkään se tieto tarpeellista, mitä Sokrates etsi?
Kaikkein tärkein taito olisi oppia arvostamaan muiden mielipiteitä ja tutkia kriittisesti kaikkea lukemaamme ja kuulemaamme – myös tätä "mielipidekirjoitusta". Camin kirja lupaa johdattaa käytännönläheisesti opettamaan ja opiskelemaan kyselemistä, käsitteiden tarkastelua, väitteiden arviointia, päättelemistä, syvenevää keskustelua ja muita ajattelun tärkeitä perustaitoja.
Camin väitetään olevan ajattelutaitojen ja filosofoinnin johtavia asiantuntijoita. Onkohan se totta? Kirja ei kuitenkaan vakuuta minua ihan täysin sen koukeroisuuden ja opettavaisuuden takia. Kerron miksi. Tuntuu kuin se olisi kehitelty suljetussa laboratoriossa. Ajattelutaitoja ei voi opettaa kaikille. Niitä ei useinkaan voi opettaa lainkaan niille, joille se olisi tarpeellista. Ja lopuksi: se häviävän pieni osa, joka ne omaksuu, osaa niitä käyttää, tarvitsee niitä ja hallitsee ne, oppivat ne kantapään kautta.
Onko ajattelemisen taidon opettaminen siis turhaa. Valuuko virkistävä vesi vääriin kanaviin ja lopulta viemäreihin? Camin kirjan mukaan ei, minun kokemukseni mukaan kyllä. Kumpi on oikeassa - Cam, jos uskomme paperinmakuista vakuuttelua - Minä, jos uskon traumaattisia kokemuksiani. Cam kuitenkin perustelee paremmin, miksi ajattelemisen taito on niin tärkeä asia ihmisille.
Camin mukaan liian usein yksilöt, perheet, organisaatiot, yhteisöt ja yhteiskunnan osa-alueet joutuvat tulemaan toimeen huonosti harkittujen päätösten, viallisen järkeilyn, vinoutuneiden arvioiden, perustelemattomien menettelytapojen, kapeiden näkökulmien ja tarkastelemattomien arvojen sekä epätyydyttävän elämän seurausten kanssa. Lista on kovin vakuuttava.
Uskon ainakin hyvään aikeeseen ja Camin julistukseen. Kirja on suunniteltu auttamaan kohentamaan ajattelemisen taidon surkeaa tilannetta. Cam ottaa tehtävän vakavasti ja painottaa, ettei riitä se, että oppilaat kasvatetaan vastaamaan opettajan kehotuksiin esittää asiankuuluva perustelu jollekin väitteelleen. Heidän täytyy kehittää omaa tottumustaan esittää ja etsiä perusteita aina, kun on tarkoituksenmukaista tehdä niin - heidän täytyy myös oikeasti ymmärtää mitä he tekevät.
Muistona niin ei tapahtunut 40 vuotta sitten siinä ryhmätyöbuumissa, jonka latistavalla aallonharjanteella jouduin viettämään onnekseni vain häviävän pienen hetken. Ryhmätöissä pärjäsivät parhaiten joukon tyhmimmät mutta ekstrovertimmät opettajien lemmikit. Heistä myös tuli aina jotain: Opettajat rohkaisivat ja suosittelivat lämpimästi heitä eri organisaatioihin (johto)töihin.
Edellinen joukko koostui myötäilijöistä, jotka menivät sieltä ali, mistä aita oli matalin (koska liikkuivat matalimmalla tasolla olemalla ymmärtämättä, että älykkään ajattelun yksi perusehto on kyvykkyys järkevään itsenäiseen ajatteluun, ja että taipumus älyllisyyteen edellyttää sinnikkyyttä), eivätkä ymmärtäneet mitä Dewey tarkoitti visioillaan demokraattisesta elämäntavasta.
Vastakohtana olivat aina vähemmistöön jäävät kyseenalaistajat mottonaan. "Jos joku sanoo ei, se osoittaa mitä pitää tehdä". Näin vannotti pojalleen John Gagelle hänen keksijäisänsä. Ei, on lähtölaukaus tutkivaan asenteeseen, yhdistettynä kykyyn ilmaista vaikeita ongelmia ja ennen esittämättömiä tai ratkaisemattomia kysymyksiä. Mutta 1+1 ei aina ole 2, kuten tiedämme.
Camin mukaan johdonmukaisuus ja yhtenäisyys ovat loogisia kriteerejä, jotka minkä tahansa ehdotuksen tulisi täyttää. Jokaista ehdotusta (ideaa, arvelua tai hypoteesia), joka huomataan epäjohdonmukaiseksi, pitäisi muokata tai sitten se pitäisi hylätä. Yksi ongelma on se, että teemme tulkintaa kuvittelukykymme avulla. Teemme Camin mukaan täsmällisesti sama aina arkielämässämme, kun pyrimme selvittämään ihmisten motivaatioita olla ja tehdä jotain - yrittää elää ja kokeilla koko ajan uutta.
Koska idealisteilta taas unohtuu usein, että "eteeristä nurinkurinaa" uhkuvat ja sitä paisuttelevat massat - riippumatta missä ja milloin- olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle. Kaikki propagandistit, niin Machiavelli marxilaiset kuin liberaalitkin (myös Dewey puhui "intellektuaalisesta yhteisöstä" johtamassa ja johdattelemassa kansaa) ymmärsivät Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan juuri mitään muuta, kuin suurta tuhoa ja lapsellista uhoa.
Cam on toista mieltä. Hän uskoo, että ryhmätyö- ja ajattelemisentaidot vahvistavat demokraattista ihmisnäkemystä sekä tasavertaista yhteiskunnallista vuoropuhelua. Ne ovat siksi nykyisellä häikäilemättömien despoottien kaudella vähemmän arvossa pidettyjä (vastustettavia) asioita. Empatialla on tärkeä rooli; tottumus kuunnella toisia aktiivisesti, ja yrittää ymmärtää heidän näkökulmiaan sekä kykyään perustella kunnolla omat sanomisensa ja tekemisensä niin, että siitä saa selvänkin.
Idealismin taustalla vaikuttaa Lev Vygotskin ajatukset ihmisen sosiaalisesta ja älyllisestä kehityksestä ensisijaisesti prosessina, jossa kielen ihmistenväliset kommunikatiiviset toiminnat muuttuvat kielelliseksi ajatteluksi. Vygotski kutsui tätä prosessia "sisäistymiseksi". Hän tarkoittaa siirtymää ihmistenvälisen kommunikatiivisen toiminnan ja yksilöllisen psykologisen käytön välillä.
Vygotskin mukaan tämä sosiaalisen vuorovaikutuksen muuntuminen ja siirtyminen sisäistettyyn muotoon on kaikkien niin kutsuttujen korkeimpien kognitiivisten toimintojen yleisin piirre. "Lapset oppivat ajattelemaan itsenäisesti sisäistämällä sosiaalisia käytäntöjä…Kun opitaan tarkastelemaan perusteita yhdessä muiden kanssa, tämä voidaan nähdä sosiaaliseksi tukirakenteeksi, jonka myötä oppilaat alkavat perätä perusteita itseltään…" Kieli on valitettavan kankeaa ja ote akateemista tässä(kin) kohdin.
Yleisesti ottaen itsenäinen oppiminen on tämän näkemyksen mukaan sisäistämisprosessi, jossa avoimen yhteistoiminnallisen tutkimisen käytäntöjä muunnetaan itsenäisen ajattelemisen tavoiksi. Olisipa tämä opas ollut jo ryhmätöiden kulta-aikaan 70- ja 80-luvuilla ja paljolta olisi säästytty. Kriittisen ajattelun opettaminen ja filosofia ovat hyvä työpari, ja ne kannattaa palkata töihin jo varhain edistämään itsenäisen sekä yhteisöllisen ajattelun edistämistä esimerkiksi varhain kouluissa ja muualla, jos mahdollista.
Kirja on arvokas lisä keskusteluun ja erikoinen lajissaan. "Tarvitset materiaalia, joka vaatii ajattelemaan. Sopiva virikeaineisto herättää oppilaiden mielissä aitoja kysymyksiä. Silloin kohdataan ongelmia, joihin voi olla useita erilaisia mahdollisia ratkaisuja, eikä vain yhtä oikeaa vastausta. Sellaisista pulmista oppilailla voi olettaa olevan monenlaisia tarkastelun arvoisia mielipiteitä."
Ja vaikka kirja on paikka paikoin vaikea ja tuntuu jankkaavan yhden ja saman asian ympärillä ikuisuuden, siinä on outoa viehätystä ja imua. Kaikkea muutahan pitää kokeilla paitsi kansantanssia ja omaa mummoa vanha kansa sanoi, niin miksipä ei tätäkin siitä huolimatta, että se olisi äärimmäisen kaukana omista kiinnostuksen kohteista: lukeminenhan avartaa aina mieltä. Nimenomaan uuden ja yllättävän lukeminen. Tässä on älyllinen haaste kohdattavaksi ja tuloksena voi olla uusia oivalluksia.
Kirjan lopussa on lyhyt kirjallisuusliite – Suomalaista kirjallisuutta ajattelun opettamisesta ja lasten & nuorten filosofoinnista. Kirjojen pääpaino on selkeän ja kriittisen ajattelun rohkaisemissa sekä työkalujen antamisessa "älylliseen itsepuolustukseen"; mm. kirjat Ajatellaan yhdessä, Keskusteleva opetus, Filosofiaa lapsille, Ajattelukirja filosofiaan ja Kuka minä olen?
Niin & näin -kirjojen julkaisulista on kiinnostava. Kirjan ilmestymisen aikaan 2020 sarjassa oli ilmestynyt jo 111. kirjaa Camin kirjan lisäksi, viimeisenä sarjassa 112-kirjana bel hooks: Mies tahtoo muuttua – Miehet maskuliinisuus ja rakkaus. Mielistämme käydään jatkuvasti kamppailua siitä lähtien, kun olemme heränneet ja avanneet jonkin median. Faktojen vyörytyksen ohella meidät hukutetaan turhiin tietoihin, jotka omin sisimpämme tulkitsee nykyisin yhä sekavimmissa tunnelmissa omaksi vahingoksemme.
Joskus tuntuu kuin kaiken "salassa pysyttelevän tahdon" tarkoitus olisi tehdä meistä passiivisia kanssamatkustajia vailla oma tahtoa (tänään myös köyhiä). Siksi kysymys siitä, onko kuulakärkikynä tänään se vanha tuttu ja turvallinen X, vai uusi, kylmä ja harhaanjohtava kuulakynä Y, on tärkeä kulttuurillemme eli kuka saa määäritellä sen mistä puhumme ja miten siitä puhumme? On myös kysyttävä sekä etsittävä älyllistä ydintä sieltä, mistä sen ei usko löytyvän ja myös sieltä, mistä se mahdollisesti löytyy.
Tässä kirjassa se löytyy sivulta 120, missä esitellään "erimielisyyskaaviota", perusväittämällä, jonka toinen osapuoli hyväksyy ja toinen kiistää. Mutta kun olen yksin, on se vain (piipitys) Huutavan ääni korvessa tai jotain sinnepäin - mitä sitten? Tähän kirja antaa oivat työkalut - älyllinen ajattelukin vaatii harjoittelua ja totuttelua sekä jatkuvaa oppimista. Olen ollut kirjaa lukiessa ällistyneen iloinen: huolimatta siitä, että kirja on selvästikin kirjoitettu opettajille oppaaksi, se on innostavaa luettavaa myös muille tavallisille sukankuluttajille, joita yhdistää toisiinsa jatkuva nonstopkänkkäränkkäisyys sekä rajaton luovuuden ehto: uteliaisuus.