Filosofiaa raakana osa I: Kaikki mitä meiltä puuttuu: tavoitteena itsetuntemus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa I: Kaikki mitä meiltä puuttuu: tavoitteena itsetuntemus. 5.

Itsetuntemus on vallan merkillinen asia. Pitäisikö ihmisen tuntea itsensä, miksi? Ja mitä itsetuntemus ylipäänsä tarkoittaa. Miten se saavutetaan? Onko sitä edes olemassa?

Itsetuntemus on tärkeä asia, koska se auttaa pärjäämään pahassa maailmassa, jossa ihmistä arvioidaan koko ajan. Tilanne on siis se, että toiset tarkkailevat minua ja pitävät minua tietynlaisena persoonana. Minulla puolestaan on kuva itsestäni tietynlaisena persoonana. Lisäksi toisten käsitykset minusta saattavat erota toisistaan niin, ettei yhtenäistä kuvaa synny. Jos toisten havainnot ja arvioinnit vaihtelevat laidasta laitaan, olen ilmeisesti jonkinlainen kameleontti, joka vaihtaa väriä aina tilanteen ja seuran mukaan. Tämä on aivan mahdollista. Jotkut ihmiset ovat sellaisia jääriä, että puhuvat ja käyttäytyvät aina samalla tavalla, joka sekin on outoa. Jonkinlaista joustoa on aina oltava, jotta sopeutuisi eri tilanteisiin. Joissakin paikoissa on ok kiroilla, joissakin ei. Ongelmia riittää, kun puhutaan itsetuntemuksesta ja toisten ihmisten havainnoinnista.

Jos ihminen on suhteellisen vakaa persoona tilanteesta toiseen, on mahdollista muodostaa hänestä luotettava kuva - oletetaan niin. Kerään kaikki minusta esitetyt näkemykset yhteen, erittelen ne, punnitsen eri vaihtoehtoja, ja näin saan jonkinlaisen yleiskuvan siitä, mitä minusta maailmalla ajatellaan. Tämä on tietysti tässä pelkkä ajatuskoe. Ei kukaan kerro minulle suoraan, mitä ajattelee minusta. On aivan eri asia tutkia, mitä mieltä ihmiset ovat Kallesta kuin tutkia, mitä mieltä he ovat minusta itsestäni. Minua kuitenkin kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä minusta ajatellaan. Ainoa tulos, jonka saavutan, on, että minusta ajatellaan jotakin, minut noteerataan persoonaksi - onhan sekin jo jotakin. Uskon vakaasti, että (melkein) jokainen meistä uskoo ja toivoo, että hänestä muodostettu kuva on myönteinen. Asiaan pystyy vaikuttamaan: yrittää olla ihmisiksi ja hakeutuu seuraan, jossa tuntee saavansa arvostusta. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, joka on kovin riippuvainen muista, ei vain taloudellisesti vaan myös hyväksynnän tasolla. Ihmisen on vaikea kestää ajatusta, että hänestä ajatellaan pahaa. Yhden halveksivan ihmisen vielä kestää, tätä kun voi nimitellä vihamieheksi. Mutta jos kaikki ajattelevat pahaa ihmisestä, tämän kestäminen on eri asia. Halveksuntaa ei pysty enää selittämään pois vihamiehen pahantahtoisuuteen viitaten. Jos kaikki halveksivat, tämä merkitsee, että olen halveksunnan väärti, ja se on kova paikka se.

Oletetaan siis, että on olemassa jotakin sellaista kuin minun ulkoinen kuvani. Sitten on olemassa sisäinen kuvani, siis se jonka muodostan itsestäni. Oletan, että jokaisella on oma sisäinen kuvansa. Lisäksi oletan, että tuo kuva on suhteellisen vakioinen eli se ei muuntele ja vaihtele laidasta laitaan lyhyen ajan kuluessa. En oleta, että tuo kuva olisi jotakin tarkka: minäkuva vastaisi kyseisen persoonan todellista luonnetta.

Tilanne on outo, ulkoinen kuva on koottu laajasta kirjosta mielipiteitä koskien minua itseäni. Oma minäkuvani saattaa olla todella epärealistinen ja kummallinenkin, tai ehkä se osuu oikeaan, kuka tietää. Millainen minä siis todella olen? Jos olen persoona, terve ja normaali persoona, voisi olettaa, että minulla on jonkinlainen oma luonne, jota pystyy kuvaamaan psykologisin termein. Auttaisiko psykologiatiede selventämään kuvausta, jota kaipaamme? Minut tutkittaisiin tieteellisesti ja persoonallisuuteni piirteet analysoitaisiin ja kuvattaisiin tarkasta ja luotettavasti. Lopulta saisin käteeni raportin, jossa kerrotaan, millainen oikeasti olen. En usko tämän olevan mahdollista. Tulos saattaisi olla kiinnostava, kiinnostavampi kuin kaikkien ihmisten näkemyksistä tislaamani kuvaus, mutta kuinka se eroaisi niistä. Ei ole olemassa sopivia testejä, eikä edes selvää näkemystä niistä termeistä, joilla jotakin yksityistä persoonaa kuvataan.

Kun hakee töitä, saattaa joutua profiloiduksi, siis psykologi testaa ja kertoo sitten työnantajalle, millainen ihminen hakija on. Uskallan epäillä tulosten pätevyyttä. Olen itse ollut kouluaikana kaksi kertaa ammatinvalinnan testeissä. Ensin minulle suositeltiin opistoinsinöörin uraa ja sanottiin, että koska suomen kieleni on sen verran hyvää, saattaisin päästä sisään. En kuitenkaan ole enkä ole koskaan ollut tekniikan miehiä. Toisen kerran suositeltiin lehtimiehen uraa, joka osui jo paremmin kohdalleen. Jos akateeminen urani olisi tyssännyt, olisin varmasti yrittänyt toimittajan hommia.

Entä itsetuntemus. Vanha elämänohje kuuluu: tunne itsesi. Herakleitos sanoo, olen tutkinut itseni, tai olen tutkinut itseäni. Suomen kieli tekee tässä selvän eron menestyskäsitteen ja prosessikäsitteen välillä. Kun sanon, olen tutkinut itseni, sanon päässeeni pohjaan asti, päämäärään, siis homma on loppu ja tutkimus menestynyt ainakin siinä mielessä, että se on lopussa. Ajatellaan, "siirsin auton turvaan", kun siirtäminen on tässä menestyskäsite. Siirsin ja auto on nyt turvassa. Entä "työnsin autoa"? Tämä on prosessikäsite, joka viittaa edelleen jatkuvaan toimintaa, jolla ei ole selvää loppua ja päämäärää. Sisyfos työntää isoa kiveä koko elämänsä ajan pääsemättä koskaan päämääräänsä. Samalla tavalla Herakleitos voi sanoa, olen tutkinut itseäni, joka viittaa prosessiin. Tutkimus on ehkä ollut hyvin lyhyt, eikä mitään selvyyttä asiasta ole syntynyt. On siis todella ratkaisevaa, onko Herakleitos tutkinut itsensä vai itseään. Jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, koska hän kirjoittaa myös jotenkin näin: ihmissielu on niin syvä, ettei kukaan koskaan pääse sen pohjalle saakka. Tämä väite tekee menestyskäsitteen käytön mahdottomaksi. En ole tutkinut sieluni ja itseäni, koska tämä edellyttäisi pääsyä lopputulokseen, joka ei siis ole mahdollista. Oman minuuden tutkimus on loputon prosessi, tai ehkä suomeksi sanottuja loputon suo.

Miten tutkia itseään. Ensiksi havaitaan, että kannattaa kiinnittää huomio kielteisiin luonteenpiirteisiin paremminkin kuin positiivisiin. Ihmisen elämässä kielteiset piirteet vaikuttavat enemmän kuin myönteiset. Kielteisiin piirteisiin on otettava kantaa ja niitä on yritettävä muuttaa, myönteiset ovat mitä ovat, ne todetaan ja niiden annetaan olla. Hyvää ei kannata muuttaa, ja se mikä on niin kuin sen pitää olla, ei vaadi sen enempää kommentointia.

Aloitetaan siis kielteisistä luonteenpiirteistä. Näitä on kolmea sorttia: paskamaisuus, vittumaisuus ja nilkki (tässä sanasta on vaikea tehdä adjektiivia). Kaikki suomenpuhujat tietävät mitä nämä sanat tarkoittavat. Paskamainen tyyppi puhuu pahaa takanapäin, ei pidä lupauksiaan, valehtelee ja huijaa. Vittumainen tyyppi on vihainen ja väkivaltainen, pilkkaa ja kenkkuilee koko ajan, rikkoo ihmissuhteet eikä kadu mitään. Nilkki on pieni ja surkea otus, josta ei kukaan ota selvää. Hänessä kaikki on pientä ja likaista, onko hänellä omaa persoonaa lainkaan? Ensimmäinen askel kohti itsetuntemusta: aseta itsesi aivan avoimesti ja rehellisesti näille kolmelle asteikolle. Ajattele millainen olit ennen ja vertaa sitten sitä kuvaa nykyiseen; onko muutosta ja mihin päin. Tehtävä on todella vaikea, paljon vaikeampi kuin omien hyvien piirteiden kuvaaminen ja mittaaminen - mutta niistä me emme ole nyt kiinnostuneita, juuri tästä syystä.

Miksi haluaisitkaan myöntää olevasi vittumaisen paskamainen nilkki? En kukaan sellaista tee itselleen, joka todistaa juuri sen mitä olen sanonut edellä: itsetuntemus on todella vaikea ja harvinainen saavutus. Osaan kuvitella ihmisen, joka kokee tärkeäksi tutkia itseään ehdottoman rehellisesti ja totuudellisesti. Hän on valmis kohtaamaan itsensä juuri sellaisena kuin hän on. Hän näkee itsetuntemuksessa korkea arvon, jota pitää tavoitella. Useimmat ihmiset tuskin ajattelevat näin. He tyytyvät minäkuvaan, joka jotenkin vastaa sitä, mitä ihmiset minusta yleensä tuntuvat ajattelevan. He eivät siis tutki itseään vaan tarkkailevat sosiaalista ympäristöään saadakseen vihjeitä minäkuvan muodostamista varten. Ja jos on valinnut seuransa oikein, siis hengailee myönteisten tyyppien kanssa, heiltä omaksuttu kuva itsestä on varmasti jotensakin myönteinen. Siis valitsee seuransa oikein, ne tykkäävät ja näin muodostuu myönteinen minäkuva.

Tilanne on todella monimutkainen, vilkaistaan siis kokonaiskuvaa. Minä katson sisäänpäin nähdäkseni ihmisen ja kysyn tuon ihmisen luonnetta, millainen hän on. Tutkin itseäni kuin vierasta. Tiedän kuitenkin, että muut ovat muodostaneet kuvan minusta ja siksi kysyn, millainen tuo kuva on. Muilla on kuva minusta, tai oikeastaan eri ihmisillä on erilainen kuva minusta - kaikkine niiden perusteella voi tehdä yhteenvedon ja saada käsityksen siitä, miten muut kokevat minut. Lisäksi muilla ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä, miten minä koen itseni. Kyseessä on oikea käsitysten verkko, josta ei kukaan enää ota selvää. Ongelmana on se, että kaikki nuo käsitykset lepäävät kovin epämääräisellä pohjalla eikä niitä todellakaan pysty pitämään totena.

Ihanteellinen tapaus on, että tuon verkoston kaikki osapuolet ovat rehellisiä ja pyrkivät tekemään parhaansa asioiden selvittelyssä. Mutta tämä on vain haavetta. Ihmiset teeskentelevät muuta kuin ovat, valehtelevat kysyttäessä ja pettävät itseään sen kun ehtivät. Silti on varmaa, että ihmisen havainto ja tuntemus, mukaan lukien itsetuntemus, ovat tärkeitä tekijöitä silloin kun ihminen yrittää jotenkin pärjätä sosiaalisten suhteiden viidakossa.

On omituista tutustua ihmisiin, joiden minäkuva on aivan kummallinen, väärä ja virheellinen. He luulevat olevansa jotakin jota he ilmeisesti eivät ole. Vittumainen ihminen kuvittelee olevansa laupias samarialainen, ja niin edelleen. Turha mennä tarinoimaan yksityiskohdista, koska jokainen kuitenkin tuntee tapauksen. Töissä pomo suosii suosikkejaan ja kuvittelee samalla olevansa oikeudenmukainen, jopa ylpeilee sillä. Itseään toistava typerys kuvittelee olevan hauska. Meitä on moneksi. En epäile, etteikö olisi olemassa ihmisiä, joiden käsitys itsestään on rikas, realistinen ja osuva, mutta kuinka yleisiä nuo ihmiset ovat, sitä on vaikea sanoa.

On myös tapauksia, joissa ihminen heijastaa muille itsestään kuvaa, joka on todella harhainen. Kaikki uskovat, että ihminen on täysi narsisti ja paska, vaikka tyyppi on kiltti ja kultainen. On siis aivan yhtä lailla mahdollista, että sosiaalinen kuva ihmisestä on harhainen kuin että minäkuva on harhainen. Monesti kaikille on ihmisestä väärä kuva, joka koskee myös ihmistä itseään.

Omalta kohdaltani olen todennut, että osaan yllättää itseni. Sanon ja reagoin tavalla, jota en pidä omanani. Rasistinen tai seksistinen ajatus tunkee mieleen, vaikka olen mielestäni puhdas moisista synneistä. Timo karkottaa ne mielestäni hyvin nopeasti, mutta huoli jää. Olenko niin hyveellinen kuin haluaisin uskoa? Jokainen ihminen osaa yllättää itsensä.

Tämä on selitettävissä viitaten aikaisempaan esitykseeni. Kun mietin, millainen ihminen oikein olen, puhujana on valvova ja kommentoiva minuuteni osa, jota edellä kutsuin Timoksi. Timo on taipuvainen hyveellisyyteen ja yleensä haluaa pitäytyä totuudessa, joten se kertoo minulle millainen olen - ja siihen minun on luottaminen. Mutta lisäksi on alitajunta, siis kaikki se mitä Timo ei niin vain tavoita. Sanoin, että on olemassa pinnallinen ja syvä alitajunta, siis sellainen jonka sisällön saa esiin kun vain ponnistelee asian eteen ja sitten sellainen, joka on niin syvällä, ettei siitä ota selvää. Silti nuo syvyyden kauhut ja hirviöt pyrkivät pintaan ja takaisin elämään, aivan kuin H. P. Lovecrafting suuret muinaiset hirviöt ikään. Kun ne tulevat esiin, ihminen yllättyy, vaikka olisi muka kuinka hyvin analysoinut itsensä ja väittäisi tuntevansa itsensä.

Jos tilanne on poikkeuksellinen, itsensä yllättämisen mahdollisuus korostuu entisestään. Tutuissa tilanteissa tiedän, mitä tulee tapahtumaan ja kuinka tulen reagoimaan tilanteeseen. Tiedän mihin mennä, mihin ei kannata mennä, miten tulee toimia ja miten toimin. Tiedän osaavani ja pystyväni, tai sitten en mene moiseen paikkaa. Yllättäen tullut aivan uusi tilanne on vaativa, ei vain siksi, etten tietäisi miten toimia vaan myös siksi, etten osaa ennustaa omia reaktioitani. Heittäydyn yhtäkkiä vittumaiseksi, vaikka se ei suinkaan ollut tarkoitukseni tai suunnitelmissani. Jälkeenpäin olen kauhuissani: mitä meninkään tekemään ja sanomaan ja miksi ihmeessä? En osaa antaa selitystä. Oletetaan tilanteen herättäneen minussa mustasukkaisuusreaktion, tunnistan tämän motiivin, mutta en osaa selittää mustasukkaisuuden ilmenemisen syytä.

Lopuksi: on onnellista, jos ihmisellä on realistinen kuva itsestään, omista kyvyistään ja omasta luonteestaan - elämä on helpompaa. On onnellista, jos muilla on hyvä kuva minusta, ehkä vähän parempikin kuin mihin olisi aihetta. Siksi kannattaa olla kunnolla ja antaa itsestään hyvä kuva. Turha kuitenkaan teeskennellä liikaa ja valehdella, siitä jää kiinni. On myös hyvä oppia tunnistamaan vihamiehensä, siis ne joilla on liioitellun huono kuva minusta ja jotka ovat myös valmiita toimimaan tämän huonon kuvan perusteella minua vastaan. Omalla kohdallaan on hyvä välttää luomasta viholliskuvaa, siis omaksumaan toisesta ihmisestä liioitellun huonoa kuvaa ja toimimaan tämän perusteella. Tämä on ominaista vittumaiselle luonteelle ja on, paitsi haitallista itselle, myös sosiaalisesti tuomittavaa. Sallikaamme ihmiselle hänen vikansa. Mark Twain on oikeassa, ihminen on vikojen ja puutteiden British Museum. Kokoelmat ovat valtavat ja suuri osa kamaa varastettua ja muilta ryöstettyä. Paljon on ihmisessäkin lainatavaraa ja toisilta varastettua. Oli miten oli, itsetuntemus on moraalinen hyvä. Toisten ihmisten tuntemus ja ymmärtäminen on hyödyllistä. Hyvän kuvan antaminen itsestään toisille on yksi avain menestykseen. Kaiken takana on ohje: ei pidä luulla itsestään liikoja.

(7117.-20. T.A. - Hampuri... Hei)