Fasistin merkitys

Harald Olausen

"Mutta Warren katseli sekasotkun keskellä lattialla viruvaa lintua. Sen sottaisia höyheniä, sen velttona roikkuvaa päätä, sen punaista kitkerää silmää. "Outoa että joku tekee tuollaista elääkseen" hän sanoi. "Elää keskellä raatoja." "He ovat outoja". Liza sanoi. Warren sanoi: "Entä jos se alkaa raakkua?" Liza raakkui itse saadakseen Warrenin lopettamaan pohtimisen. Sitten hän kosketti terävällä kielellä hampaitaan ja lipaisi miehensä niskaa."

-Alice Munro Julkisia salaisuuksia (Tammi 2011).

Olin pitkään levoton ja en saanut unta sen jälkeen, kun näin ensimmäisen kerran Bernardo Bertoluccin Fasistin (1971) kotkalaisessa elokuvakerho Majakassa keväällä 1978 silloisen Kotkan kulttuurisihteerin ja Elokuvakerhojen liiton puheenjohtajan, ohjaaja Tarja Laineen esittelemänä. Laine analysoi etukäteen tarkkaan sekä elokuvan sisällön että elokuvan saaman vastaanoton. Silti elokuva hämmästytti ja löi minut ällikällä. Mitään vastaavaa outoa en ollut aiemmin nähnyt.

Elokuvan kieli ja sanoma oli aluksi vaikea ymmärtää juuri ja juuri 16-vuotta täyttäneelle ja vasta vähän aikaa taide-elokuvia katsoneelle pikkupojalle. Muistan, miten kuvat tuntuivat vyöryvän päälleni ja miten elokuva tempaisi minut mukaansa taivaalle leijumaan kuin myrsky pienen pensaan. 

Erityisen jännittyneenä seurasin elokuvassa muotisuunnittelija Mert Otsamon (1990) näköisen Linon, Pierre Clémentin (1942-1999), muodonmuutosta komeasta ja viettelevästä autonkuljettajasta rakkautta janoavaksi kauniiksi ja hengenvaaralliseksi naiseksi.

Muistan miten samalla kertaa olin sekä peloissani että haltioissani pitkän aikaa elokuvan katsomisen jälkeen ja jotenkin voimaton. Minua ahdistivat ja pelottivat elokuvan järkyttävät tapahtumat ja Linon avoimen haastava homous, sekä homouden näkeminen ensi kertaa valkokankaalla. 

Aloin katsella sekä itseäni että elokuvia ihan toisella silmällä, kuin etsien sieltä mitä olin kaivannut ja mistä olin alkanut kuumeisesti unelmoida Fasistin näkemisen jälkeen.

Myöhemmin kun asuin jo Helsingissä, ja olin lukenut Jean Cocteaun (1889-1963) psykologisen romaanin Kauhukarat (Gaudeamus 1985), ja samaan aikaan C.G. Jungin ajatuksia irtautuvan varjon motiiveista, aloin ymmärtää millaisia lapsuuden homoseksuaaliset kuvitelmat ovat, ja miksi ne ilmestyivät uniini, ja koin eläväni samaa elämää kuin Lino Fasistissa ja Cocteau Kauhukakaroissaan.

Tunsin että minun oli nähtävä lisää. Opittava jäsentämään näkemäni oikeassa järjestyksessä päässäni ja vertaamaan niitä muiden kokemuksiin. Silmieni edessä aukeamassa ollut uusi maailma tuntui jännittävältä, mutta minusta tuntui samalla, että nämä taiteelliset alter egot olivat vaanimassa omaa egoani, joka ui tuntemattomien vaarojen uhkaamana yksin vaarallisilla vesillä.

Oliko alter egoni hallusinaatiota vai illuusioita, aistiharhoja vai todellisia ihmisiä (egon ja alter egon suhde on vihamielinen)? Ego haluaa vapautu piinaajastaan, sillä se tietää, että ellei alter egoa olisi, se olisi pomo omassa mielessään. Halusinko sitä? En. Niin alkoi läpi elämän kestänyt, ja yhä kestävä, elämä katseena homoelokuvien parissa.