Filmihullun lastenelokuvanumero 3/2023

Teksti Harald Olausen

Filmihullun lastenelokuvanumero 3/2023 tulla tupsahti tänään postiluukusta. Filmihullun ilmestyminen on aina elokuvan ja laajojen elokuvaesseiden ystäville mieluinen sekä rento tapahtuma, missä mieli lepää ja virkistyy toinen toistaan innostavien artikkelien ja valittujen (uusienkin) näkökulmien parissa. Olin tänään varannut uimisen jälkeen loppuillan mainiolle Yuval Noah Hararin Homo Deus - Huomisen lyhyt historia-kirjan (Bazar 2018) loppusivuille.

Mutta antaa olla. En voi vastustaa uutta Filmihullua vaan otan sen mieluisaksi petikaverikseni yötä vasten. Ja foliopersuhatuille vettä myllyyn: luen aina ensimmäisenä päätoimittaja Lauri Timosen pääkirjoituksen, sillä se sisältää sekä suoria että epäsuoria kehotuksia/viittauksia suhtautua elokuvaamailman uusimpiin ilmiöihin otsikolla: Tavaton tapaus eli passus pasaasissa (salaperäistä, arvoituksellista ja ovelaa)...

Ainakin myös seuraavat artikkelit luen tarkkaan alleviivaten innokkaasti; Ilpo Hirvosen Ilmapallot kuolevat - Albert Lamorissan Punainen ilmapallo, Olaf Möllerin (suomennokset H.T. Nuorio) Seikkailuja, seikkailuja, hurjia ja salattuja, Topi E. Timosen Ikuisen lapsuuden kaaostaide, Joonatan Nikkisen Oikein surullista joulua - Jäätelöpupu ja paholainen lapsuutta pilaamassa. Ja tietenkin aivan erityisesti neuvostoelokuvan ystävänä elokuvatutkija Lauri Piispan (oikeastaan luin sen jo: Oikein HYVÄ ja kiinnostava KIRJOITUS!) Dovzenkon sota.

Ja onhan siellä minunkin kirjoitukseni otsikolla Peppi Pitkätossu sokraattisena arkkianarkistina, josta seuraavassa hieman alkua. Loput jutustani voit lukea itse lehdestä. Tilaa se tai osta edullinen irtonumero. Kipikapi Kaisaniemen Rosebud Sivulliseen ostamaan uusin Filmihullu vain hintaan 11,50 e. Eihän sillä rahalla saa Töölöstä edes nykyisin tavallista keppanatuoppia! Tosin hyvin harva Töölössä lukee (omaksi surukseen) Filmihullua tai juo keppanaa, tuota lähiöiden vuoden 1968 kapinan synnyttämää lohduketta viranomaistylsyyttä ja yleisiä valvontalatteuksia kohtaan: miksiköhän sanotaan sitten, että kuppa muka lähti Töölöstä? Lähtikö se jonnekin vai vain käymään, palatakseen jossain muussa muodossa  ja toisena aikana takaisin (peppimäistä pohdiskelua)?

Peppi sokraattisena arkkianarkistina

"Peppi näyttää itse jättäneen jo ahtaan lokeronsa. Sen tilalalle on tullut videofilmejä, joissa esiintyy virnistelevä, piirretty Peppi Pitkätossu, joka ei vähimmässäkään määrin muistuta esikuvaansa. Myös pehmeät räsynukke-Pepit matkivat sellaista Peppiä, jota ei ole olemassakaan. Mihin on oikein joutunut Peppi Pitkätossu, the real one, the one and only?"-Margarethe Strömstedt esipuheessaan Peppi ja Sokrates filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan– kirjaan (Gummerus 2003).

Peppi Pitkätossu-elokuvia on tehty 7 kappaletta; Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump,1949), Peppi Pitkätossu (1969) , Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä (1970), Peppi Pitkätossu karkuteillä (Ruotsi 1970), Tässä on Peppi Pitkätossu! (1973), leikattu televisiosarjan Peppi Pitkätossu kohtauksista ja Peppi Dlinnyitšulok (1984) sekä Peppi Pitkätossu, maailman vahvin tyttö 1988). Käsittelen lähemmin tässä kirjoituksessa Peppi karkuteillä- ja Peppi seitsemällä merellä- elokuvia.

Norjalaiset Jörgen Gaare (1955-) ja Öystein Sjaastad (1933-) ovat kirjoittaneet kirjan Peppi ja Sokrates – filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan. Kirjan kirjoittajat väittävät, että kun Sokrates syntyy uudelleen, hän ei synny vanhan, tukevan ja parrakkaan viisaan miehen hahmossa, vaan laihana yhdeksänvuotiaana tyttönä, jolla on punaiset sojottavat palmikot. Taivas varjelkoon meitä pikkuvanhoista lapsista, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi törmäämättä Peppiin, he varoittavat.

Teräväkielisen mutta myös hyväsydämisen Pepin merkitys ensin ruotsalaiselle, ja sitten koko maailman lastenkulttuurille, on ollut suuri eikä kaupallisuus ole onneksi kyennyt pilaamaan koko Pepin filosofista sanomaa ja Pepin sukulaissieluisuutta Sokrateen kanssa, vaikka lähelllä se on ollutkin. Peppi on jokaisen tasapäistämistä vastaan luonnollisena reaktiona kamppailevan lapsen pelastusrengas aikuisten tylsyyttä ja yhdenmukaistavaa käytöstä vastaan Strömstedtin (1931-) sanoin:

"Aikuisen filosofian tulee pitää sisäinen lapsensa elävänä ja katsoa maailmaa lapsen silmin, uteliaana, kysyen aina uudelleen kädestä pitäen kuusivuotiaan tavoin: Kuka minä olen? Mikä on totta? Miksi pitää syödä pahaa puuroa? Eikö avaruus lopu koskaan? Miksi pitää kuolla? Kuka määrää kaikesta? Miksi joku saa määrätä ja toinen taas ei? Kuka on hyvä ja kuka paha? Kuka on keksinyt sanat? Miksi sirotesokeria ei saa sirotella lattialle?"

Lapset kysyvät aina edellä kuvatun kaltaisia hankalia kysymyksiä. Peppiä lukiessa tajuaa lukevansa filosofista lastenkirjallisuutta, jossa vilahtelevat suurten filosofien ajatukset. Pepin ovelassa, ja kaikkia arvoja – etenkin tylsiä ja teennäisiä – pilkkaavassa, humoristisessa otteessa on paljon itseään myös Astrid Lindgreniä (1907-2002). Kun esimerkiksi jokin tuntematon rouva sanoi kerran hänen muistuttavan niin kovasti Astrid Lindgreniä, hän kuittasi sen pokkana muitta mutkitta ilmekään värähtämättä vastaamalla: "Ajatella, niin muutkin sanovat."

Norjalaisen Alf Pröysenin (1914-1970) eräässä laulussa lauleletaan "Takaperinmaassa" kaiken olevan sopivaa. "Takaperinmaa" on myös Peppilotta Sikuriina Rullakatriina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossun irrationaalisten totuuksien ja surrealististen olemusten taikamaa, jota hallitsevat "homo ridensit", eli nauravat ihmiset, joilta Pepin tavoin puuttuvat aikuisten rationaalisen maailman laskelmoiva järkevyys. Pepin koko maailma on käänteinen (mundus inversus). Tästä esimerkkinä se, kun Peppiä kouluja käymättömänä loukkaa se, ettei hänellä ole ollut kesälomaa. On hänellä tottavie otsaa!