EXTRANA: Ainaisesti (La dea fortuna, Italia 2019)

Teksti Harald Olausen

Ainaisesti (La dea fortuna, Italia 2019). Ohjaus Ferzan Özpetek, Käsikirjoitus Gianni Romoli, Silvia Ranfagni & Özpetek). Pääosissa Stefano Accorsi ja Edoardo Leo sekä Jasmine Trinca. Kesto 1 tunti 53 minuuttia. Ainaisesti on harvinaisen eheä, ja ehkä jopa yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista homoelokuvista vuosiin. Elokuvassa natsaa hienosti yhteen kaikki.; taitava tarinankerronta, eloisat dialogit, korkealuokkainen näytteleminen sekä kamera-ajot. Ohjaaja on synnynnäinen runoilija ja osaava tarinankertoja. Eikä elokuva sorru romantisointiin, vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, tällä kertaan uudella ja raikkaalla tavalla.

Ainaisesti elokuva alkaa kauhutunnelmissa. Kuulemme riipaisevaa musiikkia ja näemme vanhoja seinäfrescoja, joissa on hirtettyjä lapsia pääkallojen päällä. Vasta lopussa selviää kuvien liittyvän elokuvan homopariskunnan parhaan ystävän, Annamarin, kovaan lapsuuteen sydämettömän paronittaren lapsena jossain kaukana saarella sivistyneestä maailmasta eristettynä. Sama uhkaa toistua Annamarin lapsille. Ainaisesti kertoo kolmesta eri elämästä; lapsien, äidin ja kahden homomiehen, jotka ovat äidin ystäviä. Se on myös tarina yksilökärsimyksestä ja yhteisesti koetusta tragediasta. 

Mutta ennen kaikkea tämä pieni helmi on lämmin kertomus erään homoyhteisön arjen huolista ilman homoelokuvien helmasyntejä ja turhia korostuksia. Miesparin akateemikko on alussa kiinnostamattoman nuiva ja kalsea, kun taas putkimies luonnonlapsena rehevä, innostava ja spontaani. Lopussa he sulavat toisiinsa. Elokuva onkin kuin psykologinen draama kahden toisiinsa kyllästyneen keski-ikäisen homomiehen pitkän ja ongelmallisen suhteen hajoamisesta. Kun elokuvaa katsoo alusta hieman pintaa syvemmälle ja pidemmälle, siitä löytää myös antagonista vihaa ja lisäksi vielä oikeutettua surua. 

Surumielisyys menetyksistä on vahvasti läsnä elokuvassa kun kaksi toisilleen vihamielistä ihmistä asuu omia salaisuuksiaan varjellen saman katon alla pakotettuina ja toisiinsa hermostuneina. Mutta onko kyseessä vain ikään ja suhteeseen normaalisti kuuluva rakkauskriisi, joka toistuu? Onko se jotenkin ratkaistavissa? Elokuvan homoja ajavat vahvat voimat sekä tuhoon että itsetuhoon. He keikkuvat jatkuvasti kuilun partaalla mutta eivät hyppää alas. Ja jos heillä ei olisi niin voimakasta italialaisille tyypillistä sosiaalista turvaverkkoa hlbtqi-kavereistaan, he olisivat varmasti päätyneet jo aiemmin syvään epätoivoon ja menetyksiin, sillä heidän käyttäytymisensä määräävät tekijät muodostuvat vihan ja rakkauden vuorottaisesta kamppailusta.

Kriitikko Barry Craytonin kehut elokuvasta ovat osuvia sitä huolimatta, että muut elokuvan hahmot kuin pääosanesittäjät ovat kevyitä ja tyypiteltyjä. Crayton on toista mieltä. Hänen mielestään Özpetek osoittaa genren monipuolisuutta yksiselitteisellä tarinankerronnallaan. "Se, "mikä näyttää pinnalta tavanomaiselta teokselta raunioina olevasta parisuhteesta, muuttuu elokuvassa mukaansatempaavaksi draamaksi, jossa totuus ja merkitys kehittyvät tästä kriisistä". Elokuvassa on outoa vetovoimaa ja elämään kuuluvaa lämpöä. Uskottavilla hahmoilla ja hyvin rakennetulla käsikirjoituksella Özpetek muotoilee tarinaansa keski-iän homomiesten kriisistä jotain pyhää, ja itse enemmän kuin vain iloa surun keskellä juhlistavan sielunmessun - siitä osoituksena elokuvan hieno loppu, mikä on silkkaa runoa ja mielikuvituksen armeliasta juhlaa katsojan iloksi.