Filosofiaa raakana, osa IV: 9. Nykyisyys, kaiken katoavuuden kasaantuminen ja tulevaisuuden sietämätön ohuus

24.10.2020

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Johdanto


Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.


Filosofiaa raakana, osa IV: Nykyisyys, kaiken katoavuuden kasaantuminen ja tulevaisuuden sietämätön ohuus


Aika voidaan ymmärtää kahtena erilaisena sarjana: A sarja on "menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus" ja B sarja "aikaisemmin kuin, myöhemmin kuin", siis Kekkonen oli ennen Mannerheimia ja Lipponen Kekkosen jälkeen. Tästä jaottelusta on riittänyt kysyttävää koko joukolle filosofeja, vaikka tässä emme näihin McTaggartin paradokseihin tässä puutu. Ihmetelkäämme niiden sijaan ajan eksistentialistista ongelmaa, joka aina askarruttaa ihmisen levotonta ja ahdistuneisuuteen taipuvaista mieltä. Ihmiselle on annettu iso taakka kannettavaksi, ja tuon taakan me kannamme ajassa. Me elämme ajassa, joka aikanaan loppuu: sen jälkeen ei ole enää mitään.


Fysiikka ei kuulemma tunne sellaista käsitettä kuin nykyisyys, joten fysiikka hylkää A sarjan ja pelaa B sarjalla. Mutta ihminen on lähtemättömästi sidoksissa A sarjaan ja nimenomaan sen nykyisyyteen. Näin fysiikka tieteenä jää ihmisen elämän intressien ulkopuolelle.


Nykyisyys on kova juttu, kuten sanotaan, koska kaikki mitä meillä ihmisillä on, on nykyisyydessä. Nykyisyyden lisäksi ei ole mitään: mennyt on kuollut ja kuopattu, tulevaisuus on vain ennakoinnin ja odotuksen aihe - ei siis mitään. Mutta nykyisyys, vaikka siinä on jo kaikki, ei sinänsä ole mitään sekään, koska nykyisyys on koko ajan mennyttä aikaa. Kaikki tulee ja katoaa jatkuvasti, ilman pysähtymisen mahdollisuutta, siirtyy tulevasta menneisyydeksi nykyisyyden kautta. Tämä tekee nykyisyydestä pelkän elämän siirtymävälin ja käännepisteen. Nykyisyys on näin ollen harhakuva, jonka näkeminen on samaan aikaan mahdotonta ja mahdollista. Kun kysyn sinulta, mitä näet nyt, raporttisi koskee aina jo mennyttä, siis menneisyyttä. Kun kysyn, mitä näet nyt, sinä vastaan, "näin kissan ja näen sen vieläkin", jolloin olet jo siirtynyt pois kysymyksen aikarajoista. Kun sanoin "nyt" en tarkoita mitä sinä näet nyt, siis kysymyksen ajankohdan jälkeen. Nyt on aina uusi nyt.


Filosofit on luoneet termin specious present eli pettävä tai harhainen nykyisyys, jolla tarkoitetaan nykyhetken ulottuvaisuutta ajassa. Siis kielletään nykyisyyden pistemäisyys menneen ja tulevan välissä. Nykyisyydelle annetaan ajallinen ulottuvuus siten, että nykyisyyden pituus ajassa vaihtelee tilanteesta liittyen. Tuntuu tietysti kummalliselta sanoa, että nykyisyys kestää joskus aika kauan, mutta niin se vain on. Idea on siinä, että vaikka nykyisyys olisi pitkä, tuon ajanjakson sisällä ei voi soveltaa B sarjaa. Nykyisyys on siis se A sarjan osio, jossa B sarjaa sovelleta. Huomataan, että menneisyydessä ja tulevaisuudessa B sarja soveltuu: menneisyyden sankareista Napoleon oli ennen Hitleriä.


Nykyisyyden kesto vaihtelee, kuten sanottua. Kun vaadin sinua toimimaan nyt, ajattelen pistemäistä nykyisyyttä: toimi heti nyt, sanon. Mutta kun nyt olen lääkärin odotushuoneessa, nykyisyys ja nyt kattavat koko tuon ajanjakson - mutta jos tuon sinne mukaan B sarjan, muutan samalla nykyisyyden kestoa. Siis odotan nyt lääkäriä, mutta ensin luin lehteä ja sitten van pureskelin kynsiäni. Jos sanot näin, olet luopunut edellisestä nykyisyyden hahmottamisesta ja siirtynyt toiseen. Nyt on muuttunut toiseksi. Harri Holkeri sanoi lehtimiehille, jotka kysyivät taas jotakin typerää, "Ettekö näen, että minä juon kahvia nyt" tarkoittaen sitä aika pitkää nykyisyyttä, jolloin hän nauttii kahvia eikä salli häiriöitä.


Tulevaisuus siirtyy koko ajan menneisyydeksi, joka kuitenkin kytkeytyy monin tavoin "uuteen" nykyisyyteen. Nykyisyys on menneisyyden lapsi. Ihminen on syntynyt joskus ja siksi hän on nyt olemassa, elää ja hengittää. Hänen menneisyytensä selittää hänen nykyisyyttään, ei kuitenkaan kokonaan, koska nykyisyys luo myös jotakin uutta, siis uusiutuu koko ajan.


Mutta menneisyys on koko ajan läsnä nykyisen olemisemme osittaisena mutta oleellisena selityksenä. Menneisyys on kiveen hakattu: se mitä oli, oli, eikä sitä ole enää muuttaminen millään keinoin. Se minkä teit, pysyy menneisyyden suuressa kirjassa ajasta ikuisuuteen. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, vaikka sinun on kärsittävä menneisyytesi takia - tai iloittava. Mutta ilo on vain muisto, kärsimys taas jotakin konkreettisempaa, tässä on pessimistisen historiankäsityksen ydin. Ilot sinä ulosmittaat heti, kärsimys on tulevaisuutta varten. Ilo on nyt, kärsimys tulevaisuutta varten, miksi? Siksi, että pahuus siittää kärsimyksen, pahuus pysyy ikuisesti osana menneisyyttä, josta käsin se muistuttaa itsestään ajasta aikaan. Jotenkin tämä muistuttaa meitä ikuisen paluun ajatuksesta.


Tässä on erotettava toisistaan tekijän pahuus ja uhrin kärsimys. Sodan ajan kauhuteot voidaan aina naamioida sankaruuden ja välttämättömyyden kaapuihin, mutta eivät ne siitä parane, siis niiden silmissä, jotka näkevät menneisyyden niin kuin se on. Murhattujen veri huutaa kostoaan ikuisesti, koska menneisyydessä ei mikään enää muutu. Uhrit kärsivät ikuisesti, eikä syyllisille annata mitään mahdollisuutta hyvittää pahoja tekojaan. Natsien uhrien muistomerkki ei poista tai hyvitä tehtyä pahaa, ei tekijän eikä uhrin kannalta.


Tässä on opetus: on paras olla varovainen sen kanssa, mitä nyt tekee, sillä sitä ei saa enää koskaan takaisin. Rangaistus on nyt, mitä sillä on tekemistä menneisyyden taakan kanssa, ei mitään. Ajatelkaa, mitä me nyt kokisimme, jos Suomen juutalaiset olisi luovutettu Saksaan natsien murhattaviksi. Isiemme synti olisi ollut päällämme loppumattomiin, koska mitään hyvityksen mahdollisuutta ei ole. Ehkä olemme jopa ylpeitä vanhempiemme pidättyväisyydestä juutalaiskysymyksen kohdalla, mutta mitä tuo ylpeys tuo tullessaan, ei mitään, tai ehkä hyvän mielen. Mitä siitä kukaan välittää.


Mutta etninen puhdistus ei ole vain pahan mielen aihe, se on yhtä hyvin ikuinen synti ja taakka, jota pitää raahata mukanaan. Tai sitten tehdä "amerikat" ja kieltäytyä katumasta vanhoja syntejään, jotka herra paratkoon ovat verenkarvaiset: orjuus, rasismi, Vietnamin sota, Bushin hallinnon kidutusleirit ja lukemattomat muut tihutyöt on paras vain unohtaa, jos on mahdollisuus, valta ja voima tehdä niin. Jos pystyy, menneisyyden voi aina kieltää omalla kohdallaan ja puhua vain toisen menneistä synneistä. Pieni ja heikko kantaa taakkansa itse, tai jos on sotansa hävinnyt. Tappio, kun se on totaalinen, antaa myös mahdollisuuden rakentaa kaikki uudeksi ja paremmaksi, vaikka vanhat synnit pysyvätkin historian suuressa kirjassa. Neuvostoliitto voitti sodan, joten siellä vielä kuvitellaan, että Stalin oli kunnianarvoisa johtaja ja gulagin tarina vain mitätön sivujuoni muuten hyvässä kertomuksessa. Sodan voittaminen saattaa olla vaarallista pitkässä juoksussa, koska voiton makeus sumentaa silmät ja vääristää arvot.


Historia ja menneisyys ovat raskaana raskaasta tavarasta, jota ei saa vedettyä takaisin. Kun aika kuluu, nykyisyys kääntyy menneisyydeksi, joten menneisyyden taakka kasvaa koko ajan. Hirveä painolasti painaa yhä enemmän ja enemmän, joten se on saava väärennetyksi - siksi meille on annettu historiankirjoitus. Historiankirjoituksen tehtävänä on väärentää historiaa ja tehdä siitä sulatettavaa, joka suuhun sopivaa hauskuutusta. Sota on seikkailua, johtajat ihailtavia, ihmiskunta sen kun edistyy ja oikeus voittaa, siis historiassako? Pieni muuttuu suureksi ja suuri pieneksi - mutta minkä sille voi, historia on ja sitä on siksi kirjoitettava. Mutta ei ole pakko uskoa mitä kirjoitetaan.


Nietzsche selittää etevästi ihmisen muistin synnyn: minä otan jotakin velaksi ja lupaan maksaa, velkojani vaatii, kuten Shakespearen "Venetsian kauppias kertoo":


Shylock inhoaa Antoniota, koska tämä aiemmin viikolla sylki hänen päälleen, ja asettaa lainalle ehdon: jos Antonio ei pysty maksamaan lainaa takaisin eräpäivään mennessä Shylock saa vastineeksi ottaa paunan verran lihaa Antonion kehosta. Bassanio ei tahdo, että Antonio suostuu näin vaaralliseen sopimukseen, mutta Antonio on kuitenkin yllättynyt rahanlainaajan anteliaisuudesta, sillä tämä ei pyydä korkoa lainalleen, ja allekirjoittaa sopimuksen. (Wikipedia).


Antonion on pakko muistaa mitä on lainannut ja mitkä ovat lainan ehdot, eikö tämä ole ilmeistä? Eläin ei muista samalla tavalla, sen kun ei ole pakko. Eläin elää maailmassa, jossa muisti toimii toisin. Ihminen pelkää velkojaansa, joka on Shylock, aina yhtä julma ja armoton. Mitä olet lainannut, tuhoaa sinut, ellet pidä varaasi, ja tämä vaatii muistia. Sinulla ei ole varaa väärentää historiaa kirjoittamalla se uudestaan, sillä historia tulee kuitenkin ja vaatii puoli kiloa lihaa ruumiistasi. Siitä sinä et enää selviä. Nietzsche on oikeassa, muistin ja historiatietoisuuden alku ja synty ovat kumpikin velan varassa. " Ainahan on maksettava eikös juu, / mitä tässä maailmassa velkaantuu". (Georg Malmsten, "Nikkelimarkka") (https://lyricstranslate.com).


Tulevaisuutta ei ole, se on vasta tulossa. Kenelläkään meistä ei ole tulevaisuutta, muun väittäminen on harhaista puhetta, jota kieli johtaa omaan outoon suuntaansa. Jos menneisyys on paksu, tulevaisuus on ohuttakin ohuempi. Ainoa mahdollisuutemme on sanoa, että tulevaisuus on kuten nykyisyys, siis eräänlainen nykyisyyden jatke - joka on ja ei ole totta. Pankki varoittaa sijoittajia: mennyt menestys ei tulevan menestyksen tae. Se, että olet terve ja hengissä tänään, ei merkitse, että olisit sitä huomennakin. Luin jostakin käännösromaanista seuraavan ikimuistoisen lauseen: Se päivä, jolloin kaikki luhistuu, alkaa niin kuin jokainen muukin päivä. Ajattelen tuota lausetta usein. Se pitää minut tyytyväisenä juuri nyt.


Tulevaisuuttaan voi suunnitella ja siihen pystyy valmistautumaan, mutta mitään menestyksen takeita ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole mikään menneisyyden etäispääte, vaan luovan toiminnan ja sokean sattuman tulos luonnonlakien ja muiden säännönmukaisuuksien löyhässä ja laajassa kokonaisuudessa. Moderni maailma ja ihminen keksivät koko ajan uutta ja uusi on ennustamatonta - siis ihan oikeasti uutta. Perinne on vain sana. Luonnonkansat ovet eläneet hidasta aikaa, me elämme nopeata, siis sellaista, jossa tulevaisuus on ennakoimatonta jo huomisesta alkaen. Tulevaisuudentutkimus tieteenalana on oikeastaan oksymoron (sisäisesti ristiriitainen ajatus): kuinka tutkia sellaista, mitä ei ole?


Jotain toki pystyy aina sanomaan, maailmassa riittää puhetta, mutta tämä ei muuta perustavaa totuutta, siis sitä, että ihminen syöksyy tulevaisuuden pimeään kuiluun valot sammutettuina. Hän tietää, että tulee mitä tulee, sitä ei ennakoida eikä hallita. Silti kaikki, kun se muuttuu menneisyydeksi, on ikuisesti taakkanamme, se kun on ihmisen osa, ihmisen, joka osaa, tekee ja muistaa aivan liikaa suhteessa tulevaisuuden perustavaan ennustamattomuuteen. Jos Trump voittaa USA:n pressan vaalit syksyllä 2020, ennustan, että seuraavakin presidentti on populisti. Mutta mitä siitä sitten seuraakaan, sitä en halua ennustaa. Ennustaminen on tietysti hauskaa ajanvietettä. Roomalainen legioona ei koskaan ryhtynyt taisteluun, elleivät auguurit kertoneet enteiden olevan hyviä. Linnun lento kertoi taistelun tuloksen etukäteen. Ovatko tähdet oikein? Jokainen, joka ennustaa, on auguuri. Aivan turha on puhua puhua roomalaisten "taikauskosta", koska usko tulevaisuuteen ei ole koskaan kadonnut eikä katoa. Me emme näe tulevaisuutta, mutta tulevaisuus katsoo meitä silmiin.


xxx