Filosofiaa raakana, osa III: 5. Kommunismin ja fasismin houkutus, osa I

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa III: 5. Kommunismin ja fasismin houkutus, osa I.

Politiikassa, siis yhtä hyvin elävässä elämässä kuin tutkimuksessakin käytetään termejä, joiden merkityksiä kukaan ei osaa selittää. Tämä ei sinänsä ole outoa, koska abstraktit arvotermit ovat useimmiten vailla määritelmää ja selkeää käsitteellistä hahmoa, vaikkapa henkinen väkivalta tai reilu peli. Mitä oikeastaan tarkoitetaan politiikalla? Olenkin aina ihmetellyt, kuinka kommunikaatio pelaa, kun ei tiedetä mistä on kysymys. Syytämme toista vastuun pakoilusta, vaikka kyseessä on vain epämääräinen metafora. Ehkä juttu menee niin, että syytämme toista tilanteen mukaan, ja kaikki muistavat minkä ja minkälaisen tilanteen. Silloin kielessä hienosti muotoiltu syytös on vain nimilappu, jonka avulla muistamme, millaisia tilanteita sitä on tullut paheksuttua ja mikä tuohon paheksuntaan liittyvä tunnetila on ollut. Mutta aivan selvä on, ettei kukaan osaa selittää henkisen väkivallan käsitettä. Jotta väkivallan käsite saataisiin oikeasti sotkettua, esimerkiksi Väestöliitto puhuu taloudellisesta ja hengellisestä väkivallasta. Väkivallan käsite siis paisuu kuin pullataikina yli pilkkumin laitojen.

Oli miten oli, ehdotan seuraavaa poliittisten ideologioiden karkeaa arviointiperustetta:

Jos poliittisen ideologian ohjelma suosittaa, vaalii tai vaatii väkivaltaa, ideologia on hylättävä epäeettisenä.

Väkivalta on viimeinen ja lopullinen ratkaisu, erityisesti kuolettava väkivalta. Stalin sanoi: kuolema ratkaisee kaikki ongelmat. Hänellä oli käsissään menestyksen ikiaikainen resepti.

Liian moni poliittinen ideologia rikkoo edellistä sääntöä vastaan, mutta tarkastellaan vain kommunismia ja fasismia hieman tarkemmin. Minun on kuitenkin pakko todeta, että fasismin käsite on kovin epäselvä, aivan sanoin kuin populismin. Olen yrittänyt etsiä politiikan teorian esityksistä jotakin yhtenäistä ja selkeää fasismin määritelmää mutta turhaan. Mikä on natsismin ja fasismin keskinäinen suhde, kenpä tietäis sen. Minä en tiedä, enkä saa mistään selvää. Sama koskee populismin määritelmää, jonka paras versio on nähdäkseni tämä: populisti valehtelee aina kun vain tarvetta löytyy ja ellei valehtele, ainakin puhuu paskaa asian tiimoilta.

Mutta kommunismi on eri maata, sen määritteleminen ei ole kovin vaikeaa ja sen arviointi onnistuu edelliseen periaatteeseen vedoten. Kommunismi on väkivaltainen oppi, jonka menestyksekäs soveltaminen edellyttää vallankumousta väkivaltaisin keinoin. Mutta aloitetaan klassisesta anarkismista, kommunismin alkumuodosta ja vihatusta vanhemmasta veljestä. Sen suuria nimiä ovat Pierre-Joseph Proudhon, Pjotr Kropotkin, Mihail Bakunin, Emma Goldman ja Max Stirner. Anarkistit kehittivät kummallisen opin, oikean konsensusteorian ihmelapsen, jossa siirtyminen hallinnottomaan anarkiaan tapahtuu spontaanisti. Anarkia siis tarkoittaa keskushallinnon ja valtion katoamista ja siirtymistä hajautettuun hallintoon, tai melkeinpä hallinnottomuuteen. Valtio katoaa hetimiten. Kaikki on yhteistä, joten hallintokin on yhteistä. Kaikki pitävät huolta sekä omista että yhteisistä asioita. Tähän utooppiseen tilaan päästään, kun ihmiset saatetaan ymmärtämään tällaisen järjestelyn ylivoimaisuus vanhaan harvainvaltaan ja tyranniaan verrattuna. Muutos on täysin rauhanomainen.

Anarkismi sai sittemmin väkivaltaisia muotoja, erityisesti nihilistisessä muodossaan: maailma on niin mätä, että kaikki on tuhottava, nihiloitava, jotta uusi ja entistä parempi maailma olisi mahdollista rakentaa.

Kommunismi ei usko rauhanomaiseen kehitykseen eikä valtiottomuuteen, ei ainakaan Marxin, Engelsin ja Leninin versio kommunismista. Minun sukupolveni opiskelijat perehtyivät näihin oppeihin 1970-luvun alun ylioppilasradikalismin aikana. Meno oli villiä, täynnä levotonta puhetta ja hapuilevaa teoretisointia. Sitten kaikki loppui ja palattiin normaaliin. Itse pysyin erilläni kaikesta tästä, koska opinnot kutsuivat, mutta leninistisen marxilaisuuden lyhyt oppimäärä kyllä tuli tutuksi. Ruotsalaiset turvasivat Maon oppeihin.

Bertrand Russell kertoo, kun oli junassa Leninin kanssa ja Lenin kertoi naureskellen vertahyytäviä juttuja rikkaiden talonpoikien tappamisesta. Russell oli kauhuissaan moisesta raakuudesta ja vertasi Leniniä William Gladstoneen, siis Brittien pääministeriin, jota Russell ei mitenkään olisi osannut verrata raakaan ja sivistymättömään Leniniin. No, Brittien toimet siirtomaissa eivät nekään kestä moraalista tarkastelua, yhtä murhaamista sekin oli, kun piti kukistaa kapinoita. Kuten Iso Kirja sanoo: "Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi". Kolonialismi on sekin väkivaltainen ohjelma ja ideologia.

Mutta Marxin marxilainen kommunismi, miten se luodaan? Yksi tuon opin ironisimmista piirteistä on, etteivät sen luojat osanneet sanoa, millainen kommunistinen yhteiskunta olisi tai edes kuinka vallankumous tehdään. Kommunismissa ei ole valtiota, se on selvä. Väkivaltainen vallankumous kyllä vaatii ja tuottaa vahvan valtion, mutta kun asiat edistyvät, valtio kuihtuu pois. Juuri tätä metaforaa tavattiin käyttää, kuihtuu pois, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kommunismi on kuin kristinusko ikään, kaunis päämäärä, epäeettiset menetelmät - moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä. Kuorrutus hämää hyvin ja ruokahalu herää. Kommunistit olivat outoa, skitsoa porukkaa, täynnä kaunista puhetta paremmasta maailmasta, mutta valmiit murhaamaan tuon maailman edestä. Sama koskee tietysti kommunismin oikeistolaisia vihollisia, joita siis voi kutsua fasisteiksi tai natseiksi (selitän tätä asiaa seuraavassa luvussa tarkemmin.) Kun Leninin kommunistit menivät Mongoliaan, he tappoivat 500 000 munkkia, siis noin niin kuin pois tieltä. Kun Sukarno oli vallassa Indonesiassa 1960-luvulla, hän tapatti 500 000 kommunistia, epäiltyä ja aitoa, amerikkalaisten tukemana. Tapettujen lukumäärä on arvioitu jopa kolmeksi (3) miljoonaksi, ja loppujen lopuksi uhrit eivät rajoittuneet vain kommunisteihin. Sukarton "ohjattu demokratia" tuli samalla tiensä päähän ja Suharto peri maan.

Kun tapetaan ideologisesti, siis valtiollisessa mittakaavassa, uhrien määrä kasvaa suuriin lukuihin. Nationalistisesti motivoituneessa Ruandan murhissa tapettiin ihmisiä aivan tosissaan: "Ruandan kansanmurha on vuonna 1994 Ruandassa tapahtunut joukkomurha, jossa joukko äärihuturyhmiä, muun muassa Interahamwe (tai Interhamwe), tappoi sadan päivän aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua." (Wikipedia). Hindunationalismi tämän päivän Intiassa käy esimerkiksi väkivaltaisesta ideologiasta, joka on myös uskonnollisesti motivoitunutta.

Mutta takaisin kommunismiin. Kommunistinen puhe on eittämättä kaunista, työkansan vapautuminen, riiston loppuminen, imperialismin ja kolonialismin tuho, kaikkien kansojen veljeys ja muuta sellaista kaunista kuului asiaan. Suomalaiset kommunistit 1930-luvulla olivat epäilemättä liikkeellä kauniin ja hyvän asian puolesta vilpittömällä mielellä, mutta kun oli valittava menetelmät päämäärien saavuttamiseksi, entä sitten? Kuten jo vuoden -18 sisällissodassa tehtiin, aseisiin on pakko tarttua ja turvautua, muuten porvari kapitalisti lahtari ei anna periksi. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto on ihanne ja malli, ja sen apuun voi aina turvata. Vastustajat leimataan fasisteiksi ja pääoman kätyreiksi, ja yhteiskunnan kahtiajako on valmis - valkoisen ja punaiset ovat vastakkain nyt ja loppuun saakka.

Mitä filosofista tässä kaikessa muka on? Mitä filosofilla on sanomista tähän poliittiseen katastrofiin? Kysymys kuuluu: onko poliittinen ideologia aina väkivaltaista ja siksi epäeettistä? Anarkismi ei ole väkivaltaista, mutta samalla se on toivottoman utopistista, kun utopialla tarkoitetaan paikkaa, jota ei ole. Utopia on pakko jättää listalta pois. Mutta ehkä seuraava erottelu toimisi: jos päämäärä on hyvä, siis väkivallaton, keinot saavat olla väkivaltaiset. Perustelu: poliittisen ideologian keinot ovat aina ja välttämättä väkivaltaiset. Jos tämä tuntuu pahalta, siis periaatteen "päämäärä oikeuttaa keinot" versiolta, voi yrittää tarkentaa: jos keinot epäoleellisesti ja siis poikkeuksellisesti edellyttävät väkivaltaa, kaikki on hyvin. Tuloksen on siis poliittisen ideologian eettisyyden mittari, tällainen (tässä prima facie tarkoittaa "ensi silmäyksellä" tai "kuten asia näyttää olevan"):

Poliittinen ideologia on prima facie eettinen, jos se on ei-utooppinen, sen päämäärä on väkivallaton ja väkivalta keinona on epäolennaisessa asemassa.

Kommunismi ei siis ole eettinen ideologia, koska siinä väkivallan käyttö välineenä on olennaisessa asemassa: vallankumous ilman väkivaltaa on silkkaa utopiaa. Vallankumous tuhoaa vihollisen niin, ettei vihollisesta ei enää ole viholliseksi, siis hän on kuollut ja kuopattu niine hyvineen. Kolonialismi on samalla tavalla epäeettinen. Kipling puhui "valkoisen miehen" taakasta villien sivistäjänä, samaan tapaan kuin lähetyssaarnaajakin. Mutta kolonialistin on ensin alistettava villit valkoisen mieheen valtaan, ja vasta sitten sivistäminen alkaa sujua. Väkivalta keinoja on silloin olennaista. Lähetyssaarnaajat ovat osa tätä isoa koneistoa, mutta heidän omalta kannaltaan väkivallan käyttö ei ole olennaista, tai sitten se uskonnollista väkivaltaa ja sellaisenaan olennaista.

Kommunismi oppina ja käytäntönä on väkivallan oppi, jonka pelottavuutta ei voi liioitella. Kaunis kuorrutus, ylevät päämäärät eivät asiaa muuksi muuta. Vallankumous ilman verenvuodatusta on vain kaunis haave. En kyllä usko, että kovimmat kommunistit edes ajattelivat veretöntä vallankumousta jonakin ihanteena. Ehkä he jopa ajattelivat vallankumousta ei keinona vaan päämääränä. Vallankumous on suloinen kosto kaikesta mitä me ja isät/äidit ovat kapitalistien kynsissä kärsineet. Vallankumous tarkoittaa vääryyksien oikaisua ja on siis itsessään päämäärä. Kun kostaa, kosto ei ole keino johonkin koston ulkopuoliseen päämäärään. Kosto on päämäärä sinänsä. Mitä kostosta seuraa, on kostajalle yhdentekevää. Tämä on koston raaka logiikka. Mutta kommunismia on monta lajia, anarkistien utopiasta aina kostokommunismiin asti; Porilaisten marssin säkeitä mukaellen: "voi riistoporvarin hurmehella peittää maan. ja vinkuen taas lentää luoti, joukkoon kaikki yhtykää, meit' entisajan sankarhenget tervehtää."

Fasismi on oppi, jossa väkivalta on päämääränä. Siitä ja julmuuden filosofiasta enemmän seuraavassa luvussa.

xxx