Filosofiaa raakana, osa IV; 2. Elämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa IV: 2. Elämä ja elämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus

Teen seuraavassa ero elämän tarkoituksen ja sen merkityksen välillä. Tarkoitushan on englanniksi purpose ja merkitys on meaning, kuten ilmeistä on. Arkikielessä ja -keskustelussa tällaista eroa ei tehdä, joka on tietysti ymmärrettävää, vaikka filosofiassa ero on selkeä ja olennainen. Miten niin selkeä? Yritän selkeyttää asiaa.

Onko elämällä, nimenomaan ihmiselämällä joku erityinen ja määritettävissä oleva tarkoituksensa? Onko kysymys outo? Pitäisikö elämällä olla joku muu tarkoitus kuin eläminen? Vastaus "ei" palauttaisi tämä luvun kysymyksenasettelun edellisen luvun piiriin, joka ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Väitän elämällä olevan joskus joku tarkoitus, joka on mahdollista kertoa ja tuoda esiin.

Tarkoitus tarkoittaa jotakin sellaista kuin hyväksytty päämäärä. Voin kysyä, mikä oli tarkoituksesi, kun revit rahasi ja puhuit pahaa minusta selkäni takana. Oleta, että sinulla oli tarkoituksesi, jokin päämäärä, jota ajoita takaa ja johon viittaaminen selittää, miksi toimit niin kuin toimit. Ihmisellä on siis tarkoitusperiä, jotka ohjaavat toimintaa ja ilmenevät toiminnassa, ikään kuin toiminta panisi toimeen ihmisen tarkoitusperät.

Kuinka elämällä voisi olla joku tarkoitus, siis oma tarkoitus, jos tarkoitus liittyy ihmisen toimintaan? Jos elämällä on joku tarkoitus, asia täytyy ymmärtää näin: elämän tarkoitus on kiinni ihmisen teoista ja määräytyy niistä käsin, koska vain ihmisen teoilla on tarkoituksensa. Jos eläminen on tekemistä, elämälle syntyy tarkoitus juuri tätä kautta. Mutta tässä on otettava huomioon se, että puhumme nyt elämästä, siis perustavaa laatua olevasta ilmiöstä, kaiken perustasta ja lopullisesta viitekehyksestä, emme mistään satunnaisista puuhasteluista ja ajatuskuluista. Olemme perimmäisten kysymysten äärellä.

Kysymyksemme elämän tarkoituksesta on nyt muuntunut kysymykseksi niistä ihmisen tekoihin liittyvistä päämääristä, jotka määrittävät olennaisella ja ainutkertaisella tavalla ihmisen elettyä elämää. Biologisen elämän tarkoitus on aivan eri asia, siis pelkkä illuusio, koska luonnossa ei ole arvoja, ei päämääriä eikä tekoja, siellä on vain tapahtumia. Tämä ei ole kiinnostavaa ihmisen kannalta, kun puhutaan elämän tarkoituksesta.

Raamattu sanoo jotakin sellaista kuin lisääntykää ja täyttäkää maa. Myös: kaikki mitä maailmassa on, on annettu teille käytettäväksi. Tässä on kaksi perustavaa laatua olevaa arvoa, jotka määrittävät perustavaa laatua olevaa päämäärää, lisääntymistä ja luonnon hyödyntämistä. Uskonnot lisäävät tähän vielä yhden arvon ja päämäärän: jumalten palvonnan oikeiden rituaalien avulla. Elämän tarkoitus olisi silloin määriteltävissä vanhan luostarisäännön perusteella: "Ora et labora", siis rukoile ja tee työtä. Tätä on mahdollista typistää edelleen ja sanoa, että elämän tarkoitukseksi riittää jumalan tahdon noudattaminen. Tämä on tietysti liian suppea mutta silti mielenkiintoinen ajatus, erityisesti kun se liittyy luostarisäännön toteuttamiseen. Samalla tämä esimerkki kertoo täydellisen havainnollisesti elämä tarkoituksen ja merkityksen välisestä erosta. Luostarissa on nimittäin elämällä tarkoitus mutta ei merkitystä. Osa tarkoitusta on juuri siinä, että merkitys ja merkityksen hakeminen on eliminoitu. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että elämän merkityksen hakeminen on tuskallisempaa kuin tarkoituksen hakeminen, josta kysymyksestä enemmän seuraavassa luvussa.

Takaisin luostariin. Oletetaan kinobioottinen luostari:

Kinobioottinen (toisinaan näkee myös muotoa kenobiittinen ja siitä johdettua kenobia vrt. kinobia) tarkoittaa luostariperinteessä yhteisöä, joka painottaa yhteisasumista. Vastakohta kinobioottiselle on heremiittinen tai idiorytminen kilvoittelu eli munkkeuden (luostariasumisen) muoto, jossa munkit tai nunnat asuvat erakkoina yksinään (erakkolaisuus). (Wikepedia).

Tällaisella luostarilla on tarkat säännöt, jotka ohjaavat munkkien elämää sen pieniä piirteitä myöten. Munkki sitoutuu tähän säännöstöön ja elää sen mukaan, ei toteuta omia halujaan ja päämääriään, ei hanki mitään omaa vaan nojaa kaikessa pelkästään tuohon kaikkia sitova säännöstöön. Koska ruokaillaan, koska rukoillaan, mistä saa puhua ja kenelle, mitä työtä tehdään, missä rytmissä tehdään ja niin edelleen. Kaikki on sidottu tuohon säännöstöön, jonka noudattaminen on nyt elämän tarkoitus.

Entä taivasosuus, jota munkki tavoittelee uskonharjoituksellaan ja -kilvoittelullaan, mihin se tässä suuressa skeemassa sijoittuu? Taivasta ei tarvitse lainkaan ajatella, koska se seuraa automaattisesti, kunhan maallinen taival taivalletaan oikein, siis luostarinsäännön mukaisesti eläen. Elämällä on silloin kaksi tarkoitusta, ilmaistu ja kätketty. Ensimmäinen tarkoitus on luostarisäännön noudattaminen viimeistä piirtoa myöten sitä lainkaan ajattelematta. Kätketty tarkoitus on taivasosuuden takaaminen itselle. Voimme puhua myös immanentista (sisäisestä) ja transkendentista (ulkoisesta) tarkoitusperästä: sisäinen tarkoitus on noudattaa sääntöä, ulkoinen on taivasosuus, sisäinen siksi, että munkki sisäistää juuri ja ainoastaan tämän tarkoituksen; ulkoinen toteutuu sitten sisäisen mukana ja sen takia.

Kun elämän tarkoitus on näin selkeä ja vahvasti esiin piirretty, ajatus elämän merkityksellisyydestä on kokonaan poissa ja unohdettu. Miten on sekulaarissa, uskonnottomassa elämässä, kun jumalat ovat kuolleet? Olemmeko silloin tuomitut elämän täydelliseen tarkoituksettomuuteen? Korvaako elämän merkitys sen tarkoituksen, siis niin, että ryvemme merkitysten parissa unohtaen kokonaan tuon ennen niin tärkeän kysymyksen elämän tarkoituksesta?

Tässä on kaksi mahdollisuutta: elämä voi olla tarkoituksetonta tai sitten elämälle rakennetaan tarkoitus. Vilkaistaan tätä jälkimmäistä mahdollisuutta ensin ja kysytään sitten, menetämmekö me tarkoituksettomuuden vuoksi jotakin vain emme.

Miten elämälle rakennetaan tarkoitus? Vastaus: tarkoitus rakennetaan omistautumalla ja uhrautumalla jonkin elämää suuremman päämäärän puolesta. Näin elämän tarkoitus näyttäytyy transsendenttisena: elämällä on tarkoitus vain, jos pyrimme johonkin elämää suurempaan päämäärään - muuten kysymys onkin vain elämän merkityksestä. Tarkoitus on aina jotakin joka on elämän tuolla puolen, sitä suurempana ja mahtavampana. Siis,

Elämän tarkoitus on omistautua jollekin elämää suuremmalle päämärälle.

Tämän voi tehdä monella eri tavalla, joka tarkoittaa, ettei ole yhtä oikeaa elämän tarkoitusta. Ajatellaan nationalistis-isänmaallista paatosta 1930-luvulla, jossa uhrimieli ja elämän antaminen isänmaan puolesta tuntui oikealta ja välttämättömältä päämäärältä. Suuret ideaalit, jotka eivät ole yksilön päätettävissä ja hallittavissa vaativat koko elämän uhraamista niiden puolesta ja hyväksi - tässä mielessä ne ovat elämää suurempia ihanteita. Joku uhraa itsensä taiteelle ja nimenomaan omalle taiteelleen välittämättä pilkasta ja halveksunnasta. Joku uhraa itsensä tieteelle. Ennen aikaan kemian tutkijat maistelivat omia keitoksiaan, saattaen itsensä hengenvaaraan. Humprey Davy (1778-1829) oli monesti niin huonossa kunnossa, että apulaisten oli virvoiteltava hänet. Tässä kemia oli kirjaimellisesti Davyn elämän tarkoitus ja elämää suurempi asia - mutta esimerkki on turhan yksinkertaistava ja liioitteleva.

Omana aikanamme valistuksen skeptisyyden ja postmodernin pelleilyn aikakautena elämän tarkoituksen rakentaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Me olemme kai tuomitut elämään ikuisessa tarkoituksettomuudessa, jossa vain merkityksen haku pelastaa epätoivon alhosta. Me tiedämme aivan liikaa maailmasta ja ennen kaikkea historiasta, jotta osaisimme enää uskoa mihinkään suureen ja ylevään. Kyynisyys on kohtalomme, jos ylipäänsä vaivaudumme pohtimaan ihmisen osaa maailmassa ja suurien arvopäämääriemme pitävyyttä.

Ajatellaan vaikkapa orjuutta. Kun Englanti lopulta vuonna 1838 lopetti orjuuden siirtomaissa, orjanomistajille maksettiin suuret ja jopa ylelliset korvaukset aiheutetuista vahingoista. Kyse oli ennen kaikkea Karibia alueen sokeriruokoviljelmistä, jossa orjuus oli raakuudessaan vertaansa vailla: orjat tapettiin työllä ja pidettiin aisoissa julmaakin julmemman terrorin avulla. Korvaussumma oli valtava, ja mistä se maksettiin: moraalittoman ja epäinhimillisen taloudellisen toiminnan lakkauttamisen korvauksena. Suomen ja Irlannin nälänhädät 1800-luvun puolivälissä jätettiin hoitamatta ja kansa kuoli nälkään. Toinen maailmasota siviilejä vastaan ja holokausti nekin puhuvat omaa kieltään.

Mihin suuriin päämääriin meidän on enää tämän jälkeen uskominen? Onko mitään elämää suurempaa päämäärää enää jäljellä. Ehkä sentään yksi: maapallon pelastaminen lämpöhalvaukselta Gretan ja Pentin antaman jo kanonisoidun esimerkin mukaisesti. Siinä yksi esimerkki elämää suuremmasta päämäärästä, jonka puolesta meidät kutsutaan antamaan kaikkemme ja uhraamaan omamme. Rauhanaate on kuollut, mitä muita suuria päämääriä meillä voisi olla: kaikkien kansojen ja ihmisen yhteisymmärrys ja -elo. Suuria sanoja, mutta kuka niihin näinä kyynisinä ja omanvoitonpyyntöisinä aikoina enää uskoisi, paitsi palavat idealistit. Ehkä heidänkin aikansa on vielä tuleva. Silloin elämällä on taas merkityksensä.

Xxx