Godardin kuolema ja Filmihullu

Teksti Harald Olausen

"Äiti, mitä meillä olisi, jos meillä ei olisi Filmihullua? Mitä, etteikö meillä olisi muka Filmihullua? Eihän meillä sitten olisi mitään!"

-valveutuneen äidin ja tyttären keskustelu Rosebud Sivullisessa jonottamassa uunituoretta Filmihullua (mukaelma 1970-luvun Flora-mainoksesta).

Eilen putkahti taas postitse mainio lukupaketti, Filmihullun erikoisnumero 5/2022, jonka teemana on Filosofia ja elokuva (en ole ihan kaikkea ehtinut lukea ja sulattaa kunnolla vaikka yömyöhään meni lehden parissa). Filosofia sopii elokuvaan ja elokuvafilosofian pohdiskelut Filmihulluun, jonka kirjoittavat tuntevat hyvin ja monipuolisesti alansa. Heille filosofia ei ole ylellisyys vaan välttämättömyys, eikä sitä katsota norsunluutornista halveksien ja tahallisen epäselvää ja asiat sekä käsitteet sekoittavaa munkkilatinaa suoltaen.

Miksi on tärkeä lukea hyviä juttuja, kirjoja ja katsoa hyviä elokuvia sekä lukea Tammen Keltaista kirjastoa? Siksi, että maailmaa käytännössä hukkuu kaikkeen epäaitoon, väärään ja turruttavaan sontaan, Siihen voi laskea mukaan myös kaupallisen ja hengettömän elokuvakulttuurin uusimmat päivitykset palkinnoista huolimatta. Kulutuskulttuuri ei enää nykyisin itsessään omassa karmeassa onttoudessaan elä itsekkyydestä, vaan itsekkyys seisoo määräävänä piirteenä koko kulutuskulttuurin pohjalla.

Aristoteleen telos - onnellisuus elämäntarkoituksena on nykykulttuurissa ymmärretty väärin ja siitä pitäisi puhua avoimemmin ja suoraan, koska maailmojen väärinymmärtämisen loppupäässä irvistävät Donald Trumpin ja Vladimir Putinin ilkeät kasvot, jos asialle ei tehdä mitään. Onnellisuuskulttuurimme on kietonut meidät pyhään hölönpölypilveen, hoettava mantra koskee onnellisuutta: kun teet niin tai näin, sinusta tulee onnellinen.

Ja näinhän ei tietenkään ole asian laita. Kulttuurimme näivettyy, militarismi on jo hiipinyt olemuksemme ja vihaan kannustetaan niin koti- kuin ulkomaillakin samalla kun "deflatoorinen hedonistinen relativismi" valtaa alaa enemmin ja enemmin koko kulttuurimme hallitsevana piirteenä. Se on sukua mauttomalle ja mitään sanomattomalle pikkuporvarillisuudelle, ja on lajissan sekä tylsää että sitä liikaa nauttineille vaarallista aivovammojen ja siitä lähtevän tuhoamisvimman ja aggressiivisuuden takia.

Heti alkuun muistutus yhden suurimman, ellei peräti jopa jumalaisen (ellemme olisi a theisteja eli jumalattomia, eli annamme jumalaliselle maallisemman arvon antiikin kreikkalaisten tapaan yleisenä ylimaallisena - ei jumallisena jumalaisuutena, sillä kreikkalaisille jumala oli persoonaton ja jokin jossain itsenään näkymättömissä vaikuttava, usein myös pelkkä predikaattikysymys) eli ranskalaisen Jean-Luc Godarin odotettu, mutta silti järkyttävä kuolema 13.syyskuuta 2022.

Päätoimittaja Lauri Timonen kirjoittaa Filmihullun no 5/2022 pääkirjoituksen aluksi lämpimät muistosanat miehelle ja veikkaa, että jossain vaiheessa ensi vuotta Godard-teemanumero pukkaa: "Akuuttiinpa kaipuuseen ja älykkövajeeseen auttaa onneksemme tässäkin numerossa etenevä Sampsa Laurisen heroiininen magnum opus, Histoire(s) du cineman (1988-1998) inspiroitunut lähiluku."

Olen kirjoittanut digivallila.comiin 18.6.2021 Godardista otsikolla Antakaa minulle pommi!

- https://www.digivallila.com/l/antakaa-minulle-pommi/

"Haluaisin olla sokea. Keskustelumme olisivat parempia. Puhuisimme eri tavalla asioista ja suoraan. Puhuisimme tunteella ja sydämellä, mitä ajattelemme."-Repliikki Jean-Paul Godardin elokuvassa Kiinatar (Ranska 1967). Myöhemmin junassa matkalla pois Pariisista sama ystävä sanoo kanssamatkustajalleen kahdenkeskisessä terrorismikeskustelussa, joka on ihan kuin Marxin ja Bahtinin kirjeenvaihto, tai hieman myöhemmin Sartre ja Camus ennen riitautumistaan keskenään kiistelisivät sanojen merkityksistä ja asioiden olemuksesta jossain älykköjen suosimassa pariisilaiskahvilassa:

"Jos olisin rohkea, räjäyttäisin Sorbonnen!", (sillä amerikkalaiset imperialistisiat elävät yhä...). Näin ystävä tulee samalla todistaneeksi ajatuksen ihmisestä turhana ja turtana modernin aikakauden ideana, joka voidaan yhtä helposti unohtaa ja hylätä kuin tappaa ja hävittää maailmasta. Mutta toinen ei olekaan eilisen teerenpoikia kysyessään vallankumouksien äidin, Ranskan Suuren Vallankumouksen 1789 jakobiinijohtajiakin vaivanneen kysymyksen:

"Mitä hyötyä on tappaa ihmisiä, jos ei sen jälkeen tiedä mitä tekisi?". Kiinatar tekee toisen mielestä päätelmiä hirvittävän abstraktilla tavalla. Kanssamatkustajan mielestä opetuksia ei saada aikaan pakottamalla tosiasioita. Onko Kiinatar luisumasta kohti umpikujaa, kuten hänen kanssamatkustajansa väittää?

Tällä kertaa lähilukumme ohittaa muut mainiot Filmihullun artikkelit ja siirrymme tarkastelemaan suoraan mitä Godardista, ja millä tavalla, lehdessä kirjoitetaan. Filmihullun numero 5:sen tärkein ja innostavin artikkeli on taas Velipekka Makkosen, joka muistuttaa jutussaan otsikolla Spektaakkelin yhteiskunta Guy Debord, että vaikka Godardin kuolemasta puhjenneet kyyneleemme ovat tuskin kuivuneet, on syytä muistaa, ettei hän ollut kehittämänsä elokuvakielen ainoa luoja.

Makkosen mukaan yhteiskuntafilosofilla ja elokuvantekijällä Guy-Ernest Debordilla oli kanttia lyhyen elämänsä, ja vielä lyhemmän elokuvauransa aikana, syyttää Godardia siitä, että tämä oli ominut elokuvafilosofiansa häneltä. Juuri tällaissa syväluotaavissa elokuvahistorian artikkeleissa ja osaamisessa Filmihullu on lyömätön. Kovaa kamaa ja ajattelemisen aihetta antavaa pähkinää purtavaksi itse kullekin säädylle. Ja juuri tämä myös oikeuttaa Filmihullun olemisen ja tekee siitä tärkeän; kuvia kumartelematon kriittinen asenne yhdistettynä kurittomaan älyllisyyteen.

Itse kutsuisin näitä nuukahtanutta pikkuporvarillista tylsyyslatteutta virkistämään tarkoitettuja kirjoituksia radikalistisbohemistisiksi älyllisesteettisiksi "todellisen elokuvan surkeilta pelastavaksi ja paljastaviksi" välipaloiksi, sillä ilman näitä olisi vaikea kuvitella jaksavansa selviytyä Renny Harlinin ja Turha- Lauri Törhösen sekä Aleksi Bardyn raskauttamasta suomalaisesta mukaelokuvamaailmasta Salattuine elämineen, eli siitä typerryttävästä kaupallisesta sonnasta, jota mieliimme yritetään joka puolelta tehokkaasti levittää niin televisiosta kuin elokuvateattereissakin, ja väittää sen olevan elokuvataidetta, vaikka se on lähempänä enemmänkin Kekkilän puutarhoihin levitettäväksi tarkoitettua tuoksuvaa kanankakkaa.

Makkosen esittelemä Debor vaikuttaa enemmän kuin kiinnostavalta, sillä hän on tehnyt elokuvan Ulvontaa de Saden kunniaksi (1952), joka kuuluisi kyllä näytettäväksi jossain matineassa myös Suomessa (KAVIn Kino Regina). Makkosen mukaan Debordin elokuva on protesti kaikkea vastaan, mitä elokuva oli siihen asti ollut. Siinä ei ole kuvaa, ainoastaan valkoisia ja mustia jaksoja. Valkoisissa jaksoissa puhutaan loputtomasti ikään kuin vakavasti, mutta suureksi osaksi dada-hengessä. Debord oli tutustunut surrealismin lisäksi dadaismiin.

"Suurin osa on yhteyksistään irrotettuja sitaatteja, mutta ne tuovat ilmi tekijän tahdon. Yhä pitenevät mustat jaksot ovat mykkiä, ne ovat mielen pimeyttä. Kaiken takana väijyy poliittinen anarkismi, elokuvailmaisussa taisteluhenki valtavirtaelokuvaa ja siihenastista avantgarde-elokuvaa vastaan. Myös Kazimir Malevitsin suprematistisen taiteen vaikutus on nähtävissä - hänen tunnettu maalauksensa Valkoinen neliö valkoisella pohjalla (1918) tuntuu yhdeltä lähtökohdalta."

Sampsa Laurisen nonstoppina Filmihullussa jatkuva Godard-sitaattien hengästyttävä sarja on aina ollut lehden kiinnostavinta antia, ja paljon antavaa avoimen uhmakkaalle taiteilijataistelijamielelle, ja ansaitsi jo siksikin ainutlaatuisuudessaan jonkun palkinnon, sillä ehdolla että tässä maassa palkittaisiin todellista taidetta ja tekijöitä. Sarjan 46, keskustelu on mitä kiinnostavinta kulttuurihistoriaa sieltä, missä eniten tapahtuu eli ihmisen omassa päässä ja mielessä. Luvussa kerrotaan Godardiin vaikuttaneista kokemuksista mm. hänen henkisestä kehityksestään taiteilijoiden ympärillä. Laurisen mukaan Godardin taiteellisen kasvun todistaa se luontevuus, jolla kaikki taiteenlajit, kirjallisuus ja runous kohtaavat hänen tuotannossaan.

Pyry Vaismaan kirjoitus otsikolla Filosofien valinta, tuo leikkimielisesti esiin suurten filosofien "mahdolliset" lempielokuvat tai elokuvat, jotka olisivat kuin he ja heidän mielensä, kuten Voltaire diggailemassa Monty Pythonin Brianin elämää tai Descartes Antonionin Blow-upia, josta olen kyllä eri mieltä tämän "esi-hegeliläisen järkeisuskon esitaistelijana" matemaattisen eksaktiuteen pyrkineen ja renessanssihumanismin vastaisesti luodessaan modernismin tiukkapipoista agendaa yhdessä Newtonin kanssa.

Minusta huumorintajuton D olisi katsonut ehkä jopa hieman ihastuneena Rauni Mollbergin kolosseaalista loppuvirhettä, Ystävät toverit (1990), ja ehkä tuntenut etiäisenä "ruotsalaisia vilunväreitä" kehossaan, mutta olisi pitänyt pääosanesittäjien Mikk Mikiverin ja Stina Eklbladin huumorintajuttomasta pökkelömäisyydestä, sillä hän olisi tuntenut katsovansa kuin peiliin. Kierkekaardin kohdalla Vaismaan analyysi osuu taas täydellisesti nappiin, sillä tänään elokuvia katharttisesti katsellessaan Kierkekaard ei enää olisi niin ahdistunut:

"Ahdistuksen, yksinäisyyden ja huumorin ekspertti on todellinen cinefiili, joka katsoo vuosittain satoja elokuvia laidasta laitaan. Monet suosikit painottuvat komediaan, ja erityisesti Marx-veljesten anarkia sekä Grouchon verbaalitykitys saavat Kierkekaardin toistuvasti hihittelemään. Tuoreemmista suosikeista mainitsemisen arvoinen on Woody Allenin Zelig (1983), briljantti pätkä persoonansa seuran mukaan vaihtavasta ihmiskameolontista, joka tuo mieleen filosofin oman lauseen: Tavallisin kärsimyksen muoto on olla tietämätön siitä, kuka olet."

Itse kirjoitin lehteen otsikolla Alastomuus ja elokuvan filosofia sekä filosofinen elokuva Pasolinin tuotannossa. Pasolin on ollut minun filmihulluudessani säteilevänä tähtenä kuin "Oikea Jumala" siitä lähtien, kun näin ensi kertaa Matteuksen evankeliumin (1964) kotkalaisessa elokuvakerho Majakassa SEKL (Suomen elokuvakerhojen liiton) silloisen puheenjohtajan ja Kotkan kulttuurisihteeri Tarja Laineen innostavan esittelyn jälkeen. Viehätyin Pasolinin lapsenomaisesta alastomuudesta puhtaan mielen ja viattomuuden kuvaajana.

Pasolinilla alastomuus ei rajoittunut vain ihmisiin. Hän osasi nähdä kaiken ympärillään kuin ensimmäistä kertaa nauramassa itselleen veijarimaisesti mitätöiden kaikki elämän säännöt; kasvot, vartalot, kadut, piazzat, hökkelikylät, palatsien jäännökset, halkeilleitten tornitalojen tummuneet seinät, lieju, pensasaidat, tiiliskivien ja roskan peittämät niityt; se kaikki näyttäytyi hänelle jo hurmaavassa valossa ensimmäisen elokuvansa koekuvauksissa.

Pasolinin mielensisäiset unet olivat kuin sädehtivää painajaisunta, josta hän heräsi muutamiksi hetkiksi nähdäkseen seuraavan päivän kuvattavat kohtaukset silmiensä edessä mielessään Dreyerin ohjeet pyrkiä mahdollisimman yksinkertaiseen ilmaisuun, koska hänkin rakasti Dreyerin ja myös Tsehovin tapaan selvyyttä ja totuutta.

Pasolin muuttui elämänsä lopulla, ainakin jos on uskomista Christoph Klimkeä, nimenomaan palatessaan kirjallisuuteen: "Kun lukee Pasolinin viimeistä romaania, niin sen mielikuvituskatkelmat menevät radikaalisuudessaan selvästi pidemmälle kuin hänen viimeinen elokuvansa. Vasta tässä hän saavuttaa tämän päivän markiisi de Saden mittasuhteet. Petrolion lukeminen edellyttää pohtimista ja muotoilua uudelleen. Pasolin vaarantaa meidät sanan parhaassa merkityksessä."

Se mikä tekee hänen vimmastaan esimerkillisen ja hänestä itsestään kuolemattoman, on ettei Pasolin koskaan meidän onneksemme luovuttanut. Hänessä ja hänen elokuvissaan oli sitä samaa ilkikurisuutta, kuin Charles Chaplinin lyhytelokuvassa Joutilas luokka (1921), missä lopuksi porvarillista sovinnon kättä kulkurille tarjonnut tanakka vihollinen ja ystävälliseksi vilpillisesti tekeytynyt hirviö, saa pakoon pötkivältä pikkumieheltä potkun perseeseensä.

Tämän hän tekee muistutukseksi vapaan hengen ja pikkuporvarillisen Herra Säntillisyyden sovittamattomasta ristiriidasta, ja sen vastakohtana olevasta ehdottomasta vapaudesta, joka kulkurille on vain edessä häämöttävä tie kulkea, yksin omin päin onnettomuuksille alttiina, ei yhdessä turvallisesti, vaan juuri niin kuin mitä Pasolinkin teki, sivuilleen vilkuilematta.

Pasolinin merkitys elokuvalle ja elokuvan merkitys Pasolinille ovat aiheita, joiden käsittelyyn ei koskaan kyllästy. On hyvä myös muistaa Pasolinin kohdalla filosofi Frantz Fanon sanat, että sortajien ja sorrettujen väkivallan välinen epäsymmetria johtaa aina jälkimmäisen väkivallan tuomitsemiseen, ei edellisen, kun taas jälkimmäinen on yksinkertaisesti edellisen traaginen seuraus.

Sama mies anoi aikoinaan osuvasti, että ihmisen perimmäinen tragedia on se, että ihminen on kerran ollut lapsi. Juuri tämä on Pasolinin taiteen kohdalla tärkeintä: hän ikään kuin näkee unta koko ajan tästä lähtökohdasta käsin, unohtamatta sitä surua, mitä traaginen lapsuuden mielen ja leikillisyyden katoaminen saa aikaan meissä, ja jäykiksi patsaiksi itsensä mieltäneissä mielikuvituksettomissa aikuisissa, kuten vaikkapa yhdessä ilmiön ääripäässä Putinissa.