Filmihullun aistillinen ”proosakritiikki” elämyksenä
Teksti Harald Olausen
"En tiennyt elokuvasta juuri mitään muuta kuin nimen, Orenda (2025). Olin nähnyt trailerin ja tunsin tekijät, mutta itse elokuvasta en ollut lukenut mitään."-Näyttelijä-kirjailija Laura Malmivaara. Näin alkaa Laura Malmivaaran Filmihullun numerossa 3/2025 Vieraskynä-kirjoitus otsikolla Kadonnutta elämänvoimaa etsimässä-kirjoitus, joka lörpöttelee samalla älyllisellä tavalla jonninjoutavuuksia, kuin muistelevan tajunnan kirjoissaan kehittänyt Kadonnutta aikaa etsimässä-kirjasarjan luoja Marcel Proust.
Malmivaara ei ole mikä tahansa katsoja. Hän on itse taiteilija ja tuntee elokuvan tekijät. Hän on myös häpeämättömän subjektiivinen kertoessaan tarinansa ymmärtäen, ettei tämän elokuvan kanssa ollut oikeaa tai väärää tulkintaa "Tulin ensi-iltaan kiireellä ja ajatukseni harhailivat kuumeisessa pojassa kotona, mutta halusin ehdottomasti nähdä elokuvan valkokankaalta. "
Filmihullun päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timonen kiittelee Malmivaaraa Filmihullun numeron 3/2025 pääkirjoituksessa "erinomaisella Pirjo Honkasalon Orendaa (2025) koskevalla vieraskynällä". Terävät sivallukset lentelevät aina heti Filmihullun alussa, kuin uudelleen syntyneen lukianolaisen leikittelevässä mielessä hymy huulilla kujeillen eri (päättämättömiin) suuntiin.
"Kun tekijät oli kukitettu lavalla, ohjaaja toivotti meille antoisaa elokuvailtaa. Antakaa mielen harhailla elokuvan mukana, kaikki polut ovat oikeita, hän sanoi ja harppoi takaisin yleisön joukkoon." Malmivaara päätti lähteä seuraamaan ensimmäistä pitkää kamera-ajoa, joka vei kalliorailoja pitkin ulkosaareen, jonnekin ajan ja paikan tuolle puolen. Mutta matka oli myös itseensä.
"Vastaan tuli nuori poika, joka pyysi hylkäämään Jumalan, pyhän tähden. Nainen toisti lauseen ihmeissään. Se ei ollut repliikki, se oli ajatus, tai häivähdys ajatuksesta, joka tuli ja meni pojan mukana. Kamera pyöri ja maisema avautui vähitellen, oli yö tai varhainen aamu." Hän ei ole itse pääosassa, vaikka kehystarina kulkee yhden päivän arjen kokemuksen kautta hänestä häneen.
Malmivaaran erinomainen Vieraskynä-kirjoitus otsikolla Kadonnutta elämänvoimaa etsimässä on tyyppiesimerkki Erasmus Rotterdamilaisen yhä keskuudessamme vaikuttavasta hengestä (Tyhmyyden ylistys, Karisto: 2.painos, 1990). Sitä voisi kutsua myös toisella nimellä vapaiden sielujen sinfoniaksi tai amerikkalaiseen tapaan tunneälyksi - mielen elämyksellisyydeksi.
Tai jos jatkamme nimilappujen liimaamista ehkä jopa leikillisesti " filmihullun aistilliseksi proosakritiikiksi". "Sitten saareen astui uusi, nuorempi nainen (Alma Pöysti) ja tarina varsinaisesti alkoi. Hän oli menettänyt rakkaansa. He kaikki olivat menettäneet jotain, ehkä uskon tai toivon. Olivat yksin syyllisyytensä kanssa. Läsnä oli vesi, tuli ja ilma." Onko kauniimmin kuvattu tyhjyyttä?
Orenda, uusi, outo sana lävisti hänet, ja hän muisti uinuvat kerrokset itsessään, sillä hän oli jo ehtinyt unohtaa miltä elämänvoima tuntui. Hän muisti nuoren minänsä, joka etsi ja kysyi. Hän muisti, miten paljon elämän mysteeri vaivasi häntä yli kolmekymmentävuotta sitten ja miten ahtaalta monet selitykset silloin olivat tuntuneet. Orenda avasi hänen lukitut porttinsa.
Malmivaara on hienovaraisuuden tulkki kuten Erasmus, joka ei ollut koskaan karkea tai alatyylinen tai muita pahalla pilkkaava. Hän oli humoristinen ja tarkkanäköinen huomioitsija, joka osasi punnita järjellä sydämen asioita. Vasta silloin kun huumori pääsee värittämään Erasmuksen älyä, hän pääsee tosi syvälle (Huizinga). Ihan samoin tekee Malmivaara mutta hieman eri tavalla.
Malmivaaran huumorina on tarinanjuoksutus, joka on täynnä havaintoja ja kysymyksiä. Perspektiivi on kuin pikkutytön - hän ihmettelee ja kyselee, samalla kiertäen kokemustaan auki kuin vanhan ajan filmirullan kamerasta näyttäen meille vain negatiivit, jotta mekin osaisimme navigoida aistit avoimina ja välttää liian helppoa ilmeistä, yksitajuista turhaa, kuten jutun lopusta ilmenee.
"Aivan kuten Terrence Malickin elokuvien jälkeen, elämä tuntui vahvemmalta, aistikkaammalta. Yksityiskohdat piirtyivät kokonaisuudesta tarkempina. Kosketus, tuulen vire, iho, kaiken sen elokuva voi tuoda lähelle kuiskaten. Aina selitys tai järki ei ole tapa kertoa tarinaa. Välillä elokuva heittää valveillaolon keskelle irrationaalisia hetkiä. Se voi joskus saada rakastamaan itse elämää, pelkkää olemassaolon riemua." Voiko sen filmihullu upeammin sanoa ja kokea jotain aistillista, aitoa ja vahvaa itsessään!