FILOSOFIAA RAAKANA, OSA III: Yhteiskunta 1. Konfliktiteoria ja konsensusteoria: ideaali ja todellisuus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Filosofiaa raakana, osa III: Yhteiskunta 1. Konfliktiteoria ja konsensusteoria: ideaali ja todellisuus.

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Yhteiskuntafilosofia ja poliittinen filosofia ovat vähän kuin tieteenfilosofia. Moni valtiotieteilijä - siis tarkoitan ulkomailla - on ollut etevä filosofi, samoin joku taloustieteilijä. Sen sijaan filosofit ovat olleet huonoja yhteiskuntatieteilijöitä, joten tilanne ei suikaan ole ollut symmetrinen. Filosofian historia kyllä tuntee eteviä filosofi-taloustietelijöitä, kuten J. St. Mill aikoinaan kauan sitten. Mutta entä tieteenfilosofit? Olen ollut tarpeeksi monessa tieteellisessä kongressissa, joten tunnen asenteen: halveksiva ylenkatse ja sarkastinen huumori. Tieteenfilosofia ei todellakaan ole "oikeiden" tieteilijöiden mieleen. Liian harva tieteenfilosofi tuntee oikeasti tiedettä, ja tieteilijöiden omat teoriat ovat kivikaudelta peräisin. Tuo taivaanlahja Esko Valtaoja, Turun tuliainen koko Suomen tieteelle ja filosofialle, on esimerkki parhaasta päästä. En usko, että yhteiskuntafilosofeja halveksitaan samalla tavalla, koska yhteiskuntatiede tarvitsee filosofien teorioita - varmaan siksi, että yhteiskuntatieteet ovat niin kovin kehittymättömiä tieteinä. Tiede taas tarvitsee vain rahoitusta.

Totean tässä, että itselläni on kokeellisen havaintopsykologian kova koulutus Turun yliopiston kokeellisen psykologian laitokselta; se oli ylivoimaisesti Suomen paras siihen aikaa, 1960-70 luvun taitteessa. Professorina oli Johan Magnus von Wright, GH:n serkku ja aivan saman näköinen ja oloinen herrasmies. Lehtorina oli legendaarinen Kyösti Kolehmainen. En olisi jaksanut näperrellä koeasetelmien kanssa, joten loikkasin filosofiaan; tämä laitos oli siihen aikaan kuin helvetin esikartano tai miksi ei mielisairaalan odotushuone. Tämä vain noin niin kuin muistutuksena, että osattiin sitä ennenkin.

Palataan yhteiskuntafilosofiaan ja kysytään, mitä siinä on filosofista, siis ihan oikeasti ja aidosti filosofista. Ehkä jako konflikti- ja konsensusteorioihin käy aloituksesta? Katsotaan miten tässä käy.

Konsensusteoria ei ole oikeastaan mikään oikea teoria, vaan visio, näkemys ja katsomus koskien yhteiskuntaelämän perimmäistä luonnetta - tuntuuko lupaavan filosofiselta? Konsensusteoria sanoo, että viime kädessä, jos yhteiskunnassa ja ihmisten välillä kaikki on ja menee niin hyvin kuin vain voi mennä, saavutetaan lopulta yhteisymmärrys ja sopu, ja ongelmat ratkeavat yhteispelillä. Tärkeät ratkaisut ovat kaikkinaan sellaiset, että ihmiset yhdessä ovat niistä hyvillään, kukaan ei koe tulleensa petetyksi, syrjityksi tai laiminlyödyksi. Kaikkien intressit ja arvot pystytään aina sovittelemaan yhteen, siis ihannetapauksessa. Osaamme siis kertoa ihmiskunnan yhteisen tarinan niin, ettei siihen jää tilaa pysyville konflikteille. Tämä on idealistisen optimistinen näkemys, joka kuvaa ennen kaikkea amerikkalaista eettistä ja poliittista ajattelua. Koska amerikkalainen ajattelu on tänä päivänä laajasti hegemonista myös Euroopassa, konsensusteoria on päässyt pesiytymään myös tänne. Tämä siitä huolimatta, että eurooppalainen ajattelu on perinteisesti vierastanut konsensusteorian idealistista näkemystä. Elämä on kuitenkin kovaa ja ratsuväki raakaa.

Entä konfliktiteoria? Se sanoo, että konfliktit, siis ristiriidat ja taistelu ovat aina kanssamme aikojen loppuun saakka. Ei kannata puhua mistään ihannetilasta ja ideaalista, jossa kaikki ristiriidat voitetaan ja eletään herran rauhassa ja nuhteessa. Puhutaan agonistisesta asenteesta, toisin sanoin ristiriitojen selvittelystä:

Uusimmassa muodossaan agonismi on palannut politiikan tutkimuksen piiriin ns. pluralistisena agonismina. Hallittu kiistely ja eräänlaiset kesytetyt riidat, voivat toimia vapauttavina tekijöinä hajanaisessa yhteiskunnassa, jossa ei haikailla yhteisen arvopohjan perään. (https://rniemi.wordpress.com/2011/04/26/riidat-verkossa-ja-agonismi/).

Näin siis Risto Niemi-Pynttäri, joka ilmoittautuu kirjoittamisen tutkijaksi: "Väittelyt ja debatit viittaavat kiistelyyn, jossa vastustajalle annetaan sille kuuluva arvo."

Minä sanon, joopa joo, voi sen noinkin ajatella, mutta silloin olet kyllä konsensusteoreetikko valepuvussa. Kiistat olisivat vain kiistoja, joista pystymme pääsemään yli, kunhan vain ponnistelemme konsensuksen saavuttamiseksi ja osaamme siihen tarvittavat tekniikat. Mutta kun vastustajalle ei anneta hänelle kuuluvaa arvoa. Konfliktiteoreetikko sanoo: ristiriidoista ei pääse yli, vaikka niiden kansa joskus pystytään elämään.

Minä olen konfliktiteoreetikko, joten uskon, ettei globaali etiikka ole mahdollista, siis kaikkien ihmisten yhteinen arvopohja ja aidosti hyväksytty käytännöllinen normisto. Ihmiset kiistelevät, eivätkä lopultakaan pääse yksimielisyyteen. Kun puhe lakkaa, aseet puhuvat ja valta ottaa omansa, syrjäyttää onnettomat ja vaalii meidän, ei heidän etuaan. Olisi hyvä, jos näin ei olisi, mutta kun näin vain on, miten sitten suu pannaan?

Hobbes ja Machiavelli jo tiesivät, kuinka asia on. Platonin "Valtio" on myös konfliktiteoreettinen utopia, koska siinä vartijaluokka ottaa vallan ja alistaa kaikki muut intressit, nimittäin työläisten, naisten ja orjien intressit. Platon, tuo sanataikuri, kirjoittaa ikään kuin hänen valtionsa olisi demokraattinen konsensus, mitä se herra paratkoon ei ole. Platon sietää vain yhden totuuden ja kaikki muu on sitten vallankäytön alaista. Vain jos omaksuu vartijaluokan aseman ja arvot, ajattelee asiaa vartijana, valtio näyttää konsensusteorian mukaiselta yhteishyvältä. Jostakin syystä suomalaiset ovat ihastuneet Platonin valtiokäsitykseen ja pitävät sitä etevänä demokratiana. Kyseessä on kuitenkin yhden opin diktatuuri.

Amerikassa kukaan ei ole koskaan kirjoittanut vallasta, paitsi kapinallinen sosiologi C. Wright Mills. Rawlsin ja Nozickin klassiset teokset eivät mainitse sanaa valta, eikä tietenkään sanoja pakko ja väkivalta. Saksalaiset ja ranskalaiset eivät noita termejä kaihda. On valtava kollektiivinen petos teeskennellä, että konsensusteoria on ainoa tarjolla oleva pallopeli. Tämän petoksen tarkoituksena on uskotella, että amerikkalaiset arvot ovat oikeita ja tosia, kun totuus voittaa lopuksi. Samaan aikaan jenkkien armeija tekee tuhojaan ympäri maailman, ikään kuin he eivät uskoisikaan konsensuksen mahdollisuuksiin - mikä loistava ristiriita tämä onkaan! Konsensus on mahdollinen sen jälkeen, kuin eri mieltä olevat on tapettu. Eikä tämä ole vain amerikkalainen idea, ei todellakaan.

Mutta tässä olen nyt sotkeutumassa agonistiseen poliittiseen ajatteluun, jolla ei ole mitään tekemistä filosofian kovan ytimen kanssa, sen joka juuri on filosofiaa raakana. Miten filosofi perustelee näkemyksensä konfliktin ikuisesta todellisuudesta.

Oletetaan ihmisen maailma, jossa ihmisryhmät ovat niin riippumattomia toistaan, tai erillään toisistaan, että he kehittävät oman kulttuurinsa, taloutensa, eliittinsä ja arvonsa suhteellisen riippumattomasti toisistaan. Syntyy erilaisia kulttuureita.

Oletetaan, että ihminen pitää huolta itsestään ja omistaan. Tähän kuuluu se, että ihminen hakee tilaa omilleen ja vaalii omien etua suhteessa muihin.

Syntyy tilanne, jossa erilaiset ihmiset hakevat eri tavoin omiensa etua suhteessa muihin. Annan aivan yksinkertaisen esimerkin. Me viljelemme maata, josta saa hyvän sadon. Hevonen on auran edessä ja kärryjä vetämässä. Heidän kulttuurinsa viljelee myös maata, mutta keksii sitten aivan uuden keinon: hevonen otetaan ratsuksi ja viikate sapeliksi ja mennään hakemaan uuden sadon hedelmät meidän tontilta ja laarista. He ovat nyt loisia, jotka ottavat, koska pystyvät ottamaan. Tämän voi yleistää: missä arvoa, siellä loinen, joka ottaa arvoa arvon tuottajalta. Vai kuvitteleeko joku todella, että loisen saa lakkaamaan loisimasta selittämällä, kuinka väärin on ottaa ja riistää toiselta hänen tuottamaansa arvoa? Loinen ei kuuntele, hän on välipitämätön, hän ei käsitä, miksi ei ottaisi, kun kerran otettavaa on. Hän myöntää tekevänsä väärin mutta tekee silti väärin. Kuka pelaa mitäkin kielipeliä, kenelle mikäkin kielipeli sopii, se vaihtelee eikä koskaan tuota lopullista konsensusta. Yksi ottaa, jos vain saa irti, toinen ei koskaan ota toisen omaa - jälkimmäinen saattaa olla oikeassa, mutta entä sitten? Toinen ottaa hänen tavaransa joka tapauksessa.

Miten estämme loistoiminnan? Otamme omat viikatteemme, ja heidän tullessaan tapamme heidät viimeiseen mieheen. Sitten menemme heidän maahansa ja tapamme naiset ja lapset. Nyt vallitsee rauha ja rakkaus maan päällä, niinkö? Mutta kun kerran olemme lanseeranneet yhteiskuntaamme ajatuksen loisesta, emme pääse siitä enää eroon.

Kun ulkoa tulleet loiset on tapettu, syntyy meidän oman yhteiskuntamme sisälle loisluokka, joka ottaa mitä irti saa siitä arvosta, jonka me muut luomme. Muista, polkupyöräsi varastetaan heti, jos et lukitse sitä. Lukitse myös ovesi, sillä loinen on jo valmiina eteisessä. Tee kovasti työtä, mutta älä ikinä ajattele, kuka vie luomasi arvon. Amazonin omistajan Jeff Bezosin arvo on 150 miljardia dollaria. Käytä vain Amazonia, Jeff kiittää. Amerikassa rikkaat rikastuvat koko ajan, keskiluokka taantuu ja köyhtyy yhtä varmasti. Onko tämän järjestelyn takana joku konsensus? Miksi Mr Trump valittiin presidentiksi?

Perustavan konfliktin takana ovat eturistiriidat, sinun uskontosi on isompi kuin minun, joten minä olen tappiolla. Ristiriitoja ei voi ratkaista rauhanomaisesti, koska meillä ei ole yhteistä kieltä. Tai minulla on kieli, sinulla vain välinpitämätön hiljaisuutesi. Ei kiduttajasi keskustele kanssasi oikeuksista ja hyveistä, muuten kuin pilkatakseen sinua. Se joka rosvoaa sinut, ei koskaan perustele ja oikeuta tekoaan. Miksi hän niin tekisi, kun saa rahasi muutenkin. Jos on pakko perustella, hän perustelee, ja sitten vie rahasi. Raamattu sanoo, köyhät teillä on aina keskuudessanne; minä sanon, loiset teillä on aina keskuudessamme.

Kasvatetaan ihmiset niin, ettei loiselämä enää houkuttele. Mutta sitä ennen loiset ovat jo varastaneet kasvatuksen ja lyöneet sen lihoiksi. Kuka uskaltaa uskoa tasa-arvoiseen kasvatukseen? Eliitille eliitin kasvatus, loisille loisen kasvatus. Kasvattajia on kolme kovaa K:ta: katu, koulu ja koti. Tämä tarkoittaa, ettei yksikään eliitti hallitse kasvatuksen koko kenttää. Kuka kuvittelee, etteivät loiset ole kovan koulun ahkeria ja tunnollisia kasvatteja, eikä tämä koulu katso yhteiskuntaluokkaa.

En sano, että konfliktiteorian hahmottava ihmisen maailma on hyvä maailma, se vain sattuu olemaan se maailma missä meidät on tuomittu elämään aikojen alusta aikojen loppuun. Suotakoon silti idealistille hänen unensa todellisuus. Realistia kiinnostavat aivan muut tiedonlähteet kuin unelmat.

Xxx