Filosofiaa raakana, osa III: 2. Pakottamisen rationaalisuudesta ja sosiaalisesta merkityksestä

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Filosofiaa raakana, osa III: 2. Pakottamisen rationaalisuudesta ja sosiaalisesta merkityksestä.

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Tarkoitan tässä pakottamisella tilannetta, jossa pakottaja (P) yrittää uhkauksen avulla saada uhriltaan (U) jotakin hänelle kuuluvaa arvoa. Kun tilannetta pohtii vähän tarkemmin, eteen nousee kiinnostavia kysymyksiä rationaalisesta päätöksenteosta ja sen strategioista sekä sosiaalisen taustan merkityksestä toiminnan menestyksen arvioinnissa. Tilanne on nimittäin sellainen, ettei pakottaminen onnistu kahden henkilön tapauksessa - joka tuntuu arkikokemuksen valossa yllättävältä. Muutenkin tässä esitetty tapa ajatella asiaa, saattaa tuntua yllättävältä ja jopa epäuskottavalta - hyvä niin, filosofia yllättää.

Selostan tässä luvussa jo kauan sitten keksimääni ideaa, jonka olen julkaissut kansainvälisissä filosofian journaleissa parissa eri muodossa. Oikeastaan olen aika ylpeä tästä argumenttistani, koska nähdäkseni ajatuskulku on vastaansanomaton. Lukija voi tietysti yrittää keksiä siitä heikon kohdan ja kumota sen, niin filosofit toimivat. Tapaus on kuitenkin kiinnostava ja opettavainen monessakin mielessä.

Otetaan esimerkkitapaus. P kohtaa U:n pankkiautomaatilla ja vaatii U:ta antamaan hänelle PIN-koodin, tai muuten hän ampuu U:tä polveen. Mitä U:n pitäisi tehdä. Psykologian valossa tiedämme vallan hyvin mitä tapahtuu: U pelästyy ja myöntyy. Tätä sanomme irrationaaliseksi reaktioksi, koska pelko sivuuttaa ajattelun ja järjen käytön. U saattaa sanoa itselleen: kunhan annan koodin, hän päästää minut menemään. Tämä on irrationaalista toisestakin syystä: U:lla ei ole perustelua tällä ajatukselle; se on vain toiveajattelua - näin kai yleensä tapahtuu, miksi siis ei nytkin.

Ajatellaan asiaa systemaattisesti. Oletetaan, että P on rationaalinen päätöksentekijä, joka pyrkii pohtimaan tilannetta ja maksimoimaan tilanteesta itselleen koituvan hyödyn. Jos U kieltäytyy, mitä P tekee? Hän ei tee mitään, vaan poistuu paikalta niine hyvineen, miksi? P toteaa, että ampuminen on nyt turha kustannus, siis kun ampuu, tulee kustannuksia, kuten pahoinpitelysyyte, ikävä fiilis ja tarve auttaa U:ta. Mitä nämä kustannukset ovat, ei kuitenkaan ole olennaista, tärkeää on vain kustannusten syntyminen. Oletan, että kaikesta toiminnasta aiheutuu toimijalle kustannuksia, jotka nyt siis ovat muuttuneet turhiksi.

Ohje: ei saa mennä liian syvälle esimerkin erityispiirteisiin; toisaalta pitää pysyä esimerkin antamissa yleisissä rajoissa; nämä ovat kaksi tällaisen filosofisen pelin yleistä sääntöä.

Nyt P toteaa epäonnistuneensa. U on rationaalinen pelaaja, joka tietää, että P ei ammu, vaikka ei saakaan rahoja. P:llä ei ole mitään syytä ampua ja ainakin yksi hyvä syy olla ampumatta.

Entä jos P on irrationaalinen toimija, mitä siitä seuraa? U:n päätös on edelleen sama: en suostu antamaan PIN-koodia. Irrationaalinen toimijan päätöksiä ei pysty ennustamaan, koska hän ei ajattele, noudattaa tunteitaan, eikä välitä kustannuksista, olivatpa ne kuinka turhia tahansa. Mitä U:n pitäisi ajatella, kun oletamme hänet edelleen rationaaliseksi pelaajaksi tässä pakottamispelissämme?

U ei anna periksi ja suostu. Hän ajattelee näin: Minulla on kaksi mahdollisuutta, luovutan PIN-koodin tai olen luovuttamatta sitä. Jos en luovuta sitä, hän joko ampuu tai ei ammu - en osaa ennakoida irrationaalisen toimijan reaktiota. Jos hän ampuu, rahat säilyvät ja kroppa menee rikki, joka sinänsä on valitettavaa ja merkitsee isoa menetystä. Mutta ehkä hän ei aamu, joten rahat säilyvät. Jos taas luovutan koodin, P saattaa silti ampua, joka merkitsee maksimaalista menetystä, menee sekä rahat että terveys.

Tämä on katastrofaalinen vaihtoehto, jota pitää välttää viimeiseen asti ja kaikin mahdollisin keinoin. Siis en anna PIN-koodia, joka takaa sen, etten kohtaa pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Tämän ratkaisun takana on siis ymmärrys siitä, että irrationaalinen P saattaa ampua, vaikka sai rahat, siis sen jälkeen, kun PIN-koodi on jo hallussa. Ehkä U:n naama ärsyttää P:tä tai muuta vastaavaa. Oikeudessa on kuultu sellainenkin selitys, ettei uhri kunnioittanut rosvoa, joka siksi tappoi uhrin. Hullun aivoituksia ei tunne kenkään. Tässä esimerkissäni ei saa puhua tappamisen mahdollisuudesta, koska silloin tilanne muuttuu aivan toiseksi. Todellisuudessa polveen ampuminenkin on jo turhan suuri menetys, mutta esimerkki on vain esimerkki.

Jos P on irrationaalinen, hänen toimiaan ei pysty ennustamaan. Silloin on ajateltava maksimimenetyksen välttämisen keinoa, joka on kieltäytyä antamasta koodia. Tämä takaa, että ainakin rahat säilyvät. Jos antaa koodin, on olemassa vaara, että menee sekä rahat että terveys. Huomattakoon, että irrationaalisen P:n tapauksessa on myös mahdollista, ettei tämä ammu saatuaan U:lta pakit. Mutta jos hän ampuu, kun ei saa koodia, rahat säilyvät. Ja hän siis saattaa ampua myös saatuaan koodin.

Pakottaminen ei onnistu, jos U on rationaalinen. Mutta vaikka U olisi irrationaalinen, hän ei aina anna koodia - hän ei vain anna jostakin oudosta syystä. P onnistuu siis vain silloin, kun irrationaalinen U antaa koodin, tapaus jota P ei voi ennustaa. Sanomme, että pakottaminen onnistuu ennustamattomasti joskus, kun U on irrationaalinen.

Mitä P voi tehdä parantaakseen mahdollisuuksiaan? Hänellä on näennäisesti kolme eri mahdollisuutta: 1) Hän lisää uhkauksen tehoa. 2) Hän kiduttaa uhriaan. 3) Hän tukeutuu maineeseensa vakavasti otettavana pakottajana. Tutkitaan kutakin mahdollisuutta erikseen.

1) Sanoin jo edellä, että kuolemalla uhkaaminen muuttaa pelin luonnetta. Jos panoksena on kuolema, tuntuu luontevalta suostua antamaan koodi. Nyt kannattaa vain kuunnelle pakottajaa ja uskoa hänen lupaustaan olla ampumatta rahat saatuaan. Kuolemanpelko ei ole irrationaalinen pelko siinä mielessä, missä edellä käsittelin pelkoja. Jos nimittäin kuolen, rahojen säästyminen ei ole enää mikään etu. Jos henki säilyy, rahojen menetyksen välttäminen on aina iloinen asia. Yleensä uhkauksen koventaminen murtaa uhrin rationaalisen suojakuoren, mutta kuolema on kuitenkin erikoistapaus.

2) Entä kiduttaminen? Tässä tapauksessa P uhkaa U:ta uhkauksen asteittaisella täytäntöönpanolla, joka U:sta tuntuu hyvin pelottavalta ja edesauttaa siirtymistä rationaalisesta päättelystä irrationaalisiin tuntemuksiin. Tässä on erotettava toisistaan kiduttamisen uhka ja itse toimenpide. Uhkaa pystyy vastustamaan aivan kun mitä mutta uhkaa tahansa - siis edellä oleva argumentti ei muutu. Toimeenpano on eri asia ja murtaa varmasti vastustuksen. Mutta kyseessä ei ole enää uhkaus, koska uhkaus on aina kielellinen ilmaisu. Toimenpide ei ole kielellinen ilmaisu, joten sen pohdinta ei kuulu tämän tutkimuksen piiriin.

3) Maine on ratkaiseva P:n menestystekijä, joka samalla siirtää koko keskustelun sosiaaliseen tapahtuma-avaruuteen. Totean, että pakottaminen systemaattinen menestys vaatii sosiaalista taustaa. Kun P on tunnetusti ammattirikollinen ja tunnetun rikollisyhteisön jäsen, esimerkiksi liivijengiläinen, hän on tällä perusteella vakuuttava pakottaja. Nimittäin, hän ampuu aina kun ei saa, eikä ammu koskaan, kun saa mitä haluaa U:lta. Kyseessä on siis ammattilaisen maine. Jos hän ei ammu vastustelevaa uhria, tulevat uhrit eivät koe uhkausta vakuuttavaksi. Jos hän ampuu saatuaan rahat, ongelma on aivan sama: miksi antaa rahat, jos tulee kuitenkin ammutuksi? Mutta kun tietää, ettei tule ammutuksi, rahat voi hyvin antaa, mutta vain yhdellä ehdolla: rahojen arvo on pienempi kuin terveyden arvo. Ammattilainen suunnittelee uhkauksen vakavuuden niin, että uhkauksen toteutuminen on U:lle suurempi paha kuin totteleminen. Ammattilaiselle uhkauksen toteuttaminen U:n vastustellessa puolestaan merkitsee pienempää kustannusta kuin maineen menetys, joka koituu peräytymisestä.

Pakottajan on hyvä tuntea uhrinsa arvot, siis mitä hän arvostaa. Uhkauksen suunnittelussa väkivaltaan turvautuminen on aina hyvä idea, koska mitä tahansa U arvostaakaan, väkivalta on hänelle joka tapauksessa suuri arvon menestys. Vakivalta on universaali paha, jolle kukaan ei ole immuuni. Siksi pakko yleensä perustuu väkivaltaan.

Tämä kohta 3 soveltuu ei vain rikollisiin vaan yhtä hyvin virkavaltaan. Poliisi pakottaa ja poliisilla on laillinen oikein pakottaa käyttäen myös väkivallan uhkaa. Poliisin ja vastaavan virkamiehen vastustaminen merkitsee aina loppupelissä väkivallan uhkaa. Ja poliisin antama uhkaus on pakko ottaa vakavasti, koska poliisi aina toteuttaa uhkauksen eikä koskaan luovuta. Toisaalta poliisi ei toimi väkivaltaisesti, jos käsketty tottelee - tämä on poliisin etiikan olennainen osa ja perustuu poliisin maineen ja sitä kautta uskottavuuden vaalimiselle.

Me kaikki kansalaiset tiedämme, miten tämä peli poliisin kanssa menee. Nuoriso juopottelee kadulla ja meno äityy pikkuisen villiksi. Poliisi saapuu paikalle ja käskee laittamaan pullot piiloon ja poistumaan paikalta, siis nimenomaan hajaantumaan. Taustalla on lausumaton uhkaus: hajaantukaa tai sitten... Joukko tietää, että poliisi ryhtyy toimiin, ellei totella eikä ryhdy toimiin, jos totellaan. Nuoret vastustelevat, joten ensin keskustellaan, sitten tulee paikalla lisää poliiseja ja kaappiautoja, jotka imaiset rettelöitsijät sisuksiinsa. Siitä tarina jatkuu tutulla tavalla. Maassa maan tavalla, hakataanko nuoret vai ei, on kulttuurikysymys.

Jokainen valtio on valmis käyttämään pakkokeinoja omia kansalaisiaan vastaan, kun on pakko. Hyvin järjestetyssä oikeusvaltiossa, tämä ei ole erityinen huolen aihe. Konfliktiteoreetikko kertoo, että näin on ja tulee aina olemaan; konsensusteoreetikko ei oikein tiedä mitä sanoisi. Konfliktiteoreetikkoa ei ihmetytä tai huolestuta valtion väkivallan uhka omia kansalaisia vastaan, jos sitä säätelevät lailliset periaatteet - jota ei suinkaan tapahdu jokaisessa valtiossa. Sanoin aikoinaan Joensuussa silloiselle poliisiylijohtajalle ollessani esitelmöimässä poliisipäivillä (tai jollakin sellaisilla): poliisi pamputtaa aina. Tuloksena oli oikein kiinnostava keskustelu poliisin menetelmistä vanhaan hyvään aikaan. Jalkapohjiin pamputtaminen tehoaa todella hyvin ja kun uhrin kietoo tiukasti märkään lakanaan, ei synny mustelmia. Amerikkaisten keino on kova ravistelu. Kyllä sitä ennen osattiin!

Xxx