Godard kasvattajana

Teksti Harald Olausen

"Godard oli sankarijournalisti, mediafilosofi, radikaalimilitantti, sosiologi, anarkisti, traditionalisti, kleptomaani, provokaattori ja taiteiden rakastaja. Aikojen anturi ja kommentaattori. Tutkija ja innovaattori. Romantikko ja sovinistisika. Videolaitteistojensa laboratorioon lukkiutunut hullu tohtori ja universumin korjausmies. Toistuvasti haavoittunut herkkä olento ja estoton roisi nilkki. Kivi kussakin kengässä, oka jokaisessa silmässä, kirske kunkin korvassa…Jean-Luc Godard oli tätä kaikkea ja kysyi läpi elämänsä: Mitä elokuva on? Mitä sillä voi tehdä? Minne (saakka) sen voi viedä?

-Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen lehden numeron 6/2023 pääkirjoituksessa

Olen kateellinen professori Timo Airaksiselle siitä, että kun hän astui vuonna 1967 Vaasan junasta Turun asemalle aloittaakseen psykologian opinnot, samalla hän tempautui mukaan sen ajan kulttuuriradikaalin liikkeeseen muiden ylioppilasnuorten tavoin, ja näki ensimmäisenä elokuvanaan uuden aallon mestariteoksen, Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960), eikä ollut enää sen jälkeen se sama ihminen, joka oli ollut mennessään katsomaan elokuvaa. Tuon ajan henki näkyy vieläkin hänen töissään.

Lisää Airaksisen "filosofisista opiskelumuistoista" voimme lukea syksyllä kirjasta Muistelmat (Warelia, 2024). Viimeinen hengenveto on samalla sekä mielet järisyttävä katsomiskokemus, että vastaisku kuolemassa olleelle elokuvataiteelle. Joonas Nykäsen mukaan elokuvan jokainen otos saa aikaan vaikutelman siitä, että Godard on keksimässä – ei pelkästään gangsterielokuvaa - vaan koko elokuvan uudelleen: "Viimeiseen hengenvetoon vaikutti suoraan yhdysvaltalaiseen elokuvaan, josta se puolestaan oli saanut runsaasti vaikutteita; eri maiden elokuvakulttuurit puhuivat keskenään ja lopputulos on historiaa."

Filmihullun tämän vuoden viimeinen numero tavoittaa jotain tärkeää ja oleellista tuosta jo lähes kuusiukymmentävuotta sitten olleesta ajasta, ja nimenomaan sen johtotähdestä, Jean-Luc Godardista. Numero on yksi lehden tärkeimmistä ja parhaimmista, ja se pitäisi kuulua juuri siksi kaikkien elokuvasta kiinnostuneiden lukemistoon - erityisesti niille, jotka haluavat päässä selville elokuvan arvoituksesta ja siitä, mikä on totta ja mikä valhetta, niin maailmassa kuin itse elokuvissakin, ja sen ympärillä millaisin ehdoin ja kenen toimesta miten tarinoilla elokuvaa on tehty, ja missä tarkoituksissa se on tarkoitettu meidän ymmärrettäväksi.

Filmihullu ei ole turhaan keskittynyt osoittamaan kunniaa viime vuonna kuolleelle ranskalaiselle uuden aallon mestarille, Jean-Luc Godardille, josta kaikki hyvä, kriittinen ja uusi tapa tarkastella elokuvaa osana taistelussa totuuden puolesta aikoinaan alkoi. Mutta myös sysäys perustaa hieman myöhemmin älyllis-poliittista elokuvakapinaa tukemaan omaksi ja "elokuvakerhojen pää-äänenkannattajaksi "iskevä Filmihullu, jonka ympärille kerääntyi jo heti alusta 60-luvun radikaalien osaavin ja säkenöivin ydinryhmä legendaarisen Peter von Baghin johdolla. Nykyisen päätoimittaja Lauri Timosen johdolla kirjottaa uusi sukupolvi.

Eikä sanomisen ja sanottavan loiste ole himmennyt noista päivistä. Siitä osoituksena on juuri ilmestynyt Godard-erikoisnumero, joka sisältönsä puolesta vastaa hyvinkin yhtä taiteellista väitöskirjaa (ei sitä kammottavaa Turha-Törhösen Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan hylkäämää, jota uudessa Filmihullussa palastalla Keskusteluja "peran akateemista eliittiä tökeryydellään kirpaissua väitösprosessia" otsikolla Alaikäinen ajattelija aikuisessa kehossa). Tässä välissä menee elokuvamaailmassa myös se kaikkein tärkein: totuuden ja aitouden välinen raja. Se on myös sitä, mitä sanoo ja miksi ja kenelle. Jokainen sana on kuin luoti.

Aito ja haastava elokuvataiteilija Jean-Luc Godard on ihan toista maata, ja painii ihan eri luokassa, kuin vilpillinen ja tökerö tekotaiteilija, Lauri Törhönen, joka kokoomuslaisena koti, uskonto- ja "Laila Hirvisaari"-linjan sinivalkoisena romantikkona omaa perverssin sekoituksen kamreerisieluista lottatirkistelijää ja puolihimmeää uhmaikäistä poskisolistia, jonka olisi kannattanut jatkaa enemmänkin poliittista uraansa kokoomuksessa ja kesken jääneitä ekonomiopintojaan. Elokuva oli hänelle ehkä väärä valinta. Houkutus mielistellä yleisöä oli yhtä suuri kuin halu ansaita kunnoitusta ja maallista mammonaa astumalla isoon rooliin.

Elokuvia ei pitäisi tehdä taskulaskimella vaan sydämellä. tai kuten Godard: totuudellisia älyllä ja sydämellä vastineeksi ympäristön valheille. Suurin piirtein tässä menee raja oikean, hyvän ja rehellisen kontra väärän, vilpillisen ja epärehellisen taiteen välillä. Kysymys on myös älystä ja hyvästä mausta. Älyvapaata ja epämiellyttävää paskaa ammatikseen tekevät keksivät aina naurettavia selityksiä, miksi eivät osaa tehdä mitään hyvää tai halua edes tehdä oikein. Godard oli Turha-Törhösen täydellinen vastakohta. Lauri Timosen sanoin hänen teoksensa muodostuivat kokeneellekin katsojalle melkoisiksi keskittymisharjoituksiksi.

Käsittelen tässä lyhyesti Godardin kunniaksi elokuvaesseistinä ja runoilijana (Pitkälle yöhön venyneet päivät, Kulttuuriklubi 2022) tunnetuksi tulleen Joonas Nykäsen kirjoitusta otsikolla Jean-Luc Godard kasvattajana. Lähtökohtana on Filmihullun päätoimittaja Lauri Timosen esittämä ajatus Godardista läpi elämänsä kysyvänä oman tekemisensä oikeutuksen perään: Mitä elokuva on? Mitä sillä voi tehdä? Minne (saakka) sen voi viedä? Timosen mukaan Godardin katkeilevien johtolankojen vuo oli loputon. Ärsykkeitä ja assosiaatioita tarjoillaan kaikille aisteille, samanaikaisesti ja etenkin limittäin. 

Timosen mukaan sitaatit tihkuvat Godardin tajunnan muodostavan suodatinpussin läpi ja kuulostavat (alkuperäisestä lähteestä riippumatta) aina Godardilta, vaikka suosikit Bataille, Bergson, Balzac, Weil, Arendt, Diderot, Dolto jne. - tiedossa ovatkin. Timonen tuntee hyvin ranskalaista kulttuuria laajemminkin, ja erityisesti elokuvaa: "Kieli on niin syvällä poskessa, että se tulee siitä läpi, mutta vakaumus on kuolemanvakava. Pysäytyskuvat nykivät, otokset välkkyvät ja rytmitys sätkättää (todennäköisesti mykkäelokuvien alkuperäistä ilmaisua kunnioittaen).

Timonen jatkaa: "Pinnallisuuden ja syvällisyyden saumatonta rinnakkaineloa (p)ä(ällek)käisyys, ikimuistoisia sutkautuksia putoilee kuin papanoita pupun perseestä ja eläytymisen imun häiriköi ainainen bongailuaspekti: filmiklippien, kirjojen, lehtien ja julisteiden taukoamaton tykitys ja tunnistusvaade." Joonas Nykänen muistuttaa Robin Woodin puolustaneen Godardin tapaa ympätä vähän kaikkea kaikkeen: "Godardin elokuvat ovat täynnä kulttuuriviittauksia ja ne ovat huomattavan laaja-alaisia…Haluaisin väittää, että viittausten merkitys on perustuvaa laatua Godardin teoksille, ei mitään koristeellista, vaan elimellisesti niihin kuuluvaa." 

Nykäsen mukaan 60-luvun elokuvat muistuttavat suurten kirjailijoiden töitä teemojensa puolesta ja on siinä oikeassa. Hän ottaa esimerkiksi norjalaisen Knut Hamsunin romaanin Sult (1890) eli Nälkä, joka löytyy suomeksi sarjassa Hamsunin pienoisromaanit (WSOY 1954). Tarina on suggestiivisen absurdi painajainen. Kertoja makaa valveilla ullakkokamarissaan ja luulee kellon alapuolellaan: "Se oli siihen aikaan, kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa (Oslo), tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä…" 

Hamsunin Nälkää säestää Nykäsen mukaan epätoivo ja hulluus. Saman epätoivon hän löytää Godardista. Saman syvältä kalvavan epätoivon hieman muunneltuna hän löytää myös muista suurista taitelijoista. Godard hyödynsi tätä tuskaa kolmessa ensimmäisessä elokuvassaan. Hän otti käsittelyyn yksilön, jolla oli joku idea, ja joka yritti seurata tätä ideaa loppuun saakka. Timonen löytää punaisen langan Godardin tuotannossa tehdä taidetta; se on yksinkertaisesti rehellisyys ja hyvä taide.

Pääkirjoituksessaan Timonen avaa Godardin sisintä ja mitä hän oli taiteellisesti ahtanut itsensä, eikä se ole vähäistä, samoin kuin hänen muita ärsyttänyt (tietoinen) namedroppailunsa, kuin Jean Cocteaulla aikoinaan, mistä Timonen mainitsee Robert Bresson-kirjassaan (ehkä otti siitä mallia ja Cocteausta tässä asiassa oppia). Timonen myöntää Godardin joidenkin elokuvien olevan rasittavia osin siksi, ettei ohjaaja anna vihjettäkään mihin suuntaan ollaan menossa. Godard on samalla sekä taikuri että omanarvontuntoinen peluri, joka osaa taikoa näkymättömän maailman näkyväksi ja tarpeen mukaan lisäksi siihen värejä. 

Kyse on Timosen mukaan "tunteen ja metodin sekoituksesta": "Kuten Le gai savoirissa (1969) sanotaan, mutta vapaalennon stigma on turha ja väärä. Muun muassa Anna Karina on kiistänyt improvisaatiomyytin." Godardin erikoisnumero on mainio ja korvaa monen "vakavammin", ehkä otsa rypyssä kohdettaan (Jumalana?) kuvanneen hyvän ja tarpeellisen kirjan. Timosen kertomat Godardin Suomi-yhteydet pistävät kysymään, millä mielellä hän niitä elokuviinsa ujutti? Mitä Suomi edusti hänelle? Elämääkö, mikä on otettava vakavasti ja missä taistelu käydään ihanteiden sekä huonon omantunnon ristiriidan välillä?

Entä millainen se oli Godardilla? Ajoiko se hänet hulluuden partaalle, kun elämä ei ole ihanteellista ja ihmiset reiluja tai yhteiskunta oikeudenmukainen (minut on ainakin ajanut ja Knut Hamsunin)? Entä millainen oli häntä ohjaava moraalinen intuitio? Väliin mahtuu ihminen ja hänen pakkomielteensä, sillä ihminen on luontaisesti taipuvainen egoismiin ja ajattelee vain itseään tiukan paikan tullen. Meidät on opetettu ajattelemaan yhteisen edun olevan yksityisen etua tärkeämpää. Se synnyttää eettistä egoismia, joka näkyy tänään valistuneena itsekkyytenä valinnoissamme. Mutta Godardilla se on hieman erilaista kuin muilla. 

Kun hän laittaa KAIKEN elokuviinsa, niistä syntyy oma universuminsa, Referaatit ja tuhannet viittaukset kuuluvat Nykäsen mielestä Godardin ilmaisuun, sillä hän on runoutta kerrottuna filosofialla, vaikka hän itse näki itsensä kirjailijana, joka maalaa ajatuksensa filmille. Ehkä monet vierastivat Godardia juuri liian ahkeran referaattitulvan takia. Godard oli elokuvan kirjailija. Nykänen huomauttaa, että kirjallisuudella ja elokuvalla on ero. Kirjallisuus ei kykenisi ilmaisemaan sitä, mitä elokuva ilmaisee:

"Kirjallisuutta voidaan muokata ja rakentaa kuvaksi, sen todisti jo Robert Bresson, mutta kuvista on mahdoton tehdä kirjallisuutta. Elokuva tekee sen, mitä kirjallisuus haluaa tehdä: se yhdistää kaksi asiaa yhdessä hetkessä. Voimme nähdä lumisateisen iltapäivän, joka on kallistumassa iltaan samaan aikaan, kun juna on saapumassa asemalle, mutta kirjallisuudessa emme pysty tekemään tätä – emme voi näyttää näitä asioita täsmälleen samaan aikaan." Godard on Nykäsen mielestä vaikuttanut lähes kaikkeen nykyelokuvassa. Godardin elokuvilla on yhtä monta tulkitsijaa kuin on katsojiakin: 

"Heidän, jotka pitävät Godardia vaikeana, on vain vaikea sulattaa sitä outoutta, mikä liittyy Godardin tapaan tehdä vanhoja tarinoita uudella tavalla, katsella samoja paikkoja uusin silmin. Godard lahjoittaa kuulon. Hän lahjoittaa näön, mutta ei siksi, että näkisimme uusia mantereita, vaan jotta voisimme nähdä ja kuulla vanhan maailman uusin silmin ja kuulla vanhan maailman uusin silmin, korvin."

Lue koko Joonas Nykäsen kiinnostava artikkeli otsikolla Jean-Luc Godard kasvattajana uusimmasta Filmihullusta 6/2023. Lehden voit tilata netistä tai ostaa elokuvakirjoihin erikoistuneesta Rosebud Sivullisesta Helsingin Kaisaniemestä. Godardin elokuvia voit ostaa katseltavaksi: https://www.filmihulluleffakauppa.com/dvd/10052-jean-luc-godard-13-film-box-set-the-ultimate-collection-14-dvd.html