Filosofiaa ja elokuvaa osa 2: The Favourite (2018)
Teksti:
Eero K.V. Suora
Kun puhutaan menneen ajan (n. 1600-1800-lukujen) historiallisista aiheista kertovista elokuvista ja tv-sarjoista ajattelemme helposti niin kutsuttuja pukudraamoja, joissa on läsnä runsaasti usein pitkäpiimäisiä korkeaotsaisia ihmissuhdesekoituksia joiden kustannuksella uhrataan historiallisten tosiasioiden kuvaus runsaiden pakollisten seksikohtausten ryydittämänä, tai sitten kuvio toistetaan toisin päin.
Jälkimmäisessä kauhuskenaariossa näyttelijäntyö ja ihmissuhteiden kuvaus pannaan alennusmyyntiin jotta historialliset tosiasiat kuvattaisiin itkettävän pedantin tarkasti. Esimerkki: käsikirjoituksessa ja toteutuksessa kohtaus siitä, että minkä merkkistä WC-paperia kenraali Custerin pojanpoika käytti muistellessaan isoisänsä tappiota Little Big Hornin taistelua tupakoidessaan huussissa 50 vuotta myöhemmin, saa 1h 30 min elokuvasta ruutuaikaa 45 minuuttia.
Historiallisten aiheiden kuvauksen ei välttämättä tarvitse olla pukudraamaa, mutta edellä kuvatut lastentaudit vaivaavat liki kaikkea "laadukasta" historiallista fiktiota. Siksi Englannin viimeisen Stuart-monarkin Annan (1702-1714, vuodesta 1707 Ison-Britannin kuningatar kuolemaansa 1714 asti) hoviin sijoittuva Yorgos Lanthimosin ohjaama The Favourite (2018) on erittäin hyvä, koska sillä on sanoma: se on elokuva vallasta.
Eletään vuotta 1711, ja Espanjan perimyssota raivoaa. Viimeisiä vuosiaan hallitseva kuningatar Anna (loistava Olivia Colman) kärsii kivuliaasta kihdistä, ja siitä nousevasta masennuksesta, eikä kykene täyttämään velvollisuuksiaan hallitsijana. Valtaa käyttää Annan lapsuudenystävä, Marlboroughin herttuatar Sarah Churchill (Rachel Weisz) jonka mies on noussut pääministeriksi vaimonsa aseman ansiosta. Alusta asti käy selväksi, että elämässään pahasti pettynyt Anna on pahasti epävakaa, ja Sarah puolestaan kylmä ja julma sadisti. Kuningattaren ja Sarahin välillä on paljaudessaan kammottava sadomasokistinen valtasuhde. Anna ei pysty toimimaan ilman Sarahin jatkuvaa tukea ja turvaa sitä todella kuitenkaan saamatta pettyen jatkuvasti; mikäli herttuatar moittii Annan meikkiä ("näytät mäyrältä") tämä vetäytyy itkien passiivis-aggressiivisen raivon vallassa kamareihinsa. Näiden kahden välillä on myös pehmopornahtava seksisuhde. Sarahin ja Annan välinen julma tasapaino kuitenkin järkkyy, kun hoviin saapuu Sarahin serkku, Abigail (Emma Stone). Sarah ottaa Abigailin hoviin piiaksi laupeudesta. Myös tässä elokuva kuvaa valtaa; Abigail on pudonnut aatelistosta köyhyyteen ilotytöksi perheen isän hävittyä kaiken uhkapelissä, joten hän on Sarahin armoilla. Sarah osoittaa Abigailia kohtaan aluksi hyytävää pilkallisuutta määrätessään hänet keittiöön, mutta ylentää hänet myöhemmin palvelijakseen havaitessaan hänet hyödylliseksi kuningattaren kihdin hoidossa sairaanhoitajan taitojen ansiosta. Mutta Abigail ei ole tyhmä maalaisserkku, Hän on valmis ottamaan Sarahin paikan Annan suosikkina. Tästä elokuvan nimi, The Favourite.
Kun kirjoitin edellä, että kyseessä on elokuva vallasta, niin kyseessä ei ole mikään post-strukturalistisen miellyttävän steriili, Michel Foucault'n teoretisoima käsitys vallasta "tuottavana", epämääräisenä asiana jota nyt vain sattuu olemaan joka paikassa vähän kuin pinttynyt lika elementtitalossa. Tällöin valta jää määrittelemättä, ja sitä voi hyödyntää kuka tahansa, yleensä väärin. Elokuva kuvaa valtaa sellaisena kuin se tällä hetkellä pitäisi ymmärtää myös akateemisessa tutkimuksessa, ja millaisena sen ymmärsivät keskenään niin erilaiset filosofit kuin Platon, John Stuart Mill ja Karl Marx. Tämä valta on raa'an suoraviivaista: se tulee pisteestä A pisteeseen B, ja sitä kohdennetaan joko ylhäältä alaspäin (kuten Sarahin suhteessa Abigailiin) tai alhaalta ylöspäin ( kuten Sarahin suhteessa Annaan, tai Abigailin suhteessa Sarahiin). Raippaa jaetaan elokuvan aikana useaan otteeseen niin talossa kuin puutarhassa, eikä sen eroottisista ja valtapoliittisilta mielleyhtymiltä voi välttyä.
Myös vallan sadomasokistisen elementin kuvauksessa elokuva tavoittaa jotain erittäin olennaista: se huomioi lukuisissa kliinisissa tutkimuksissa nousseet havainnot, kuten Jack ja Kerry Kelly Novickin ja Pariisin johtava lasten parissa työskentelevan psykoanalyytikko Catherine Mathelin ovat kirjanneet ylös: sadismi ja masokismi eivät koskaan ole läsnä toisiaan pois sulkevina ominaisuuksina vaan ovat läsnä samassa yksilössä. Primaaristi sadisti on aina myös toissijaisesti masokisti ja toisinpäin. Elokuvan aikana näemme, miten Anna lyö Sarahia, ja kaikesta kylmyydestään huolimatta Sarah alistuu. Myös elokuvan loppukohtaus Annan ja Abigailin välillä on puhdasta sadomasokismia, mistä sekä markiisi de Sade että Sacher-Masoch olisivat liikuttuneita. The Favourite on siis elokuva joka on täynnä filosofiaa kuvatessaan sitä, miten moniulotteista valta voi olla. Sen nimi voisi yhtä hyvin olla "Social Philosophy 101".
Elokuvassa on myös loistava soundtrack, jolla kuulemme niin tuolloin brittihovissa nousunsa aloittanutta Händeliä kuin muita aikansa barokkimusiikin klassikoita. Näiden myötä tätä mustaa komediaa on miellyttävää katsoa, ja ne myös pehmentävät elokuvan erittäin traagisia elementtejä.