Filosofiaa raakana, osa III: 4. Diktaattoreista ja suurista poliittisista kysymyksistä
Teksti:
Professori Timo Airaksinen
Johdanto
Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.
Filosofiaa raakana, osa III: 4. Diktaattoreista ja suurista poliittisista kysymyksistä
Edellisen luvun argumentti rajoittuu ehkä vain normaalioloihin. Onko näin, sitä kysyn nyt? Kun puhutaan suurista ongelmista ja katastrofitilanteista, tilanne muuttuu, niinkö? Olen melko varma siitä, että jos joku vihreä syväekologian kannattaja luki edelliset selitykseni, hän näki punaista. Hänen mielestään maapallon pelastaminen, omasta edusta piittaamatta on kaikkein tärkeintä. Greta olisi hyvin vihainen. On siis syytä jatkaa puhumalla suurista poliittisista kysymyksistä, jotka sitten nostavat esiin diktaattorin kaipuun.
Antiikin roomalaiset sanoivat, Hannibal ad portas ja silloin oli tosi kyseessä. Koulussa opin myös, että tasavallan aikaan uhatuksi tulleet roomalaiset valitsivat itselleen diktaattorin, joka johti sotavoimia. Rauhan palattua diktaattori luopui asemastaan ja elämä jatkui niin kuin ennenkin. Hädänalainen tilanne vaatii erikoistoimia. Tämän olemme todenneet myös etiikan kohdalla: kun turvallisuus on vaarassa, etiikka on sen aikaa jäähyllä, ja kun turvallisuus on aina vaarassa, etikka on aina jäähyllä, joka on tietysti surullinen asia. Ilmeisesti on vastaavan kaltaisia tilanteita, joissa demokratia pannaan jäähylle ja turvaudutaan diktaattoriin. Tarkoitan tässä diktaattorille "sanelijaa" (lat. dictator) enkä tyrannia tai hirmuhallitsijaa teräsmies Stalinin tapaan. Diktaattori on siis henkilö tai ryhmä, joka sanelee päätökset, joita sitten on myös noudatettava.
Totean tässä nyt heti, että diktaattoreita löytyy oudoista paikoista. Vanhat demokratiat ovat kyseenalaisia, kuten Ateenassa ja miksi ei myös Englannissa 1600-luvun sisällissotien jälkeen, jotka parlamentti voitti ja vakiinnutti asemansa vallankäyttäjänä kuninkaan rinnalla. Otetaan esimerkiksi Ateena asian selkeyden takia. Naiset, orjat ja köyhät olivat vaikka äänioikeutta, vapaat miehet päättivät kaikesta keskenään. Muille siis saneltiin määräykset ja kerrottiin niiden toimeenpanon ehdoista. Heille kyse oli diktatuurista, historiankirjoitus vain toistaa vallanpitäjien näkemystä, joka merkitsee höpsöhistorian opettamista massoille. Meille loruillaan Ateenan demokratiasta, jossa eliitin diktatuuri oikeutetaan ovelalla tavalla. USA:ssa intiaanit, mustat ja latinot olivat vielä 1900-luvun alkupuolella ilman äänioikeutta. Teksasissa oli 1930-luvulla kuntia, joissa ei sallittu noiden ryhmien edustajien yöpyä - ammutaan yöaikaan tavattaessa. Töissä sai kyllä käydä. Tämä oli vähäosaisten kannalta diktatuuri.
Periaate on, että demokratia vallitsee vain siellä, missä kaikki saavat äänestää ja asettua ehdolle poliittisiin luottamustehtäviin. On myös tärkeää, että kaikista kysymyksistä päätetään poliittisesti eli luottamushenkilöiden voimin. Kukaan ei sanele kenellekään mitään päätöstä, jota sitten on pakko noudattaa.
Katsotaan hieman tarkemmin tuota viimeistä vaatimusta, joka nousee periaatteelliseksi ongelmaksi silloin, kun Hannibal ad portas, siis kun alkaa oikein ahdistaa ja pelottaa. Ovatko jotkut ongelmat demokratiaa suurempia, on tärkeä kysymys demokratian vaalijalle. Esimerkkeinä ovat iso sota, tappava tautiepidemia ja maapallon saastuminen, siis maapallon käyttökunnon pilaaminen. Nämä ovat todellisia uhkia kaikki.
Kaikkien näiden kolmen ongelman kohdalla tapahtuu jako demokraatteihin ja diktatuurin kannattajiin, ja sama pätee tietysti moneen muuhun ongelmaan, esimerkiksi maahanmuutto- ja pakolaisongelma. Mutta otetaan tästä isosta valikosta vain yksi, koska samat ongelmat toistuvat joka kohdassa samalla tavalla. Ja kuten muistamme, filosofiassa esimerkit eivät ole tärkeitä, tai ainakaan esimerkkien yksityiskohdat eivät ole. Niihin kanssa sekoileminen ei ole eduksi argumentin selkeydelle, joka on se tärkein asia.
Ajatellaan siis ympäristötuhoa, joka on tänään kaikkien vastuullisten ihmisen huolen aiheena. Nyt on ensin palattava edelliseen lukuun, jotta pääsemme eteenpäin. Tällainen poukkoilu on vastoin tämän kirjan sisäistä järjestystä, mutta poikkeus vahvistaa säännön. On mentävä taaksepäin ja se siitä.
Sanoin edellä, että kansalainen voi äänestää joko oman edun tai yhteisen edun nimissä. Suosittelin edellistä, koska se tuntuu vastaavan parhaiten demokratian ideaa. Jokainen kertokoon, mikä on oma etu, ja sitten kootaan tulokset ja katsotaan, miltä yhteinen etu näyttää. Mitään muuta tapaa ei ole saavuttaa näkemystä yhteisestä edusta, eikä kukaan tunne yksilön etua samalla tavalla kuin yksityinen ihminen itse. Yleisen edun mukaan toimiminen on vain harhan ja toivekuvan perässä juoksemista. Näin argumentoin edellä.
Miten nyt? Kun maapallon on vaarassa ja me äänestämme esimerkiksi energiaratkaisuista, pitääkö kunkin kansalaisen edelleen ajaa omaa etuaan? Vastustan tuulivoimaa, koska minulla on hyvää energiaturpeen nostoon sopivaa maata. Kaupunkilaiset äänestävät laajojen luonnonsuojelualueiden puolesta, koska he ajattelevat nauttivansa niistä, eivätkä maan käyttötarkoituksen muutoskulut mitenkään kosketa heitä. Vai pitäisikö sittenkin ottaa yhteinen näkökulma ja sen määrittämä etu huomioon äänestyskäyttäytymisessä? Uskon, että suurin osa valistuneista kansalaisista vastaa myönteisesti. Tässä on nyt puhallettava yhteen hiileen ja turvattava tulevien sukupolvien elo ja olo.
Oletetaan, että olemme yhtä mieltä peruskysymyksestä, joka siis on maapallon elonkehän tulevaisuuden turvaaminen. Seuraava kysymys on, miten asia hoidetaan käytännössä, mitä erityisiä toimia tarvitaan. Oletetaan edelleen, että olemme yhtä mieltä siitä, että maapallon elonkehän tulevaisuus on turvattava. Olemmeko siis yhtä mieltä siitä, että omat, yksityiset ja erityiset mielipiteemme eivät tässä paljon paina. Yksityisinä kansalaisina emme osaa sanoa, miten homma hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. On saatava tietoa ja toimittava tämän tiedon perusteella. Kun olemme kerran äänestäneet maapallon puolesta, oli oma etumme asian suhteen mikä tahansa, olemme samalla sitoneet kätemme: emme pysty enää äänestämään vapaasti ja oman mielemme mukaisesti.
Ajatellaan isoon sotaan ryhtymistä. Kun kerran äänestimme sodan puolesta, asia on sillä selvä; meille ei tule mahdollisuutta äänestää sodan käymisen keinoista. Homma siirtyy ammattilaisille ja kansalaiset maksavat viulut, odottavat ruumiita kotiin ja pommeja taivaalta, siinä kaikki. Toivottavasti sota loppuu hyvin, sillä loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kun suurissa kysymyksissä on päästy alkuun, äänestäminen loppuu. Demokratian tie on käyty loppuun ja diktaattori astuu esiin - siis diktaattori sanelijana, ei tyrannina. Kun kerran haluamme jotakin, keinot määräytyvät päämäärästä käsin, joten niistä ei enää äänestetä: vain päämääristä äänestetään. Minusta tämä on selkeä periaate:
Päämääristä äänestetään, keinot määräytyvät päämääristä käsin, joten niistä ei enää äänestetä.
Tämä merkitsee diktaattorin esiinmarssia, joku sanoisi valitettavasti. Mutta diktaattoria tarvitaan, asiantuntijaa, joka tieteen, kokemuksen ja historian valossa tietää miten päämäärä toteutetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Mistä asiantutijat saadaan? Sotilaat ovat aina valmiina sotimaan, joten tässä kohdin vastaus kysymykseen on selvä. Valot sammuvat, sotilaat astuvat esiin ja tekevät parhaansa isänmaan hyväksi, aina valmiina kuolemaan korkean kutsumuksensa puolesta. Aikoinaan aateliset sotivat ikään kuin huvikseen, aateluus velvoittaa, sanottiin, mutta tänään sota kuuluu ammattilaisille.
Entä tieteeseen nojautuvat isojen ongelmien ratkaisut? Mistä löydetään pätevä diktaattori, siis taho, joka tietää mitä pitää tehdä ja on valmis sanelemaan ratkaisunsa meille tavallisille tallaajille? Vaikea sanoa, tieteilijät kun ovat kovin erimielistä ja keskenään ikiriitaisia tyyppejä - on turha kuvitella, että tiede on konsensuksen luvattu maa, päinvastoin, konfliktit rehottavat. Tekniikka on konsensuksen mahdollisuuksien rajoissa, koska tekniikan ihmisillä, insinööreillä on käytettävissä aivan ihmeellinen totuuden kriteeri, nimittäin ratkaisun toimivuus. Jos vempain toimii, kiista loppuu siihen - ainakin periaatteessa. Voiko vempain lentää? Jos se lentää, se myös voi lentää, ja ongelma on saanut ratkaisunsa.
Insinööri kyllä rakentaa ydinvoimalan, siihen tehtävään he omaavat diktaattorin valtuudet, mutta kuka sanoo, onko ydinvoima oikea tapa ratkaista energiantuotannon kriisiytynyt ongelmatiikka? Täytyy kai äänestää, mitä muuta olisi tehtävissä. Äänestämme joko suoraan tai delegoimme poliittisille edustajillemme, mutta äänestämme joka tapauksessa. Millä perusteella äänestän? Ilmeisesti oman mielipiteeni mukaisesti, mitä muuta olisi tehtävissä? Ei mitään.
Tulokseni kaikesta tästä, johtopäätökseni on, että demokratiassa on aina äänestettävä oman edun mukaisesti, vaikka "oma etu" on tulkittava niin laajasti, että se sisältää myös oman mielipiteen. Isoissa kysymyksissä äänestetään loppujen lopuksi myös keinoista. Silloin olisi omituista äänestää omaa mielipidettään vastaa, esimerkiksi näin: Olen sitä mieltä, että ydinvoimaan turvautuminen on tuhon tie, mutta koska puolue, jota tavallisesti äänestän, on ydinvoiman puolesta, minäkin olen. Oma etu ja oma mielipide ovat samassa asemassa äänestettäessä. On aivan turha haaveilla diktaattorista, joka isojen kysymysten kohdalla sanelisi, mitä kannattaa ja pitää tehdä. Diktaattori olisi kuin insinööri ilman vempaimiaan ja niiden toimivuuden osoittamisen mahdollisuutta.
Sota on ääriesimerkki. Kun sotaan ryhdytään, äänestäminen lakkaa ja kansalainen tyytyy odottamaan, miten tässä mahtaa käydä. Japani ja Saksa vuonna 1945 ovat hyvä esimerkki siitä, miten sotivan käy. Sotaa voi sodan aikana vastustaa, tietysti, mutta äänestäminen on kyllä loppu. Sota ja demokratia eivät sovi yhteen, silti sotia käydään koko ajan, siis demokratia on heikoilla. Onko mahdollista päätellä, että aina kun äänestämme vastoin omaa etuamme ja mielipidettämme, demokratia on heikoilla? Olemmehan kutsumassa diktaattoria kehiin.
Xxx