Filosofiaa ja elokuvaa lyhyesti osa 1: The Dressmaker (2015)

12.09.2020

Teksti:


Eero K.V. Suorsa


Musta komedia on hankala tyylilaji - etenkin siinä mielessä, että moni taideteos muuttuu sellaiseksi vahingossa vailla tekijöiden tarkoitusta kun taas moni mustaa komediaa yrittävä epäonnistuu siinä surkeasti. Siksi Jocelyn Moorhousen ohjaama The Dressmaker vuodelta 2015 on niin virkistävä elokuvakokemus: musta komedia, jonka tekijät ovat tarkoittaneet olevan musta komedia ja joka lisäksi onnistuu olemaan tätä kahden tunnin kestonsa ajan. Ei ole liioiteltua sanoa, että The Dressmaker on parasta australialaista elokuvaa mitä olemme nähneet yli kahteenkymmeneen vuoteen ja mitä emme tule näkemään hetkeen. Jälkimmäiseen tulen arvion lopussa.

Miksi palaan yli viiden vuoden takaiseen elokuvaan? Koska teos on onnistuneen mustan komedian lisäksi paljon muuta, josta seuraavaksi saat lukea. Elokuva kertoo huippuompelija Myrtle Tillystä (Kate Winslet), joka palaa maailman metropoleissa vietettyjen vuosien jälkeen hoitamaan sairasta äitiään Dungataariin Australian takamaille vuonna 1951. Myrtle on joutunut lähtemään kotikylästään pikkutyttönä vuonna 1926, koska häntä on syytetty koulutoverinsa murhasta kansakoulunopettajan todistuksen perusteella. Tämä tragedia on leimannut Myrtlen pahaksi, eikä hänen paluutaan katsota hyvällä.



Köyhyydessä, aviottomana lapsena kasvanut Myrtle ja hänen äitinsä ovat yhteisönsä ulkopuolisia, nobodies. Dungataarin asukkaat pitävät Myrtleä peräti kirottuna. Lapsen tekemä murha, etenkin silloin kun uhrina on toinen lapsi, on universaalisti eräs suurimpia kauhun ja moraalisen paheksunnan aiheita. Mutta, Myrtle on syytön. Ja hän on palannut kostamaan. Tässä mielessä elokuva on kuin australialainen, nykyaikainen versio kreikkalaisten Sofokleen tai Euripideen Elektrasta. Myrtle liittoutuu kylän muiden ulkopuolisten, kuten työväenluokkaisen Teddy McSwineyn (Liam Hemsworth) ja transvestiittipoliisin (Hugo Weaving) kanssa saadakseen itselleen oikeutta. Näistä edellisen kanssa syntyy romanssi, ja jälkimmäisen kanssa puolestaan koskettava ystävyys.


Myrtle on ollut maailman huippumuotitalojen, kuten Diorin ja Balenciagan opissa, ja hänen paluunsa sähköistää umpikonservatiivisen kyläyhteisön: korruptoitunut pormestari, vaimoaan hakkaava apteekkari, seksuaalisesti turhautunut sekatavarakaupan myyjätär ja jo edellä mainittu sadistinen kansakoulunopettaja. Dungatar kuhisee salaisuuksia, jotka pulpahtelevat pintaan elokuvan myötä näyttäen, että perinteiset arvot, kuten "pyhä perhe" ja "säädyllisyys" ovat pohjimmiltaan varsin rujoja naamioita härskille vallankäytölle kuten naisten ja lasten kaltoinkohtelulle.


Ompelimossaan Myrtle luo pukuja, jotka saavat kylän naiset loistamaan ja nousemaan arjen yläpuolelle ja tuntemaan olonsa hyväksi. Muutos on suuri - ennen Myrtlen saapumista kylän naiset ovat pukeutuneet kuin vastenmielisen Aristoteleen ihannenaisenaiset: karttuusisäkkeihin rinnastettaviin kolttuihin. Nämä loistavat puvut elokuvaan on suunnitellut Margot Wilson. Myrtlen työ on selkeää kapinaa sitä kohtaan, millaisia naisten kehojen oletetaan patriarkaalisessa kulttuurissa olevan. Filosofi Iris Marion Young kirjoittaa asiasta kutsuen näistä vaatimuksia naisellisen kehon modaliteeteiksi:


"Naisellisen kehon olemisen modaliteetit eivät ole vain yksityisiä ja tällöin niiden alkusija ei ole vain harjoittelun puutteessa vaikka se tärkeä tekijä onkin. On selkeä positiivinen tyyli naisellisen kehon käyttäytymiselle ja liikkumiselle, ja tämä tyyli opitaan kun tyttö tulee ymmärtäneeksi olevansa tyttö. Nuori tyttö omaksuu monia hienovaraisia tapoja naisellisen kehon käyttäytymiselle - kävelemään kuin tyttö, kallistamaan päätään kuin tyttö, seisomaan ja istumaan kuin tyttö, elehtimään kuin tyttö ja niin edespäin. Tyttö oppii aktiivisesti rajoittamaan liikkeitään. Hänelle kerrotaan, että hänen täytyy varoa vahingoittamasta itseään, varoa likaamasta itseään, varoa repimästä vaatteitaan, että ne asiat joita hän haluaa ovat hänelle liian vaarallisia. Joten hän kehittää ruumiillisen kurin joka tiukentuu iän myötä. Olettaessaan olevansa tyttö, hän olettaa olevansa haavoittuvainen (Young 2005 43)".


Myrtlen työ vapauttaa nämä naisellisen kehon modaliteetit täydelliseen kukoistukseen, osoittaen että vapaa elämä on mahdollista. Tässä on eräs elokuvan tärkeimpiä opetuksia: mustan huumorin keskeltä (elokuvan aikana tapahtuu mm. Kaksi murhaa) nousee esiin se, että tarvitsemme elämässämme toivoa. Voimme yrittää velloa Albert Camus'n henkisessä "elämä on aina ja ikuisesti ikävää ja kurjaa" mantrassa, mutta tässäkin skenaariossa etsimme silti toivoa paremmasta. Ja se pitää meidät hengissä aina seuraavaan päivään asti. Elokuva toimii Myrtlen stilettikoron kaltaisena piikikkäänä filosofisena kommentaarina myös Immanuel Kantin suuntaan: yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia on mahdollista ja suotavaa muuttaa.


Elokuva on myös tietyssä mielessä kuvaus ja kritiikki nykyisestä Australiasta, joka on kuin ajatollahien Iran. Nauraessaan Dungatarin ääriuskovaisille elokuva kommentoi Australian vajoamista karismaattisten helluntailaisten, kuten Hillsong-kirkon, käsiin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseinen kirkko ostaa itselleen konservatiivipoliitikkoja runsailla vaalikampanjalahjoituksilla. Jos tarkastelemme Australiaa osana koko läntistä maailmaa, niin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema on verrattain huono. Dungatarissa ei ole myöskään yhtään aboriginaalia, mikä on myös kannanotto: heidät on unohdettu Australiassa.


Palaan ensi viikolla elokuvien pariin The Favouriten (2019) analyysillä. Pysykää kanavalla.


Kirjallisuus


Seltzer, Mark (1998): Serial Killer. Death and Life in America's Wound Culture. Routledge.

Young, Iris Marion: On Female Body Experience. "Throwing Like a Girl" and Other Essays. Oxford University Press. 2005