Filosofiaa raakana, osa II: Välineet ja teknologia, nyt ja tulevaisuudessa

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa II: Välineet ja teknologia, nyt ja tulevaisuudessa. 6.

Filosofit ovat löytäneet siunatun vähän sanottavaa tekniikasta ja teknologiasta. Tämä on vallan merkillistä, koska maailma on tänä päivänä läpikotaisin tekninen, jolloin luonnontieteetkin ovat teknisiä, ainakin siinä mielessä, että niiden kokeet nojaavat monimutkaiseen ja moninaiseen tekniikkaan, laskennasta puhumattakaan. Ihminen vaeltaa polkujaan laput silmillä: tekniikkaa ei haluta nähdä ja katsoa. Matkustajat istuvat lentokoneessa Siperian yllä aivan kuin se olisi maailman luonnollisia asia, vaikka kyseessä on jotakin todella erikoista.

Puolalainen prakseologia, jonka loi T. Kotarbinski 1900-luvun alkupuolella ja jota W. Gasparski on sittemmin kehitellyt, on kohtuullisen kiinnostava tapaus. Olin Puolassa ja Varsovassa syksyn 1979 ja tutustuin pelin henkeen; siitä lähtien yhteyteni Puolaan ovat olleet kiinteät erityisesti praxeologeihin. Puola oli kommunistisena aikana aikamoinen sankarikansa, joka vastusti kommunismia ja yritti jopa tehdä filosofiaa englannin kielellä. Nykypuola on sitten toista maata, johdossa nationalistiset konservatiivit, jotka pelkäävät homojen valtaa ja edistävät perinteisten perhearvojen toteutumista katolisen kirkon suosiollisella avustuksella. Maaseutu elää kaksisataa vuotta ajasta jäljessä. Viimeksi Puola irtaantui kansanvälisestä perheväkivaltaa säätelevästä sopimuksesta, liike jonka taustan ymmärtäminen vaatii pientä ponnistelua.

Mutta prakseologiasta: Gasparskin tapana oli mainostaa kolmea (3) kovaa E:tä, englanniksi effectiveness, efficience, and ethics; siis tehokkuus, toimivuus, ja etiikka. Jako on pedagogisesti ja heuristisesti hyödyllinen ja siis prakseologisesti perusteltu, kun prakseologia kerran on oppi tehokkaasta työstä ja toiminnasta. Välineen on oltava tehokas eli tehtävä työtä mahdollisimman edullisesti. Välineen on toteutettava se päämäärä, jota varten sitä käytetään. Eettisyys tarkoittaa, ettei välineen käyttö vahingoita ketään, esimerkkinä turvallisuus.

Tehokkuudella on ainakin kolme eri merkitystä: 1) suuri teho, 2) mahdollisimman paljon tehoa mahdollisimman pienestä investoinnista eli taloudellisuus, ja 3) kaikki resurssit ovat käytössä, siis mitään ei tuhlata. Tehokas moottori tuottaa paljon voimaa. Hyvä moottori pärjää vähällä polttoaineella. Toisenlaisen esimerkki vaikkapa kirjastosta: kirjasto on tehokas, kun kaikki kirjat ovat lainassa vuoden aikana eli kirjastossa ei ole turhia kirjoja. Kirjasto on taloudellinen, kun kirjat ostetaan halvalla ja pidetään pitkään kierrossa.

Toimivuus on mielenkiitoinen vaatimus. Vasaran käyttö astioiden tiskaamisessa olisi naurettavaa, vasara kun on naulaamista varten. Kenkää voi joskus käyttää vasarana, mutta huonoa se on. Väline aina tehtävää myöten, on hyvä ohje. Välineellä on tarkoituksensa. Luonnossa ei ole tarkoitusperiä, joten väline ei kuulu luontoon. Välineen luominen ja käyttö merkitsevät ihmisen vieraantumista luonnosta ja keinotekoisen maailman syntymistä.

Onko ydinase ja atomipommi hyvä väline? Pommia ei voi käyttää, jos toisella on myös pommi. Pommista ei silloin ole hyötyä. Jos toisella taas ei ole pommia, epätasapaino on kuolettavan vaarallinen. Voi hyvin ajatella, että pommi esti kolmannen maailmansodan USA:n ja suuren ja mahtavan NL:n välillä 1950-luvun alussa. Toisaalta erehdyksestä alkanut ydinsota tuhoaa - ihmisen kannalta nähtynä - koko maapallon. Torakat perivät silloin maailman. Lisäksi ydinase suunnataan asutuskeskusten siviiliväestöä kohtaan, joka ei tunnu kovin eettiseltä.

Ydinaseen hyvyyttä ei ole helppo arvioida, koska se toimii parhaiten käyttämättömänä ja sen käyttö on katastrofaalinen onnettomuus. Pommin arvioinnissa välineenä on myös sosiaalinen ulottuvuus: jos pommi on yhdellä, se voimakkaan ja tehokkaan mahdollistaa pakottamisen, pommi on silloin pakote. Tätä tilannetta USA tietysti tavoitteli rakentaessaan ensimmäistä pommiaan ensimmäisenä. Ydinvakoilua pelättiin ja sitä vastaan taisteltiin, mutta NL teki oman pommista pikimmiten. USA toivotti natsitiedemiehet tervetulleiksi, he kun osasivat rakettitekniikkaa ja NL:ssa tutkimusta tehtiin vankileireillä. Sitten tilanne oli tasan, molemmilla oli oma pomminsa ja lopuksi hirmuinen pommien arsenaali. Todettiin, ettei pommia voi käyttää, mutta pelotteena se silti toimi. Pommin merkitys oli siinä, että se oli molemmilla eikä sitä voi käyttää -merkillinen väline siis. USA käytti pommia kaksi (2) kertaa siviilejä vastaan, joka osoitti, ettei pommia pitäisi käyttää, jos ajatellaan edes pikkuisen eettisesti.

Mutta siirrytään nyt kaikkein monimutkaisimmista välineistä yksikertaisimpiin. Jotkut merilinnut pudottavat simpukan korkealta ilmasta kalliolle ja laskeutuvat sitten syömään sisällön. Niillä on käytössään keino mutta ei välinettä. Simpanssi taittaa pensaasta kuivan oksan ja kaivaa sillä puun kolosta toukkia ruuakseen. Sillä on keino, joka vaatii välineen käyttöä, ja se myös osaa hankkia sopivan välineen. Ihminen tulee mukaan kuvaan ja rakentaa välineen, jota sitten käyttää päämäärän saavuttamiseen. Ihminen miettii, kuinka saada puu kaatumaan, kysyy millä keinolla se onnistuisi. Vastaus on: hakkaamalla tyvestä puuainesta pois, jolloin puu kaatuu. Miten hakata? Majava puree puuta, se on sen keino, mutta ihminen valmistaa kirveen kivestä, pronssista tai teräksestä. Sillä puu kaatuu mahdollisimman pienellä vaivalla ja nopeasti.

Välineen valmistaminen on olennaista, kun väline ei ole suoraan otettavissa luonnosta. Mutta kun väline valmistetaan, vaaditaan tekniikkaa. Keihäs saadaan aikaan ottamalla suora keppi ja polttamalla sen kärki kovaksi. Tulen teko vaatii omat keinonsa ja tekniikkaansa - siitä se alkaa. Mutta teräksinen kirveen terä onkin jo eri asia, se on teknologinen huipputuote. Tekniikka vaatii siis tekniikkaa ja usein toimii vain tietyssä sosiaalisessa ympäristössä.

Tämä viittaa tekniikan järjestelmään. Tekniikka ei ole vain tavaraa kaupassa ja käytössä vaan järjestelmä ja oikeastaan järjestelmien järjestelmä, totaliteetti ja kaiken kattava kokonaisuus. Teräksinen kirveenterä, tehdään tehtaassa, jonne tulee rautaa, hiiltä ja sähköä. Kaikki ne ovat jonkin toisen järjestelmän tuotetta. Lisäksi tarvitaan informaatiota ja laskentaa, joka edellyttää tietokoneita, tietoverkkoja ja satelliitteja avaruudessa - kaikki kytkeytyy yhteen kaiken kanssa. Tekniikka kokonaisuudessaan järjestelmien järjestelmä. Kun ajatellaan abstraktisti, kaikki palautuu informaatioon ja energiaan.

Kaiken ytimessä on informaatio ja energia, joista energia lienee perustavin. Meillä on energiaa ilman informaatiota, kuten pyörremyrskyn ja vaahtoavan meren antama esimerkki osoittaa. Säätä pystyy jotenkin ennustamaan, joskus paremmin, joskus huonommin - yleensä huonommin. Energia karkaa informaatiolta. Vain energia on ikuista ja katoamatonta.

Tietokoneet vaativat energiaa; jos tekoäly joskus ottaa vallan, niiden on hallittava energianlähteitä, mutta jos ne hallitsevat energianlähteitä, niiden ulokkeiden on ensin saavutettava nuo lähteet ja hyödynnettävä niitä. Miten se tapahtuisi? Ihmisten avulla kai? Tai sitten tekoäly rakentaa voimalaitoksia, joista se saa energiansa, varmasti ensi ottamalla haltuunsa ihmisen rakentamia laitoksia ja käyttämällä ihmistyövoimaa niissä. Aste askeleelta automatisointi etenee, robotit alkavat tehdä töitä ja ihminen väistyy taka-alalle. Miksi tehdä töitä, kun sen voi jättää koneille? Ihminen veltostuu ja rappeutuu, taantuu loisen asteelle koneiden maailmassa.

Tämä tieteiskirjallista sepitettä, joka kuvittelee tekoälyn ja tietokoneiden korvaavan ihmisen ja siis kykenevän ihmisen kyvyt ylittävään järjen käyttöön. Mutta onko tämä mahdollista? Ajatellaan vaikka tunteita. Kone ei kykene tuntemaan tunteita, koska koneella ei ole kehoa ja ruumista. Tietokone saattaa matkia tunteita, mutta tunteet edellyttävät kehin muutoksia. Vihastus tuntuu koko kehossa, jonka fysiologisen muutokset yhtä aikaa ilmentävät ja rakentavat kyseistä tunnetta. Sama koskee monia haluja, joista seksihalu on paras esimerkki. Ilman kehon reaktioita ihminen ei pysty haluamaan seksiä. Miten tietokone haluaa panna? En osaa kuvitella vastausta. Miten kone ujostelee ja häpeää, kun ei osaa punastua.

Kone pystyisi siis vain rajoitettuun määrään päämäärien hahmottamista. Tärkeimmät päämäärät jäävät koneelta kokematta ja hahmottamatta. Millaisen maailman koneet sitten loisivat itselleen? Olisiko niillä motiivia rakentaa ja ponnistella, jos ne eivät tunne mitään. Ihmisestä pätee aivan sama: jos ei tunne mitään, voi yhtä hyvin maata sängyssä ja tutkia erilaisia vaihtoehtoja, joita ei kuitenkaan viitsi alkaa toteuttamaan. Ihminen on tahtova ja tunteva, intohimoinen olento, joka aina pyrkii johonkin päämäärään ja suuttuu, kun se estetään.

Kun ihminen luo teknologisen maailman itselleen, tuo maailma on ihmisen näköinen, hyvässä ja pahassa. Mutta jos koneet luovat itselleen maailman, se ei ole enää saman näköinen kuin ihmisen luoma maailma, se on selvää. Mutta millainen tuo koneiden luoma maailma olisi, sitä ei pysty sanomaan. Tieteiskirjallisuus on arvokasta, koska se kuvittelee - tiede ei kuvittele mitään. Siis tiede luo koneet, ja jos nuo koneet luovat itselleen oman maailman, tiede ei pysty sanomaan siitä yhtään mitään. Nuo koneet kehittävät ensin itseään ja sitten uutta, omaa maailmaansa, mutta mihin suuntaan ja miksi? Emme osaa sanoa edes millaisia nuo uuden sukupolven koneet olisivat, koska me emme niitä kehitä. Ja kuten aikojen kuluessa on niin moneen kertaan todettu, teknologinen kehitys on aina yhtä ennustamatonta ja yllättävää. Minä kirjoitin opinnäytteeni Olivetin matkakirjoituskoneella, ja sen nimi oli Lyyti ("Nyt rupesi Lyyti kirjoittamaan") ja kolmena kappaleena hiilipaperin läpi. Kaikki tieto oli kollattava kirjoista ja lehdistä käsipelillä. Kukaan ei koskaan ennustanut muutosta: ensin tietokone ja sitten tietoverkot. Maailma muuttuu ja se muuttuu ennustamattomasti, koska ennustettu keksintö on tehty keksintö.