Filosofiaa raakana osa I, dialektiikkaa: Immanuel Kant ja sielun (minän) olemassaolo

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa I: Dialektiikkaa: Immanuel Kant ja sielun (minän) olemassaolo. 6.

Kyyninen realismi on dialektiikkaa, ensin kerrotaan totuus ikään-kuin ja sitten sanotaan, että vikaa löytyy. Ei se noin voi olla, jonka jälkeen tulee totuuden vuoro, tai ainakin totuuden lähestymisen, jos totuus on liian vaativa ihanne. Se mitä edellä sanottiin, on kuitenkin hyvä tausta sille, mitä nyt seuraa ja auttaa vaikean asian ymmärtämistä. Sääli vain niitä, jotka eivät seuraa tai pysty seuraamaan dialektiikan kulkua virheestä kohti totuutta - meitä on moneksi.

Esitelin edellä psykologisesti suuntautuneen, verraten primitiivisen mielen mallin, jota psykologit ehkä edelleen käyttävät. Siinä minuus on kuin paikka, jossa tapahtuu erilaisia asioita, minä on kuin olento, jossa on erilaisia toimintoja. Alitajunta on jossakin piilossa ja vuotaa vaikutteita minälle. Sitten on Timon valvova ja kommentoiva silmä. Kaikki tämä on metaforista (kuvainnollista) tarkoituksenaan hallita arkipäiväistä asioiden ymmärtämistä. Mitään oikeita ja päteviä perusteita tällaisen mallin omaksumiselle ei ole. Se on vain arkipäiväisen ja tavanomaisen puhetavan mukanaan tuomaa näennäisymmärrystä - ehkä myös hauskaa viihdettä, hipsuvarvaspsykologiaa. Samassa kategoriassa ovat sössösosiologia ja höpsöhistoria avutonta aivotutkimusta unohtamatta.

Sääli, että lukija luki, jos luki, kaiken sen mitä edellä kirjoitin. Tai ei ehkä sittenkään sääli, koska se kaikki auttaa ymmärtämään tämän kuudennen luvun sisältämiä hirmuisia ajatuksia. Jos ei ole taustaa, ei pysty ymmärtämään, siinä yksi dialektiikan suuria periaatteita, myös hermeneutiikan eli tulkinnan filosofian totuuksia. Tausta on kaikki kaikessa, ja edellisen psykologian esittelyssä tuo tausta oli metaforinen ja siksi niin havainnollisen tuntuinen. Mutta nyt tutkitaan, miten metaforista pääsee eroon, ja siihen tarvitaan I. Kantin ideoita. En yleensä ole ihastunut Kantin filosofiseen otteeseen, mutta tässä yhteydessä Kant on ylivertaisen ovela. Julkaisin teemasta aikoinaan, kauan sitten, artikkelin Arto Siitosen kanssa amerikkalaiseen "Metaphilosophy" lehteen. ("Kant's Elusive Self: Problems of Paralogisms." Arto Siitonen & Timo Airaksinen - 1988 - Metaphilosophy 19 (3‐4):329-336.) PhilPapers tietokannasta löytyy melkein kaikki julkaistut filosofian artikkelit. Sieltä pystyy katsomaan kuka on julkaissut mitäkin, jos on julkaissut jotakin.

En selosta Kantin argumenttia sinänsä vaan hänen ideaansa, ja kysyn, entä sitten? Näin argumentti kulkee, siis silloin kun halutaan päästä eroon tuosta metaforisesta minuuden kuvauksesta. Katsotaan seuraavaa lauseita:

Minä haluan jäätelöä

Minä ajattelen jäätelöä.

Ensin ajattelen ja sitten haluan jäätelöä, eikö niin? Mutta kuka tai mikä tuo minä on, joka ajattelee ja haluaa? Vertaa lauseisiin:

Pirkko ajattelee jäätelöä.

Ihminen ajattelee jäätelöä.

Pirkko on ilmeisesti persoona ja psykofyysinen olio, johon nimi "Pirkko viittaa". Tämä on päivänselvä asia. "Ihminen" on yleisnimi, joka viittaa tässä siihen ihmiseen, joka ajattelee jäätelöä. Tässä tämä ihminen on Pirkko. Mutta onko vastaavasti niin, että kun minä ajattelen jäätelöä, nimi "minä" viittaa johonkin olioon, joka ajattelee jäätelöä ja haluaa sitä. Kantin mukaan näin ei ole. Miksi?

Kantin mukaan sen sanominen, että minä tekee jotakin, on indeksikaalinen juttu. Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että sana "minä" ei viittaa mihinkään olioon vaan pelkästään merkitsee puhujan puhujaksi ja ajattelijan ajattelijaksi. Tässä on hyvä ajatella indeksikaalista aikamäärettä "nyt". Sanon:

Nyt lähden kotiin.

Tämä lause ei kerro mitään ajasta. Sen perusteella emme pysty sanomaan koska tai mihin aikaan lähden kotiin. Lause ilmoittaa vain sen, että sen sanomisen hetkellä, samaan aikaan, lähden kotiin. Ajanmääre "nyt" ei tietenkään ole piste vaan ajanjakso, jonka pituus vaihtelee tilanteen mukaan. Kun sanon vaimolleni, nyt lähdetään ja hän vastaa, joo, nyt lähdetään, lähtö saattaa tapahtua 15 minuutin kuluttua, vaikka onkin totta, että nyt lähdetään. Mutta idea on tärkein: minä ajattelen, tarkoittaa, että ajattelun lähde on paikalla, että ajattelija on tässä ja nyt.

Indeksi on jotakin, joka kiinnittää ajatuksen aikaan ja paikkaan (indeksi -sanalla on kaikenlaisia muitakin merkityksiä), ja siksi sana "minä" kiinnittää ajatuksen tai halun ilmaisun juuri tiettyyn puhujaan. Siis lause "minä haluan" tarkoittaa, että lauseen ilmaisija on tässä. Minä ei siis ole mitään muuta kuin viittaus lauseen ilmaisijaan tai ajatuksen lähteeseen. "Minä" ei siis viittaa mihinkään olioon eikä sanan käytöstä pysty päättelemään sielullisen olion olemassaoloa. Ainoa asia, minkä voi päätellä, on että lauseen ilmaisija on paikalla. Esimerkiksi:

Kukka on kaunis.

Vertaa:

Minusta kukka on kaunis.

Jälkimmäinen lause kiinnittää ajatuksen kukan kauneudesta tiettyyn ajattelijaan ja puhujaan. Ajatus kukan kauneudesta ei enää leiju ilmassa, siis merkitysavaruudessa, vaan ikään kuin materialisoituu kiinnittymällä tähän tiettyyn ajattelijaan ja puhujaan. Seuraavilla kahdella lauseella on suuri ero:

Minusta kukka on kaunis.

Hänestä kukka on kaunis.

Minä on indeksikaalinen, hän ei ole. Sana "hän" viittaa tässä persoonaan, jolle on annettavissa nimi ja jota voi pitää olemassaolovana oliona. Hän saattaa olla Pirkko tai sitten Matti tai kuka tahansa muu ihminen, joidenkin mielestä jopa eläin. Samaa ei voi sanoa sanan "minä" käytöstä. Parhaiten tämä näkyy siinä, että tuo hän saattaa olla eläin, kuten lauseessa,

Hänestä maksa on hyvää.

Kun sanon,

Minusta maksa on hyvää,

on selvää, ettei minä indeksoi eläimen ilmaisua. Eläin ei sano, että "Minusta maksa on hyvää", ei vaikka hänestä maksa olisi hyvää. Eläin ei puhu eikä ilmaise ajatuksia kielellisesti. Siis minä on indeksikaalinen, hän viittaa johonkin puhujaan.

Vielä yksi ero minän ja hänen, siis noiden sanojen käytön välillä. Kun sanon, minusta maksa on hyvää, en voi kysyä lauseen totuuden perään, vaikka voi kysyä onko lause valetta. Kun sanon, hänestä maksa on hyvää, voi hyvin erehtyä, koska lause on kuin onkin epätosi. Sanoessani, minusta maksa on hyvää, en voi samalla tavalla erehtyä (jos tarkoitan sanalla maksa maksaa, enkä esimerkiksi karkkia; silloin oikea maksa saattaa olla minusta miten pahaa tahansa).

Ajattelu on ihmeellinen asia. On mahdollista sanoa:

Minä ajattelee minää,

Tai oikeastaan,

Minä ajattelee itseään.

Ja:

Minä ajattelee omia ajatuksiaan (eli tiedostaa ne).

Tämä tarkoittaa vain, että se joka ajattelee nyt ja tässä ajattelee sitä, joka ajattelee nyt ja tässä. Ihminen osaa ajatella itseään juuri tässä mielessä. Minä ajattelee jäätelöä ja ajattelee ajattelevansa jäätelöä. Tämä on ihmeellinen kyky, joka perustuu kielelle ja sen merkitysten käytön osaamiselle. Jos nimittäin osaan sanoa, ajattelen jäätelöä, miksi en osaisi ottaa ajattelua puheeksi ja sanoa, ajattelen jäätelön ajattelemista? Jos siis osaan ajatella, osaan ajatella ajattelemista. Oikeastaan tässä ei ole kyseessä ajattelu, vaan ajattelun ilmaiseminen kielessä, joka mahdollistaa tuo edellä kuvatun kerroksisuuden. Kun sanon kielessä, ajattelen, voin sanoa kielessä yhtä hyvin ajattelen ajattelemistani. Kieli avaa meille tässä ja tällä tavalla uuden ja rajattoman maailman ja perspektiivin omaan itseemme.

Alitajunta: minä ajattelen jotakin ja sitten ajattelen tätä ajattelemista (siis puen sanoiksi kielessä ja kielen avulla). Mutta on myös ajatuksia, joita en ole pukenut kielen muotoon ja asettanut sanoiksi. Nuo ajatukset pulpahtavat mieleeni yllättäen ja sotkevat ajatuskuvion. Ajattelen, minä haluan jäätelöä ja alitajunnastani tuleva ajatus, olet muutenkin lihava, sotkee koko kuvion, kun se puetaan kielelliseen muotoon. On siis ajatuksia, jotka ovat jotakin esikielellisiä ja sitten on kielelliseen muotoon puettuja ajatuksia. Voisi puhua esikielellisistä ajatusmahdollisuuksista, koska kaikki varsinaiset ajatukset ovat kielessä ja kielellisiä.

***

Kuinka ihmisen minuus siten syntyy? Kuinka tuo indeksikaalinen minä syntyy? Hyvin nuori ihminen, ihmisen taimi, oppii kielen vanhemmilta ihmisiltä, kielen puhujilta. Lapsi oppii kielen ihmeellisen nopeasti ja täydellisesti, myös vieraan kielen, siis toisen kielen, kunhan se tapahtuu tarpeeksi nuorena. Olen havainnoinut tätä oppimisprosessia omissa lapsissani Amerikassa. Mitä nuorempi lapsi, sitä herkemmin oppii, ja vanhempana vieraan kielen oppiminen täydellisesti on pelkkä haave.

Kun oppii kielen, oppii myös käyttämään sanaa "minä" viittaamaan itseensä omissa puheissaan. Minä tahdon namia on lause, jonka oppii hyvin nopeasti ja aikaisin, samoin Minä en halua mennä nukkumaan. Minä tarkoittaa tässä vain puhujaa, siis se joka puhuu haluaa namia eikä nukkumaan. Ensin lapsi sanoo, tahtoo namia, josta sitten kehittyy minä haluan namia. Välillä saattaa olla muoto, Elina haluaa namia. Kehitys siis kulkee abstraktista haluaa namia, konkreettiseen Elina haluaa namia ja lopulta oikeaan kielelliseen muotoon minä haluan namia. Nyt lapsi hahmottaa itsensä omaksi minuudeksi ja minäksi, johon hänen kielellisesti muotoillut ajatuksensa kiinnittyvät eli indeksoituvat. Nyt hän on ainutkertainen persoona, ei ennen, koska haluaa namia, koskee ketä tahansa, Elina haluaa namia, sallii monia Elinoita; vain minä kiinnittää ajatuksen tähän yhteen ainutkertaiseen persoonaan nimeltään Elina, Elli tai mikä nimen muunnelma sitten otetaankaan käyttöön. Huippuna, myöhemmin, on sitten ajatus siitä, että Elina haluaa namia, mutta ei halua haluta namia. Minä itse haluan joskus kuubalaisia sikareita, joita ennen poltin, mutta sanon itselleni, etten nyt halua haluta niitä. Ne ovat myrkkyä, tiedän sen, mutta lisäksi saattaa tulla monenlaisia muita syitä olla haluamatta, eivätkä nuo syyt ole minulle suinkaan selviä. Ne jäävät selvittämättä ainakin tässä ja nyt.

Lyhyesti vielä vierassieluisuuden ongelmasta. Kysymme, mistä minä tiedän, että sinulla on samanlainen sisäinen kielellinen maailma kuin minulla. Hauska ongelma, eikö vain? Perinteinen vastaus on sellainen, että lapsi oppii tarkkailemalla muita sen tosiasian, että muut toimivat ja puhuvat samalla tavalla kuin minä. Siitä päättelen, että he ovat kuin minä, ja siis koska minulla on sisäinen maailmani, heilläkin on. Tämä on varmasti virheellinen kanta, koska siinä oletetaan, että minulla on sisäinen maailmani.

Parempi ajatustapa on tämä: minulla on sisäinen maailmani, koska muilla on. Lapsi oppii kielen muilta ja omaksuu heiltä sanan minä rikkaan käytön. Hänestä tulee minä ja siis persoona, joka osaa puhua minästä oikealla tavalla. Jos muut eivät osaa minä -sanan käyttöä, minäkään en sitä opi. Kun minä kuitenkin osaan puhua minästä juuri oikealla tavalla ja näen että muutkin osaavat, päättelen että olemme kaikki samalla tavalla ja samassa mielessä ainutkertaisia ajattelevia, kokevia, tahtovia ja arvottavia persoonia.

Minä en päättele, että muut ovat samalaisia kuin minä. Päinvastoin, totean että minä olen samanlainen kuin he, jotka puhuvat minästä oikealla tavalla. Siis minulla on minä, kuten heilläkin on. Vanha tapa ajatella, siis se, jossa päättelen muista, että heillä on minuus, on altis virheelle. Nimittäin, he voivat olla kyborgeja, jotka läpäisevät etevästi Turingin testin. He eivät olekaan persoonia vaan automaatteja. Olen ollut koko ajan väärässä.

Uusi ajattelupa ei ole altis erehdyksille samalla tavalla. Opin minuuteni muilta, se on varmaa; miten muuten oppisin sen? Tällöin oma minuuteni perustuu muiden minuudelle. En pysty epäilemään omaa minuuttani enkä siksi muidenkaan minuutta. Jos nimittäin yritän kieltää muiden minuuden, joudun kieltämään oman minuuteni, joka ei käy laatuun. On aivan varma, että minä itse on olemassa, koska minä kerran haluan jäätelöä. Jos Timo haluaa jäätelöä, minuuteni olemassaolo ei ole ollenkaan samalla tavalla varma.

Näin minä olen antanut kokonaan uuden tulkinnan vanhalle sielun sisällön ongelmalle ja hylännyt vanhan metaforisen kuvan. Olen kutsunut tuota vanhaa kuvaa fenomenologiseksi, joka sekin on harhaanjohtavaa. Vanha kuva on vain perinteen ja alkeellisen psykologisen mielikuvituksen kuvainnollinen tulos. Jos oikeasti katsoo omaan tietoisuuteensa, sulkeistaa ulos tuon vanhan, kuvainnollisen mallin, mitä mahtaakaan ilmestyä esiin; ei ainakaan tuo vanha malli palaa. Dialektiikka toimii juuri näin, virheiden ja epätotuuksien kautta kohti totuutta (per aspera ad astra) - ja kyyninen realismi noudattaa dialektiikan lakeja alusta loppuun asti: ei totuutta ilman epätotuutta. Kritiikki ei riitä, nyt on lopetettava ja sitten rakennettava uudelleen. Kritiikki kiertää lopultakin aina kehää, ja siitä on päästävä ulos. Tämä on vanha nihilistinen periaate: koska vanha on aina pilallista, sitä ei voi korjata, ja on aloitettava alusta. Kyynisyys on vain ensi askel kohti nihilismiä.

(12.7.-20. Tauko, paus..T.A.Hampuri)