Filosofiaa raakana, osa IV: 6. Kuolema ja kuolemattomuus – Thanatos

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa IV:6. Kuolema ja kuolemattomuus - Thanatos.

Lasken kuolleet ystäväni, aika monta heitä on: Pekka, Juha, Manu, Kirsti, Sirkku, Pertti, Patrick, Gerald, Pamela, Roy, Masanori ja Takako. Tusina alkaa olla pelottavan suuri luku tässä yhteydessä. Luettelen, jotta muistaisin ja pitäisin heidät elossa itselleni. Thanatos on kreikkalainen kuoleman jumala, unen jumalan Hypnoksen veli. Epikuros sanoo: Missä kuolema on, siellä en ole minä; missä minä olen, siellä kuolema ei ole. Muotoilu on retorisesti etevä ja pitää tietysti paikkansa. Minä ja minun kuolemani ovat kaksi eri asiaa, jotka eivät koskaan kohtaa toisiaan. Annan tälle ajatukselle uuden tulkinnan, mutta ensin muutama huomautus asiaa koskien. Pitää tehdä ero kuoleman ja kuolemisen välillä. Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen kuoli vuonna 1986 ja nyt hän on kuollut. Tämä tapahtuma on tässä kerrottuna yksikön kolmannessa persoonassa: hän kuoli ja on nyt kuollut. Kekkosta ei enää ole. Epikuroksen ajatus sopii nimenomaan tällaiseen yksikön kolmannen persoonan tapaukseen. Mutta tilanne muuttuu yksikön ensimmäisen persoonan tapauksessa: ei ole mahdollista sanoa, minä kuolin vuonna X ja olen nyt kuollut, tai minä olen nyt kuollut, kun tarkoitan T. Airaksista Vaasasta. Muotoilu on outo.

Tällä perusteella kuolema ei ole tapahtuma TA:n tai UKK:n elämässä, vaan kuolema ikään kuin jättäytyy elämän ulkopuolelle: missä minä olen, siellä kuolema ei ole. Kuolema lakkauttaa persoonan ja tekee näin nimenomaan yksikön ensimmäisen persoonan kohdalla. Yksikön kolmannessa persoonassa puhumme ikään kuin tilanne olisi normaali: jotakin tapahtui persoonalle, hän kuoli ja on nyt kuollut. Tuo persoona on vain siirtynyt eri olomuotoon, siis kuolleeksi, ja jatkaa sellaisena. Sanon, että isoäitini on kuollut ja ajattelen hänen jatkavan kuolleena oloa, aivan kuin hän edelleen olisi olemassa. Ensin hän oli olemassa elävien kirjoissa, jolloin tutustuin häneen, ja nyt hän on kuolleena, enkä enää pysty puhumaan hänen kanssaan. Hänellä olisi kaksi eri olomuotoa, elävä ja kuollut.

Tällainen ajatustapa on tietysti virheellinen ja perustuu kielen väärinkäyttöön, ongelma jonka paljastamiseen esimerkiksi Wittgenstein käytti paljon aikaa ja tupakkaa. Ihmisellä on nimi ja tuon nimen käyttö jollakin maagisella tavalla pitää hänet läsnä ja olemassa olevien kirjoissa, vaikkakaan ei elossa.

Seuraava ajatus kritisoi Epikurosta: on tehtävä ero kuoleman ja kuolemisen välillä. Kuolema ei ole tapahtuma ja tila ihmisen elämässä. Sillä ei ole tosiaan ole mitään tekemistä eletyn elämän kanssa. Mutta mitä sanoisimme kuolemisesta? Ihminen ensin elää, sitten kuolee ja on kuollut. Yleensä ajattelemme kuolemista tapahtumana elämässä. Sanomme, että piispa Berkeley oli onnekas, kun kuoli nukkuessaan; hänellä oli onnea elämässään. Pelkäämme aiheellisesti tuskallista ja pitkitettyä kuolemaa, ehkä hakeudumme Sveitsiin, jossa on luvassa eutanasia.

Kuolema ei ole pelottava, koska se ei ole osa elämää; kuoleminen taas olisi pelottavaa, koska se on osa elämää. Kiinalainen sanonta kuuluu: kun mandariini kuolee, hänen ainoa huolensa on, onko palmikko hyvin. Moni meistä haluaa kuolla rakkaiden omaistensa huomassa ja lausua silloin juuri oikeat viimeiset sanat. Aleksi Kivi sanoi, "Minä elän" - joka on tietysti tosi lause. Goethe sanoi, "Licht. Mehr Licht", mitä se sitten tarkoittikaan, ehkä pimeyden valtakunnan aavistelua.

Kuoleminen on pelottavaa, koska kuoleminen on viimeinen tapahtuma elämässä, eikä sen jälkeen ole enää mitään, ei yhtään mitään, kun asiaa katsoo ensimmäisen persoonan perspektiivissä. Mutta onko tämä käsitys sittenkään oikea ja pätevä. Olen valmis väittämään vastaan: kuoleminen ei ole tapahtuma minun elämässäni, siis nimenomaan yksikön ensimmäisen persoonan tasolla. Yksikön kolmas persoona on tietysti eri asia: toisen kuolemista on mahdollista tutkia ja arvioida niin kuin muitakin tapahtumia hänen elämässään.

Väitän seuraavassa, että ihminen ei koe omaa kuolemaansa. Kaikki tapahtumat elämässä ovat kokemuksia - tai elämyksiä - ainakin siinä mielessä, että ne voi kokea. Kuolemaan ei voi kokea, joten kuolema ei ole kokemus ihmisen elämässä. Kuinka tämä väite perustellaan?

Kuoleminen, jos se olisi kokemus ihmisen elämässä, olisi koettavissa. Ajatellaan seuraavaa esimerkkiä: putoat seitsemännestä kerroksesta asfaltille pää edellä, joten kuolet välittömästi ja silmänräpäyksessä. Kun osut asfalttiin, biologinen elämä loppuu juuri sillä hetkellä. Missä vaiheessa eletty elämäsi loppuu? Tarkoitan tässä kokemuksiasi, toisin sanoen kokemuselämääsi tai kokemusten virtaa tajunnassasi. Loppuuko se juuri samalla hetkellä kuin biologinen elämäsikin?

Vastaan, ei kokemuselämäsi lopu samalla hetkellä kuin tajuntasi. Se loppuu jo ennen kuin tajuntasi loppuu syystä, ettei ole olemassa mitään erityistä viimeistä kokemusta. Ellet usko tätä väitettä, yritä kuvailla millainen on viimeinen kokemuksesi osuessasi suurella nopeudella asfalttiin pää edellä. Tätä kokemusta ei kukaan ole kuvannut, eihän? Kokemusperäistä tietoa siitä ei ole. Bertrand Russell erottaa toisistaan tuttuuteen ja kuvaukseen perustuvan tiedon - tässä kohdin meillä ei ole kumpaakaan tiedon lajia. Kukaan ei ole kuvannut viimeistä hetkeään, siis kertonut mitä minä koin kuolemiseni hetkellä.

Entä tuttuuteen perustuva tieto. Onko minulla kuolemiseni hetkellä tuttuuteen perustuva tieto siitä, millaista on kuolla, kun osuu kovalla nopeudella asfalttiin pää edellä? Kysymys on todella hämmentävä, vai mitä? Vastaus saattaa tuntua myönteiseltä, toisaalta ei. Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella? Mielenkiintoinen filosofinen ongelma.

Voimme kuvitella, että elävän kehon osuminen asfalttiin tuottaa valon välähdyksen näköaistin puolella ja voimakkaan kivun kokemuksen, mutta mistä sen tietää, ei mistään. Väitän, ettei putoamisliikkeen äkkipysäys tuota mitään kokemusta siksi, että sille ei ole metaforisesti sanoen tilaa. Väitän, että jokainen kokemus, ollakseen siis kokemus vaatii tilaa tajunnassa. Jos tapahtuma sattuu hetkellä T, on oltava tätä myöhäisempi hetki T1, jossa tuo tapahtuma näyttäytyy ja tulee tutuksi. Nyt hetkeä T1 ei ole olemassa, koska henkilön ja persoonan eletty aika loppui hetkellä T. Kuvainnollisesti sanoen, havainnosta ei päässyt tulemaan kokemusta tilan puutteen vuoksi, joka taas johtui ajan puutteesta.

Tässä on tehtävä ero kokemuksen aihion ja kokemuksen välillä. Juuri silloin kun tajunta sammuu ja eletty elämä loppuu yhdessä biologisen elämän kassa, tajunnassa on jotakin, jonkinlainen havainto siitä, mitä elimistössä tapahtuu äkkipysähdyksen hetkelle. Nähdäkseni tämä on aivan ilmeistä ja vastaansanomatonta. Mutta kyseessä ei ole vielä elämys vaan pelkästään sen aihio. Tarkoitan, että havainto on olemassa hermostossani ja aivoissani, mutta sillä ei ole tilaa muodostua kokemukseksi ja koetuksi elämykseksi. Tämä vaatisi, karkeasti ottaen jonkinlaista ajattelua, jolle ei nyt ole aikaa.

Tilannetta voi verrata tilanteeseen, jossa olet omissa ajatuksissasi kylppärissä ja yhtäkkiä puolisosi ilmestyy taaksesi. Hätkähdät rajusti ja säikähdät villisti, vaikka mitään aihetta ei olekaan. Säikähdys tulee ensin, sitten havainto puolisosta ja lopuksi helpottunut tai vihainen reaktio toista kohtaan. Säikähdys on tahdosta riippumaton hermostollinen reaktio äkilliseen ärsykkeeseen hetkellä T. Viive puolison ilmaantumisen ja hätkähdyksen välillä on hyvin lyhyt, sen kesto määräytyy hermoimpulssin nopeudesta silmistä aivoihin. Sanotaan tässä tätä viivettä olemattomaksi.

Mutta hätkähdys tulee ensin, sitten kokemus jonkin läsnäolosta hetkellä T1 ja lopuksi puolison tunnistaminen hetkellä T2. Minulla on tässä vaiheessa T2 tuttuuteen perustuvaa tietoa tilanteesta, joten voin rentoutua. Tähän on kuitenkin kulunut aikaa, joten mitä tapahtui hetkellä T on valmis kokemus joko hetkellä T1 tai T2 ja vasta silloin. Sanoisin, että riittää kun puhutaan tasolla T1, joka siis on se taso, jossa ensi kerran koetaan jotakin tajunnallisesta määriteltävissä olevaa, tai jotakin jonka tajunta määrittelee joksikin. Toisaalta tuntuu kuitenkin, että pitäisi puhua tasolla T2, jos haluaa puhua kokemuksesta - T1 taso olisi vielä liian epämääräinen ja määrittelemätön.

Oli miten oli, keskushermoston muodostama reaktio aisti-informaation perusteella ei ole kokemus. Kokemus on jotakin mentaalista ja sen muotoutuminen vaatii aikaa hetken T jälkeen, ja nyt aikaa ei ole, siis hetket T1 ja T2 eivät enää kuulu eletyn elämän piiriin.

Vielä pitää pohtia seuraavaa vastaväitettä. Englantilainen filosofi A. J. Ayer julkaisi aikamoista huomiota herättäneen kirjoituksen "Mitä minä koin ollessani kuollut" (1988), jossa hän kuvailee värikkäästi, mitä hän näki käydessään "tuonpuoleisessa". Minusta kertomuksessa ei ole mitään kiinnostavaa, siihen voi tutustua verkossa. Ayer oli kliinisesti kuollut sairaalassa, mutta virvoiteltiin henkiin - kuolema määritellään biologisena ilmiönä kovin monella eri tavalla. Kuolemisen ja heräämisen välille jää pitkä aika kehittää unikuvia. Muistan kun minut nukutettiin lapsena nielurisaleikkauksen takia eetterillä ja siihen liittyi isoja painajaisia tajunnan sammuessa.

Toinen kysymys: jos minut lyödään tajuttomaksi, siis menee valot poikki yhdellä kertaa, mitä sitten. Herään ja muistan mitä tapahtui, myös valon leimahduksen ja kivun. Tässä on kaksi mahdollisuutta, tajuntani ei sammunut hetkellä T vaan ylettyi hetkeen T1, joten kokemukselle oli tilaa muodostua. Jos tajunta taas sammui hetkellä T, minulle ei ole mitään muistettavaa, koska ei ole siihen tarvittavaa kokemusta. Lisäksi on huomattava, että herätessä ja virotessa on taas aikaa ja tilaa muodostaa kuva tajuttomuuden tuottamasta kokemuksesta, ei tietenkään sen alkuperäisen hermostollisen tilan perusteella vaan muiden vihjeiden ja kokemusten avulla. Vain kuoleminen hetkellä T poistaa kaikki elämyksen ja kokemuksen mahdollisuudet.

Näin olen todistellut sen puolesta, ettei kukaan koe omaa kuolemistaan, jos kuolemisella tarkoitetaan juuri viimeistä hetkeä eletyssä elämässä hetkellä T. Miksi siis pelätä kuolemista, kun sitä ei kuitenkaan pysty kokemaan. Jos jotakin kuolemaan ja kuolemiseen liittyvää pelätään, se liittyy kuolemisen hetken lähestymiseen - ja se hetki lähestyy jokaista ihmistä koko ajan. Silti harva meistä elää koko ajan kuolemisen pelossa. Kreikkalaisille Thanatos olikin verraten merkityksetön jumaluus, ei kovin mielenkiintoinen tarinoinnin aihe.

Tämä luku päättää pienen sarjan eletystä elämästä.