Filosofiaa ja elokuvaa osa 6: Splice (2009)

09.11.2021

Teksti Eero K.V. Suorsa

Kloonaaminen, tekoäly ja robotiikka ovat kiinnostanut ihmisiä, niin teologeja, filosofeja kuin elokuvaohjaajia viimeiset vuosikymmenet siinä määrin, että science fictioniin on muodostunut oma alagenrensä, joka pallottelee näillä kysymyksillä. Jo Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982) kohtasimme Sean Youngin loistavasti tulkitseman replikantti Rachaelin, jonka kerrottiin olevan inhimillisempi kuin ihminen.

Kun puolestaan ihmistä ryhdytään kloonaamaan käsissä ovat hillittömät mahdollisuudet; millainen on uusi ihminen, joka tuotetaan kloonaajien käsissä? Miten tästä uudesta olennosta saadaan parempi kuin aiemmasta, nyt maan päällä tallustelevasta homo sapiensista? Viimeistään kuuluisan Dolly-lampaan myötä vuonna 1996 kysymykset kloonaamisesta ovat jääneet peruuttamattomasti osaksi eetikoiden käymiä keskusteluja.

Ja jääneet osaksi myös kulttuurin kuluttajien mielikuvitusta. Jos ihminen olisi jumala, mitä hän haluaisi luoda maan päälle; jotain parempaa kuin oman kuvan kuvansa, jonka pohjaton narsismi on jo pilannut keskellä sitä maailmaa, jossa elämme, parahin lukija?

Näihin kysymyksiin liittyy aina valta; millaista valtaa tieteen tekijät käyttävät, kun luodaan jotain inhimillistä, tai joitain aivan uusia elämänmuotoja, jotka voivat muistuttaa ihmisiä tai olla lähellä ihmistä. Milloin ihminen lakkaa olemasta ihminen? Tai, miten luodaan jotain täydellisempää kuin ihminen, inhimillisempää kuin ihminen? Ovatko ihmiset niin inhimillisiä kuin voisi ajatella? Miten nämä kysymykset kytkeytyvät tieteen määritelmään?

Näistä kysymyksistä kertoo Vincenzo Natalin melankolinen elokuva Splice, Melankolista tunnelmaa vain korostetaan jo elokuvan alkumetreilta saakka, jo alkuteksteistä, kun näemme ruudulla smaragdinvihreitä algoritmejä ja kuulemme Cyrille Aufortin mestarillista musiikkia, joka tuo mieleen Chopinin Nocturnet. Ensimmäinen vaikutelma jo alkuteksteistä saakka on, että elokuva ei voi päättyä hyvin. Kyseessä täytyy siis olla tragedia.

Elokuva alkaa, kun kaksi lääkekehitysyhtiössä työskentelevää biokemistiä, Elsa Kast (Sarah Polley) ja Clive Nicoli (Adrian Brody) päättävät vastoin esimiestensä tietoa yhdistää ihmisen DNA:ta useampaan erillisen lajin DNA:han vain todistaakseen kykynsä loistavina biokemisteinä ja tieteen tekijöinä. Clive on aluksi ideaa vastaan, voimakastahtoinen Elsa vie idean lävitse.

Tässä huomaamme, miten tieteentekijät ovat kuin Aiskhyloksen näytelmän Kahlehdittu Prometheus päähenkilöitä, Prometheuksia. He ovat tuomassa ihmiskunnalle uutta valoa ja lukuisia uusia mullistavia havaintoja, sen sijaan että tuottaisivat ainoastaan lääkekehityksen tarpeisiin uusia proteiineja joista voidaan tuottaa antibiootteja karjalle. He kehittävät ihmis-eläin risteytyksen, ja onnistuvat luomaan tämän, jättäen tämän labraan. He iloitsevat luomuksestaan, todistaen näin itselleen osaavansa jotain.

Aiemmin he ovat kehittäneet lääkeyhtiön tarpeisiin yhdistelmiä salamantereista ja lukuisista muista eläimistä, mutta nyt he ovat kehittäneet jotain, missä on mukana ihmisen DNA:ta. He lähtevät iloisina kotiin, mutta joutuvat palaamaan labraan, huomaten, että se mitä he ovat jättäneet laboratorion keinokohtuun, on kasvanut etuajassa, ja on syntymisvaiheessa.

He ryhtyvät kätilöiksi, ja maailmaan syntyy uusi olento, joka muistuttaa ensimmäisten olemassaolonsa päivien ajan hiirtä. Synnytyskohtaus muistuttaa hyvin suuresti Mary Shelleyn legendaarisen romaanin Frankenstein: Uusi Prometheus kohtausta, jossa Victor Frankenstein luo oman olentonsa.

Aluksi Elsa ja Clive antavat tälle olennolle nimen H-50, mutta ryhtyvät myöhemmin kutsumaan tätä nimellä Dren (Delphine Chaneac) olennon saavuttaessa yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä. Dren osoittautuu myös huomattavan älykkääksi ja nopeasti oppivaiseksi. Dren kasvaa nopeasti, koska hänellä on salamanterien DNA:ta - hänestä kehittyy kaunis, androgyyni olento, jolla on ihmisen vartalo, mutta myös häntä, jossa on terävä, myrkyllinen pistin.

Tilanne aiheuttaa kuitenkin painetta; Drenin olemassaolo täytyy salata lääkeyhtiöltä, koska koe on vastoin lääketieteen etiikkaa ja laiton. Lisäksi Drenin kasvaessa tämä saapuu ihmisten teini-ikään; hän käy yhä omavaltaisemmaksi ja tilanteet eskaloituvat. Lopulta Elsa ja Clive siirtävät Drenin Elsan vanhalle kotitilalle, latoon. Vain Cliven veli Gavin (Brandon McGibbon) tietää Drenin olemassolosta, ja osallistuu Drenin olemassaolon salaamiseen. Lumi ympäröi latoa, ja ahdistava harmaus sopii hyvin yhteen Aufortin musiikin kanssa.

Clivelle alkaa ihastua Dreniin ladossa, tämän käyttäessä Cliveen feromonejaan. Kohtaus, missä Clive tanssii Drenin kanssa foxtrotin kaltaista tanssia on eräs elokuvan aavemaisimpia, mutta samaan aikaan oudolla tavalla sommitelluimpia. Valaistus ja kaikki täsmäävät. Kuin Clive ja Dren tanssisivat groteskia varjotanssia. Tässä kohtaa Clive tunnistaa Drenissa Elsan kasvonpiirteet, ja kamera tekee nopeita liikkeitä, ennen kuin Clive lopettaa tanssin.

Clivelle selviää totuus; Elsa ei ole käyttänyt Dreniin tuntemattoman ihmisen DNA:ta vaan omaa DNA:taan. Tämän tähden Clive tuntee vetoa Dreniin. Lopun voi katsoja vain arvata; syntyy kolmiodraama, jonka tuloksena Elsan äidilliset tunteet Dreniä kohtaan kääntyvät vihaksi Drenin yritettyä surmata hänet. Elsa sitoo Drenin pöytään, ja leikkaa tältä hännän pistimen kerä pois, vie sen laboratorioon ja eristää hännästä tarvittavat proteiinit uusia lääkeyhtiön toivomia lääkkeitä varten.

Mutta, käsissä on kuitenkin tragedia, sillä Dren onnistuu ladossa viettelemään Cliven. Lopulta lääkeyhtiö saa tietää, ja tilanne kärjistyy lääkeyhtiön edustajien saapuessa ladolle. Dren todistaa yli-inhimilliset voimansa muuttuessaan mieheksi (sillä jotkin eläimet joita risteytyksessä on mukana kykenevät vaihtamaan sukupuoltaan).

Vain Elsa selviää hengissä, ja elokuva päättyy Elsan vastaanottaessa muhkean korvauksen lääkeyhtiöltä salassapitoa vastaan. Elsa ja yhtiön pääjohtaja tuijottavat lumiseen harmauteen vienon pianomusiikin säestäessä lopputekstien alkaessa ja kuvan häipyessä taustalle.

Prometheus-tematiikka kantaa koko elokuvan lävitse. Clive ja Elsa ovat tuossa Prometheuksen roolissa elokuvan alussa luodessaan uutta elämän alkua ja muotoa, varastaessaan Prometheuksen lailla tulta Zeukselta eli heidät työllistäneeltä lääkeyhtiöltä, ylpeinä ja rohkeina tehdessään mielestään suurtekoa. Vaikka Elsa on heistä kahdesta päättäväisempi, niin Clive tiedostaa tähän rooliin liittyvän suuren vastuun. Ja Clive on näistä kahdesta se ankarampi, kuin omantunnon ääni, joka muistuttaa jatkuvasti siitä, että heidän tekonsa on väärin.

Mutta väärin kenen mukaan? Luodessaan uuden elämänmuodon Clive ja Elsa ovat luoneet myös mahdollisuuden parantaa syöpää ja lukuisia muita sairauksia. Täytyy muistaa, että aikoinaan jopa periaatteitaan eniten vaalivien republikaanien eettiset kannat kongressissa horjuivat Ronald Reaganin sairastaessa 2000-luvun alussa. Tällöin kävi ilmi, että republikaanien vastustamista kantasoluhoidoista ja niihin liittyvistä tutkimuksista voisi olla Reaganille apua. Ja tämä kaatoi monien kongressin republikaanien periaatteelliset kannat, kuten Michael Moore on kuvaillut kirjassaan Tyhmät valkoiset miehet. Prometheuksia tarvitaan siis myös tilanteen mukaan.

Tieteen tekijöiden asemaa pohtiessa Prometheus nousee mieleen väistämättä ajatellen myös markkinalogiikkaa: Elsan ja Cliven työtä hallitsee koko ajan heidät työllistävän lääkeyhtiön ahneus ja sen asettamat ehdot tutkimukselle ja sen toteuttamiselle. Elsa ja Clive ovat kahlehdittuja tähän heidät työllistävään tahoon, vastaavalla tavalla kuin monet suomalaiset väitöskirjatutkijat ovat kahlehdittuja taloudellisesti epävarmaan tilanteeseen. Lääkeyhtiön hyytävä johtaja Joan Chorot (roolinsa loistavasti tekevä Simona Maicanescu) on kuin Aleksandrian patriarkka Kyrillos vainoamassa filosofi Hypatia Aleksandrialaista, kun hän vaatii tuloksia Elsalta ja Clivelta.

Elokuva on näin myös kannanotto tieteeseen, kysyen olennaisen kysymyksen: mitä on tiede? Michel Foucault lyttäsi aikoinaan koko tieteellisen metodologian ja itse tieteen, alentaen sen omasta norsunluutornistaan käsin nostaen oman genealogisen metodinsa koko tieteellisen metodin yläpuolelle. Koska Foucault´lle järkeä ei ole olemassa, kaikki totuutta ja todellisuutta koskevat kannanotot ovat tyhjiä lauseita, jolloin koko tiede on jotain kovin tyhjää. Mutta elokuva puolustaa tieteen asemaa tällaisia kannanottoja vastaan; elokuvan voi tulkita sanovan, että tieteellä on merkittävää sanottavaa todellisuudesta, josta elämme, ja jossa haluamme vaikuttaa. Vaikka elokuvan kuvailema maailma on kyyninen ja kylmä, niin itse tieteen ideaa elokuva kuvailee urheasti.

Mutta, jos ajattelemme Prometheusta nimenomaan kahlehdittuna, niin mieleen nousee väistämättä elokuvaa katsellessa myös Dren. Hän ei voi käyttää omia kykyjään vangittuna, milloin laboratorioon, milloin latoon. Drenillä on valtavasti kykyjä; hän voi kasvattaa siivet selkäänsä, hän voi vaihtaa sukupuoltaan ja hän on myös erittäin nopea oppimaan. Ja erittäin älykäs. Hän olisi malliesimerkki minkä tahansa antiikin filosofian koulun mallioppilaasta. Hän olisi siis täydellinen filosofi. Mutta, mitään näistä kyvyistään hän ei voi käyttää, vaikka hän olisi niitä täydellinen käyttämään. Tässä kohtaa täytyy nostaa esiin anti-kolonialistisen filosofi Frantz Fanonin toteamus siitä, että ihmisen perimmäinen tragedia on se, että ihminen on kerran ollut lapsi. Drenin tragedia on se, että hän ei saa koskaan olla aikuinen, itseään toteuttava toimija, vaan hänet on tuomittu ikuisesti neljän seinän sisään.

Elokuva siis kertoo myös siitä, miten kykyjä voidaan riistää ulkopuolisten tahojen voimalla. Tämä koskee niin Elsaa, Cliveä ja Dreniä. Heistä kaikki kolme kärsivät katkeran häviön lopussa, Clive ja Dren kuoleman kautta, Elsa tultuaan hiljennetyksi rahallisen korvauksen myötä. Kukaan ei voita, paitsi lääkeyhtiö.