Filosofiaa raakana, osa II: Tunteet ja erityisen monimutkaiset tunteet

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa II: Tunteet ja erityisen monimutkaiset tunteet. 7.

Tunteet tulevat ja menevät, jotkut kestävät kauemmin kuin toiset. Inhon tunne syntyy, kun näkee jotakin tympeää, inhottavaa, kuvottavaa ja kamalaa, vaikkapa oikein likaisen vessan, johon on kuitenkin aivan pakko mennä sisälle ja vieläpä lukita ovi perässään. Kun tulee ulos, inho katoaa, mutta sen pystyy kyllä palauttamaan mieleen, siis tuntemaan tuon inhon tunteen, kun myöhemmin palaa vessaan mielikuvituksessaan - aika kätevää, vai? Tuollainen tunne on projektiivinen, toisin sanoen ihminen heijastaa eli projisoi tunteensa tunteen kohteeseen ja ajattelee, että tuo kohde on itsessään inhottava. Siis inhon tunne syntyy siitä, että kohde on ominaisuuksiltaan inhottava. Tosiasiassa inhottavuus on kyllä tunteen eikä sen kohteen asia.

Inhotuksen tunne on itsessään inhottava, eli tunteet ovat refleksiivisiä. Selitän asiaa. Refleksiivisyys on suhde (relaatio), joka määritellään näin: x R x. Esimerkiksi identiteetti on refleksiivinen: x = x, tai 2 = 2. Jotkut tunteet ovat refleksiivisiä siten, että inho on inhottava. Inhoan likaista vessaa ja inhoan inhon tunnetta aivan samalla tavalla. Myös rakkaus tunteena näyttäisi olevan refleksiivinen: rakastan rakkauden tunnetta, tai kuten sanotaan "I am in with love". Kaikki tunteet eivät ole refleksiivisiä, esimerkiksi viha: kun vihaan jotakuta, en vihaa omaa vihaamistani, joka saattaa olla hyvinkin ikävä tunne. Saatan tosin harmitella vihaani, mutta se on eri asia. Ehkä pahoittelen vihaamistani, mutta sekin on eri asia. Tämä esimerkki osoittaa kuitenkin selvästi, että tunteet ovat samalla tunteen kohde. On siis tunteen ulkoinen kohde, sitten siihen kohdistettu tunne ja lopuksi vielä tuota tunnetta kohteena pitävä toinen tunne. Tuo toinen tunne on toissijainen tunne, joka saattaa olla sama tai erilainen kuin ensisijainen tunne.

Tällä perusteella voi erottaa toisistaan tunteita, joilla on sama nimi. Inhoan lapseni kaveria Kallea. Inhoan likaista vessaa, sellaista jonka kerran koin Omskin kaupungissa keskellä Siperiaa. Kun nyt ajattelen Kallea, en enää tunne inhoa häntä kohtaan, enkä silloin voi inhota inhoani. Omskin vessan ajattelu nostaa edelleen oksun maun suuhuni, enkä siksi mielelläni muistele sitä. Nyt voimme sanoa, että Kalle-inhoni ja Omsk-inhoni ovat kahden eri inhon lajin ilmentymiä, tai esimerkkejä kahdesta eri inhon lajista. Näiden inhojen on oltava erilaiset, jos kerran toinen on refleksiivinen ja toinen ei. Ja onhan selvää, etten inhoa tuota inhaa Kallea samassa mielessä kuin Omskin vessaa. Miksi meillä on vain yksi sana inholle? - vaikka onhan meillä tietysti kuvotus ja ällötys. Kalle voi olla ällötys vain metaforisesti, vessa taas oikeasti. Kuvotus viittaa ruumiin reaktioon inhotuksen kohteen äärellä, joten tunteen nimenä sekin perustuu metaforaan.

Paras esimerkki tunteiden refleksiivisyydestä on tässä, se on hipsuvarvaspsykologien esittämä ja todentama elämänohje. Jos olet alakuloinen, mene peilin eteen ja ala hymyillä itsellesi. Jatka kunnes tunnet itsesi iloiseksi, onnelliseksi ja kaikin puolin virkeäksi. Mitä on tapahtunut? Olet sivuuttanut kohteesi, alakuloisen oman minäsi ja ryhtynyt ikään kuin onnelliseksi. Kun tarkkailet tuota tunnetta, onnellisuutta, tulet itsekin onnelliseksi: onnellisuus on tehnyt sinut onnelliseksi; tai muka-onnellisuus on onnellistuttanut sinut. Olet pettänyt itseäsi ja tunteitasi, mutta mitäs siitä. Onnellisuus tekee onnelliseksi.

Ajattelu on muuten refleksiivinen ihmisen ominaisuus, koska ajattelemme ajattelemista. Ajattelu kohdistuu ensin kohteeseensa ja sitten itseensä. Kant sanoo, että jokaiseen ajatukseemme liittyy toinen ajatus, nimittäin "Ich denke". Ajatus aina ajattelee ajatusta minun ajatuksenani. Kielitieteellisesti, ajatus on aina de se asenne eli ajattelijaa itseään koskeva kognitiivinen asenne.

Edellä annoin esimerkkejä tunteiden filosofian mahdollisuuksista. Esittelen nyt monimutkaisen tunteen, siis aivan erilaisen tunteen kuin tuo kovin yksinkertainen ja fyysisesti painottunut inhotus. Otetaan esimerkiksi isänmaallisuus, jota voi vielä monimutkaistaa: kansallismielisesti painottunut isämaallinen paatos.

Juttelin kerran tunteista professori Simo Knuuttilan kanssa. Hän oli juuri lukenut suuren joukon tunteita koskevaa kirjallisuutta - ahkera kun on. Sanoin, että erään oppisuunnan, konstruktivismin mukaan tunteet ovat aika- ja kulttuurisidonnaisia, joten on olemassa tunteita, joita nykypäivän suomalaiset eivät pysty tuntemaan. Simo oli väkevästi eri mieltä ja sanoi tunteiden olevan aina samoja psykologisia ominaisuuksia. Eivät ne vaihtele ajan saatossa. Jäin miettimään asiaa, koska minusta konstruktivismi on sittenkin pätevä kanta.

Ajatellaanpa näin. Eläimillä näyttää olevan tunteita: meidän koira selvästi häpesi kun se ajettiin alas sohvalta. Se pelkäsi pauketta ja räjähdyksiä ja iloitsi nähdessään remmin, joka tarkoitti ulosmenoa. Yksinkertaiset perustunteet saattavat hyvinkin olla aina samoja kaikkialla, vaikka monimutkaiset tunteet eivät sitä ole. Olen varma siitä, että 1930-luvun ryssänvihainen Elmo Kaila oli isänmaallinen eri tavalla kuin minä. Vaimoni Kristiina kysyi minulta autossa Englannissa yhtäkkiä, oletko sinä isänmaallinen, ja sanoi sitten, minä en osaa olla. Sanoin olevani eräällä tavalla ja yritin selittää; hän myönsi ajattelevansa samalla tavalla - kai. Mutta minäkään en osannut selittää isänmaallisuutta tunteena, vaan eräänlaisena myönteisenä asenteena. Usein on niin, että asenteeseen liittyy tunneosio, vaikka tämä ei tarkoitakaan itse tunteen esiintymistä. Kun näen voittajan riemun, en itse koe riemua, mutta asenteeni kohteeseen on jotenkin tuon riemun värittämää. Kun kuulen kamalasta onnettomuudesta, en koe kauhua, mutta asenteeni on silti kauhistunut.

Tunteet saattavat siis esiintyä vapaina tai sidottuina: vapaa tunne on kauhu, jota tunnen, kun olen vaarassa ja hädissäni; sidottu tunne on sellainen, joka vain värittää asennettani. Isänmaallisuus oli ennen vapaa tunne, nyt se on korkeintaan sidottu tunne, joka liittyy asenteisiini Suomea kohtaan. Inhoan monia asioita Suomessa, mutta jopa silloin kun ajattelen inhokkejani, mukana on sidottu tunne, jonkinlainen epämääräinen lämpö. Ehkä tämä on sitä tämän päivän isänmaallisuutta? Toisaalta jos Elmo Kailta olisi kysytty, onko hän valmis kuolemaan isänmaan puolesta, hän olisi kai vastannut myöntävästi - ja ollut vieläpä aivan tosissaan. Hänen isänmaallisuutensa oli vapaa tunne, joka motivoi hänen reaktiotaan. Minun isänmaallisuuteni on heikko sidottu tunne, tai ehkä vain myönteinen asenne ilman mitään tunnetta. Siis myönteinen asenne ei sinänsä tuo mukanaan mitään tunnetta. Minulle on myönteinen asenne feminismiin, mutta ei siihen mitään tunnetta liity.

Seuraavaksi todistan pitävästi ja pätevästi, että Simon nonkonstruktivismi on virheellinen kanta. Ajatellaan tunnetta nimeltä "kansallismielisesti painottunut isämaallinen paatos", joka on hyvin monimutkainen tunne, mutta kuitenkin aito, olemassa oleva vapaa tunne. Keskustelujen perusteella uskon, että Manu J. Vuorio, edesmennyt turkulainen hyvä ystäväni ja filosofikollegani kykeni tuntemaan näin ja meni siksi perussuomalaisten leipiin. Tällainen tunne on siis olemassa ja sen pystyy edelleen kokemaan. Se, etten itse siihen pysty, ei todista tunteen mahdottomuutta. Mutta on ollut aika, jolloin tuo monimutkainen tunne ei ollut mahdollinen, nimittäin silloin kuin kansan ja isänmaan ajatus oli tuntomaton ja kielellisesti mahdoton.

Suomessa kansakunnan synty ajoittuu ruotsalaisajalle, ehkä 1700-luvulle. Sitä enne Suomessa oli heimoja, jotka eivät todellakaan rakastaneet toisiaan. 1500-luvun lopulla Nuijasodan tiimoilla pohjalaiset valittivat suomalaisten tulevan ja hävittävän. Suomalaiset olivat Varsinais-Suomesta eli Turun seuduilta. Ei siis ollut kansaa eikä isänmaata. Enkä oikein jaksa uskoa, että tuon levottoman ajan ihmiset olisivat tunteneet heimorakkautta. Asenna omia kohtaan oli myönteinen ja vieraita vastaan kielteinen, se on varma. Mutta ei vieraita aina vihattu ja omia rakastettu. Kyseinen monimutkainen tunne ei siis ole aina ollut mahdollinen vaan rakennettu oloissa, joissa on kansakunta, isänmaa ja syy paatokselliseen tunteen paloon.

Vastaväite: tavassani kertoa asian on ongelma, nimittäin tunne ja tunteen kohde on erotettava toisistaan. Siis isänmaa on isänmaa ja rakkaus on rakkaus. Rakkaus on aina sama, vaikka sen kohde kuinka vaihtelisi. Aina on tunnettu tuota samaa rakkautta, vaikka kohteet ovatkin olleen erilaiset eri historiallisissa tilanteissa. Mitä tuohin vastaisi?

Vastaus: kansallismielisesti painottunut isämaallinen paatos ei ole mekaaninen kooste oikein annostellusta rakkaudesta kansaan ja isänmaahaan lietsottuna suurenmoiseen intoon. Isänmaanrakkaus sisältää esimerkiksi pyyteettömän uhrimielen muodossa "Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, Taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin". Kansallismielisyys sisältää vastaavasti inhon vieraita kohtaan, vaikka tuo inho on aivan asia kuin inhoni Kallea ja Omskin vessaa kohtaan. Kansallismielisyyden tunteesta pitäisi kirjoittaa kirja, niin monimutkainen hengen luomus se on - mikä on sen suhde rakkauteen ja millaiseen rakkauteen? Isänmaallisuus on abstrakti ihanne, kuinka rakastetaan palavasti abstraktia ihannetta?

Vastaukseni siis oli seuraava: kansallismielisesti painottunut isämaallinen paatos on aivan oma, erityinen, monimutkainen vapaa tunteensa, jota ei pysty palauttamaan minkään yksinkertaisista tunteista koostuvan joukon piiriin. Yhteistä on, mutta ei niin paljon, että tuo monimutkainen esimerkkitunteemme olisi palautettavissa johonkin yksinkertaisten tunteiden joukkoon.

Ja monimutkaisia tunteita on paljon, miten olisi mustasukkaisuus? Tämä on monimutkainen tunne, jonka esiintyminen on ajallisesti rajoitettua, vaikka joskin joskus pitkäaikaista. Tämä tunteen nimi "mustasukkaisuus" kattaa useita erilaisia tunteen lajeja. Useimmat ihmiset ovat kokeneet mustasukkaisuuden sidottuna tunteena rakkauden kylkiäisenä, kun pelkää toisen rakkauden siirtymistä uuteen kohteeseen, joka en ole minä. Mutta sitten on tuo kauhea vapaa mustasukkaisuuden tunne, joka ajaa ihmisen, niin miehen kuin naisenkin hulluuteen, väkivaltaan, murhiin ja muihin kauhutekoihin. Näillä kahdella mustasukkaisuuden muodolla ei taida olla mitään tekemistä keskenään: edellinen rakkauden kylkiäinen, jälkimmäinen itsessään petomainen viha; edellinen on kovin inhimillistä, vaikka jälkimmäinen menee kyllä eläimellisyyden piikkiin. Miten molemmissa tapauksissa voisi olla kyseessä yksi ja sama tunne? Ei mitenkään.

xxx