FILOSOFIAA RAAKANA, OSA IV: Elämästä ja elämisestä

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa IV Elämisestä ja elämisestä

Eros ei ole vain rakkauden vaan luovuuden jumala, ja rakkaus on luovaa monessakin mielessä. Rakkaus on elämänhalun ja -voiman ilmaus. Platonin teoksessa Pidot papitar Diotima opettaa kuulijoilleen, että Eros on likainen jumala, toisaalta alhaisen himon ja toisaalta kauneuden ja luovuuden jumala, joka tietysti on aivan totta. Seksi ja seksihimo ovat juutalais-kristillisessä kulttuurissa oikeita kauhistuksia, abominaatio, jumalanpilkkaa, jumaluhmaa ja kaikkea muuta pahaa. Toisaalta eroottisuuteen liittyy paljon kaunista ja oikeiden arvojen kannalta haluttavaa, ystävyyttä, hellyyttä, toiselle omistautumista ja muutu hienoa. En tässä kuitenkaan halua puhua seksistä, siitä on enemmän kirjassani Himon ilo (2011), ja se riittäköön.

Tarkoitukseni on pohtia elämän arvoa ja sen liittymistä elämänhaluun, joka puolestaan on kiitollisuudenvelassa Erokselle, kuten jo edellä sanoin. Vastakohtana tälle kaikelle on elämän kieltäminen, thanaattinen pyrkimys kohti elämättömyyttä, joka on kuolema - siitä sitten enemmän seuraavissa luvuissa.

Ihminen, kuten kaikki elollinen pyrkii kohti elämää, ennen kaikkea elämän jatkumista, ikään kuin elämä itse olisi korkein arvo elämässä. Kuinka tämä on mahdollista? Elämä on tosiasia, jonka biologia ja lääketiede määrittelevät - ja jos elämän määritteleminen on vaikeaa, kuolema on helposti todettavissa, ainakin ajan kanssa. Moni ihminen pelkäsi ennen aikaan tulevansa haudatuksi elävältä, kun kuoleman toteaminen oli epämääräistä ja hankalaa. Siksi testamentissa määrättiin, ettei hautaamista saanut suorittaa ennen kuin ruumis oli selvästi mätänemään päin. No, jutut juttuina. Suosittelen Edgar Allan Poen novellien lukemista asian tiimoilta.

Filosofisesti puhuen, elämä on tosiasia, joten se ei sinänsä voi olla arvo. G. E. Mooren niin sanotun naturalistisen virhepäätelmän ajatuksesta seuraa loogisesti, että tosiasia ei voi olla arvo eikä arvo tosiasia. Näin ollen elämä ei ole arvo, mutta ihminen luontaisesti ja välttämättömästi pitää elämää arvona, ja nimenomaan oma elämä on arvo. Elämän arvo on jopa transkendentaalinen arvo, koska se on kaikkien muiden arvojen edellytys: kuollut ei arvoista piittaa, ei siis toteuta mitään arvoja. Ilmeistä kaikki tämä, eikö niin, mutta nyt meidän on vakavissamme pohdittava elämän arvon käsitettä ja sen perusteita.

On tietysti totta, että elämän arvo on kaikkien muiden arvojen toteutumisen edellytys. En kuitenkaan usko, että ihminen arvostaa elämäänsä juuri siksi - tai vain siksi -, että elämän arvo on tällä tavalla perustava. Ihminen saattaa elää elämää, jossa elämä on ainoa arvo, mitä hänellä on jäljellä ja silti arvostaa elämäänsä. Esimerkkinä on ihminen, joka on sairauden vuoksi halvaantunut niin, että vain silmät liikkuvat. Hän saattaa silti ilmaista haluavansa jatkaa elämää ja olevansa jollakin tavalla onnellinen. Elämä on hänelle sinänsä arvokasta.

Toinen esimerkki, lohdullisempi sellainen, on Lapin korvessa asuva erakko, joka on karsinut elämästään pois aivan kaiken turhan - vain itse elämä on jäljellä. Kämppä on primitiivinen, ei ole viinaa tai tupakkaa, ruoka puuroa ja paistettua kalaa, ympäristö on ruma kuin korpi ainakin, säät ovat kamalat, elämästä on jäljellä vain itse elämä. Mikä muu loppujen lopuksi olisi tärkeämpää kuin elämä itse? Kaikki muu on sitten ylimääräistä hyvää, näin ajattelee optimisti. Pessimisti valmistautuu pahimpaan ja odottaa pahinta. Hän on kivulias, paikkoja särkee, kaikki ahdistaa ja pelottaa, silti hän ei mitenkään luopuisi elämästä. Kaiken pahuuden ja synkkyyden kohdalla elämäkin on synkkää ja pelottavaa, mutta elämää se on kuitenkin - ja elämä itsessään on arvokasta -, sen pessimistikin myöntää.

Mutta palatkaamme aiheeseemme ja kysymykseen elämän arvosta ja elämästä arvoja. Elämän arvo tarkoittaa elämän arvostamista, siis sen sanomista, että elämä itsessään on arvokasta. Ihminen saa katsoo elämää biologisena ja sosiaalisena ilmiönä, jonakin joka hänellä on käsissään, ja sanoo arvostavansa sitä sellaisena kuin se on. Tämä tarkoittanee kuitenkin sitä, ettei ihminen arvosta elämää vaan elämisen mahdollisuutta, eikä mahdollisuus ole tosiasia, fakta samassa mielessä kuin elämä. Mahdollisuus on tässä enemmänkin kuin sepitteinen kertomus. Me siis arvostamme erästä perustavaa, avointa mahdollisuutta, elämää, mutta sekoitamme tämän mahdollisuuden biologiseen elämäämme - tästä siis aiheutuu koko sotku.

Elämän arvo liittyy mahdollisuuteen elää. Ajatellaan nyt tieteiskirjallisuudesta lainattua esimerkkiä. Minulle kerrotaan, että ruumiini kuolee pikapuoliin, eikä pysty mitenkään estämään sitä. Mutta tiede on tänä päivänä kehittynyt niin, että aivojeni koko sisältö pystytään digitalisoimaan ja siirtämään supertietokoneen muistiin. Tietoinen minäni on, säilyy ja elää tiekoneessa ja pystyy ohjaamaan erilaisia laitteita, joiden välityksellä minä osallistun maailman menoon monella eri tavalla. Tunteet ovat hankalampi juttu, koska moniin tunteisiin liittyy kehollisia tuntemuksia, joita se peltilaatikko, joka minä nyt olen, ei omaa. Inho, kun ihokarvat nousevat pystyyn, on hyvä esimerkki: peltilaatikkossa ei ole ihokarvoja, joten inhon tunnekaan ei ole enää sama.

Haluatko tajunnaksi peltilaatikkoon? Vai oletko valmis kuolemaan? Useimmat ihmiset sanoisivat varmasti menevänsä peltilaatikkoon, tai ainakin kokeilevansa sitä. Saahan virran sitten kytkettyä pois, jos sikseen tulee. Jos haluaa kääntää tuota punaista katkaisijaa? Kuka haluaisi ja miksi? Peltilaatikko tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden elää.

Väitän siis, että elämän arvon myöntäminen perustuu elämän ja elämisen kokemiselle mahdollisuudeksi. Elämä itsessään ei ole mitään, mutta sen mahdollisuus on kaikki - juuri tässä arvo tulee mukaan kuvaan. Eläminen on elämistä, joka puolestaan on erään mahdollisuuden toteutumista, nimittäin elämisen mahdollisuuden toteutumista. Tämä houkuttaa omaan halvaantuneeseen ruumiiseensa lukittua ihmistä, erakkoa ja peltilaatikkotajuntaa. Heti kun he tajuavat tilanteensa mahdottomuuden, jos tajuavat, he menettävät halunsa elää. Tämä tarkoittaa, että elämä on silloin menettänyt arvonsa heille.

Onko ylipäänsä mahdollista menettää elämän arvon kokemusta, siis nähdä oma elämä pelkkänä biologisena tosiasiana, josta kaikki mahdollisuudet on poistettu. Siis, onko elämän näkeminen ilman elämisen mahdollisuutta jotenkin mielekäs ajatus - vai kokonaan mahdoton ajatus? Kysymys on tärkeä, sillä se liittyy itsemurhan oikeuttamisen mahdollisuuteen: onko itsemurha koskaan rationaalinen, järkevä ja mielekäs valinta, siis oikea ja varsinainen valinta? Vai onko itsemurha aina mielenhäiriö? Vastauksesta johtuu velvollisuus puuttua ja olla puuttumatta itsemurhiin. Mielenhäiriöön on puututtava, rationaaliseen valintaan ei.

Antiikin Stoalaiset hyväksyivät itsemurhan, mutta ajattelivat myös siihen liittyvän jonkinlaista pelkuruuden tapaista tunnetta. Heidän mukaansa itsemurha olisi oikeutettu silloin ja vain silloin, kun kaikki toivo on peruuttamattomasti mennyt. Silloin on aika poistua paikalta. Toivo, siis toivo mistä? Vaikea sanoa, ehkä kyseessä on täydellinen näköalattomuus, tulevaisuuden mahdollisuuksien kokonaisvaltainen poissaolo.

Kun Saksassa natsin alkoivat tosissaan vainota juutalaisia ja kuljettaa heitä pois kaupungeista teollisesti murhattaviksi, jotkut menivät, jotkut taas pakenivat kuolemaan eli tappoivat itsensä. Paeta kuolemaan on ilmaisuna yhtä dramaattinen kuin osuvakin. Kun mitään muuta ei ole tehtävissä, on parasta kuolla pois. Miksi mennä ja sallia natsien nöyryyttää ensin ja tappaa sitten? Itsemurha saattaa olla tehty masennuksen, ahdistuksen ja pakokauhun motivoimana, mutta silti ratkaisu on perusteltu.

Teen tässä siis eron motiivin ja perustelun välille, joka tässä on pakko tehdä, jos asioista halutaan päästä selvyyteen. Itsemurhan motiivi saattaa olla pelkkä paniikki, kun natsit ovat jo ovella, mutta perustelu on kunnossa: miksi kärsiä ja kuolla kun voi kuolla ilman kärsimystä. Silti elämänhalu ei sammu, vaan vaatii elämään edelleen; tämä tarkoittaa äärimmäistä ristiriitaa elämänhalun ja näköalattomuuden välillä. Useimmat ihmiset halvaantuvat tällaisessa ristiriitatilanteessa, eivätkä see tapettua itseään, vaikka pitäisi.

Selitän asiaa hieman tarkemmin. Elämän arvo, eli elämä arvona on kiinni elämän mahdollisuudesta, siis mahdollisuudesta elää ja elää elämäänsä. Tällainen mahdollisuus saattaa olla jo menetetty, mitään ei ole enää odotettavissa, kaikki on hukassa, vihollinen potkii ensin oven sisään ja potkii sitten sinua. On siis aika poistua paikalta. Ratkaisu on aivan järkevä ja teko tekona oikeutettu. Mutta tämä ei tarkoita, että elämänhalu olisi kadonnut: elämä mahdollisuutena väittää edelleen olevansa olemassa, kuin väärä valuutta ikään. Kaikki on ohi, mutta minä elävä olento uskon edelleen, että jotakin elämää on vielä jäljellä. Omaksun uuden perspektiivin: jos sittenkin säästyisin pahimmalta, jos sittenkin saisin elää vielä hetken, onhan tämäkin yksi mahdollisuus. Ristiriita on hirveä ja loppujen lopuksi ratkaisematon. Elämä ei luovu elämisen mahdollisuudesta. Elämä ei myönnä, että kerran sitä kuitenkin on kuoltava, miksi siis ei nyt, kun on hyvä hetki?

Kerrotaan, että Stalin vaati saada tarkan säätiedotuksen seuravaksi päiväksi. Stalin työskenteli aina öisin, joten oli yö. Hän määräsi soittamaan säätieteilijä, professori A:lle. Puhelimeen ei vastattu. Menkää kysymään, huusi Stalin. Lähetettiin muutama sotilas kysymään. Tulivat takaisin ja Stalin kysyi, mikä on sää. Hänelle vastattiin, että ei tiedä, kun professori hyppäsi ikkunasta ja kuoli kadulle. Hän tietysti kuvitteli pidättäjiensä tulleen. Tarina on pitkä, tässä vain lyhennelmä: monta säätieteilijää yritetään kiinni, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Joku ampuu itsensä jo puhelimen soidessa. Kerrotaan, että noina aikoina Moskovassa ilahduttiin, kun naapuri vietiin isosta asunnostaan, joka siis vapautui vuokrattavaksi. Näin likainen Eros toimii: toisen kuolema on toisen elämää vahvistava mahdollisuus ja elämähalun nostattaja.

Xxx