Goethen Nuoren Wetherin opetukset ja alaston totuus

Teksti Harald Olausen

Ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin mukaan jumalan kuolema kaikui syvimmin kokemuksena kielestä, mikä ei palauttanut meitä kirjalliseen ja positiiviseen ihmisen maailmaan, vaan avautui loputtomassa ja rajattomassa. Foucault puolusti temaattisia pyrkimyksiä käsitellä kirjoittavan subjektin suhdetta kielen arvoitukselliseen olemassaoloon, juuri niin hänen kirjoituksissaan parhaiten ymmärsin kielen roolipelit ja sen, ettei meidän täällä oloa luonnehtinut niinkään sen itseensä viittaavuus tai ilmaisun rikkaus, tai vapaudenkaipuu, kuin pyrkimys kurkottautua itsensä ulkopuolelle kohti olemassaolon perustassa olevaa tyhjyyttä. Pyrkimysten taipumus muuttua liioitteleviksi olivat taas ihmiskunnan syvällisen moraalisen rappion ja yleisen turmeltuneisuuden syitä, koska pahat tavat tarttuivat kaikkialla kaikkiin ihmisiin nimenomaan sellaisessa kulttuurisessa ilmastossa, missä oli tehty sopimuksia yleisen hyvän nimissä säilyttääkseen yhteisön silmissä jotain mahdotonta mitä ei ole eikä voi tulla, kuten tasa-arvoisessa avioliitossa, jonka pyhä mantra sulki ulkopuolelleen suuren osan seksuaalisista vähemmistöistä.

Samalla Goethen lanseeraama tärkeä sielunveljeys-käsite unohdettiin tahallisesti ja homous muuttui yleisön silmissä friikkijuen esittämiksi joka vuotiseksi perverssiksi performanssiksi, vaikka Goethellä esimerkiksi heteroavioliittoon tuntui sisältyvän jotain peruuttamattoman ja lopullisen sitovaa kauheaa jäykkyyttä. Ihan kuin aviopuolisoiden ihastuessa suhteen ensi metreillä kokema räjähtävä ja alkuvoimainen rakkaus muuttuisi avioliitossa vastakohdakseen, rakkautta kuristavaksi tavaksi ja laiksi, josta poikkeaminen oli molemmille kohtalokasta. Tuntuu kuin nykyinen homomaailma ei olisi edes tietoinen Goethen varoituksista. Goethellä Rakastavaisten tragiikka oli yhteiskunnan traagisuutta. Vaaliheimolaisten rakkaus törmäsi porvarillisen maailman rajoituksiin, joita se oli itse huolella rakentanut esteiksi todellisten tunteiden ja välittämisen piilottamiseksi, jotta avioliitto olisi vain osa tuottavaa yhteiskuntakoneistoa, alistavaa ja uusiutuvaa porvarillista yhteiskuntaa ylläpitävä väline, jossa velvollisuuksien täyttämälle rakkaudelle ei ollut alkuhurmaantumisen jälkeen riittävästi elintilaa, ja jossa se aina väistämättä muuttui suhdetta ja elämää tukahduttavaksi kahleeksi, josta vapauden nimissä molempien olisi pyristeltävä eroon ennen kuin henki, tunne ja aitous lopulta näivettyvät ja kuihtuvat pois. Vaaliheimolaisten tulevia traagisia kohtalonomaisia tapahtumia ennakoivat kirjassa kapteenin pahaa - aavistamattomat sanat:

"Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensa vetämistä, heimoutta, ikään kuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä, ja yhtymistä käy tosiaankin esittäminen, joissa neljä tätä ennen kaksittain yhteen liittynyttä oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa solmiakseen uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta."

Ihmisen Goethe ymmärsi mikrokosmokseksi. Goethen mukaan jokainen esine oli mikrokosminen ilmaus makrokosmoksesta. Sitä oli ennen kaikkea ihmiseksi tullut luonto. Henki, maailmansielu, tuli muodoksi kaikkialla, sekä orgaanisessa että epäorgaanisessa luonnossa, ja ihmiseen vaikutti kaikelle muotoa antava idea ja voima. Goethellä kaikkeen luonnon moninaisuuteen kätkeytyvä ykseys ilmaisi itsensä magneettisessa virtauksessa, jonka ihminen tunsi vaaliheimolaisuutena. Goethen teoksen ensimmäinen ranskannos sai nimekseen Les Sympathies. Maailmankirjallisuus sai Goethen Vaaliheimolaisten aatteista ilmauksen sielujen sympatia ja sielunveljeys, vaikka ranskalainen Rousseau oli jo ennättänyt kuuluisassa Heloise-romaanissaan kuvata sielujen sukulaisuuden vastustamatonta ja vallankumouksellista voimaa, jolla rakastavaiset uhmasivat yhteiskuntaluokkiensa kahleita ja totuttuja sovinnaisuuksia, ihan kuten Vaaliheimolaissakin:

"Jos he vain olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys voi heidät tyynnyttää. Silloin ei siinä ollutkaan kahta ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa, tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä, aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka selityksen he keksivät vain yhdessä."

Unkarilainen Peter Nadas näkee saman asian Muistelmien kirjan I-osassa: "

"Heidän välillään vallitsi hienostunut, täydellinen sopusointu. He olivat kuin veljekset, kuin kaksoset, sopusointuun liittyi jo hiukan välinpitämättömyyttä, sillä luonto oli järjestänyt tuon suhteen, eikä heillä ollut siihen mitään lisättävää, heidän suhteensa oli osittain myös rakkaussuhde, vaikka he olisivat olleet hyvinkin kaukana toisistaan, heidän välillään tuntui olevan yhdysside, erilläänkin he näköjään kuuluivat yhteen, toinen tuntui aina ottavan toisen huomioon."

Miten miesten välinen ystävyys katosi ja miksi sellaisena, kun se oli ollut antiikissa ja vielä uudelleen renessanssissa, jolloin ystävyyteen kuului myös homous. Ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin mukaan vuosisatojen ajan, antiikista lähtien, ystävyys on ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen suhde, jonka suojissa miehillä oli tietty vapaus, eräänlainen valinta. Se oli samanaikaisesti myös hyvin voimakas tunneperäinen suhde. Foucault uskoi, että 1500- ja 1600-luvuilla tällainen ystävyys katosi, ainakin maskuliinisessa yhteiskunnassa:

"Eräs olettamukseni on, että homoseksuaalisuus, seksi miesten kesken tuli ongelmaksi 1700-luvulla.(...) Uskoakseni syynä sen yhteiskunnalliseen ongelmallisuuteen oli, että ystävyys oli kadonnut. Niin kauan, kuin ystävyys oli tärkeätä ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä, kukaan ei piitannut siitä, että miehet rakastelivat keskenään. Ei ollut merkitystä, rakastelivatko he vai eivät. Mutta kun ystävyys katosi kulttuurisesti hyväksyttävänä suhteena, syntyi ongelma: "Mitähän miehet puuhaavat keskenään?" Olen varma, että ystävyyden katoaminen yhteiskunnallisena suhteena ja homoseksuaalisuuden julistaminen yhteiskunnalliseksi, poliittiseksi ja lääketieteelliseksi ongelmaksi ovat yhtä ja samaa prosessia."

Marguerite Yourcernar todistaa saman Hadrianuksen muistelmissaan: "Rakkauden iloa on hyvin vaikea saada, harvoin se esiintyy täydellisenä ihmiselämän aikana, vaikka hakisimme sitä ja saisimme sen missä muodossa tahansa. En niin ollen ymmärrä, kuinka ihmiset, jotka ovat olevinaan viisaita, suhtautuvat siihen epäluuloisesti, että he enemmän pelkäävät siihen tottumista ja sen liikanaisuutta kuin sen puuttumista tai menettämistä." Entä millainen on saksalainen Goethe, joka keksi käsitteen sielunveljeys? Egon Friedell kirjoitti Uuden ajan kulttuurihistoriassaan, että nuoresta Goethesta antaa Lottenin sulhanen Kestner kirjeessään eräälle ystävälle seuraavan luonnekuvan:

"Hänellä on hyvin runsaat lahjat, hän on todellinen nero ja henkilö, jossa on luonnetta. Hänellä on erinomaisen elävä kuvitteluvoima, ja hän ilmaisee enimmäkseen ajatuksensa kuvin ja vertauksin. Hän on kaikissa tunteenpurkauksissaan raju, mutta hänellä on suuri itsehillintäkyky. Hänen ajattelutapansa on jalo. Ollen vapaa ennakkoluuluista hän toimii niin kuin häntä miellyttää, välittämättä siitä, miellyttääkö se muita, onko se muodinmukaista, salliiko hyvä tapa sen. Hän vihaa kaikkea pakkoa. Hän on sanalla sanoen hyvin merkillinen henkilö. Merkillistä hänessä oli, että hän osasi kaikkea sitä, jota muut vain tahtoivat. "Nuoren Wertherin kärsimyksiä Friedell ylisti verrattomalla rehellisyydellään ja sisäisyydellään kuvaavan omia elämyksiään ja ihmisyyttään herkimpiä syvyyksiään myöten. Hänen mukaansa Wertheriä tullaan," niin kauan kuin on olemassa jaloja, mutta juurettomia ihmistaimia, lukemaan aina yhä uudelleen."

Friedell jatkoi, että Lessing kirjoitti Shakespearen kääntäjälle, Eschenburgille Wertheristä:" Luuletko, että koskaan kreikkalainen tai roomalainen nuorukainen olisi riistänyt itseltään hengen, sillä tavalla ja sen vuoksi?" Friedell vastasi itse, että ei, sitä ei kreikkalainen nuorukainen olisi milloinkaan tehnyt, saatikka sitten roomalainen, jo sen takia, että siihen aikaan ei vielä ollut keksitty ruutia. Mutta sinäpä juuri oli teoksen uutuus, että se ensi kerran ja vastustamattomin silveltimenvedoin maalasi tunteellisen henkilön katastrofin, henkilön, joka ei kuole rakkauteensa, ei minkäänlaisiin kohtaloniskuihin, vaan aivan yksinkertaisesti elämäänsä. Wertherin suuri teko on periaatteellisesti onnettoman rakkauden keksiminen, jossa myös ilmenee aikakauden feminiininen luonne, sillä tämä on rakkauden erikoisesti naisellinen muoto. Goethe itse vapautui Friedellin mukaan Wertherissään rakkaudestaan objektivoidessaan sen, tehdessään sen tavallaan itsenäiseksi hänestä irrotetuksi olioksi.

Tämä kaikki on tärkeää homohistoriaa, minkä ironiaksi voi kutsua sitä, kun saksalaisen elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinderin elokuvan lihaksikas ikoni koki kulttuurisen loppunsa AIDSin aikana 1980-luvulla, minkä Martin P. Levine ja Michael Kimmel ovat dokumentoineet; Brestin kuumien ja kiimaisten öiden hurjasta seksipedosta nimeltä Querelle valtavine lihaksineen, tuli elokuvaksi muuttuessaan traagisen aikakauden surullinen symboli, joka katsoo nykyisyyteen kuin Eyrydike manalasta Orfeusta kohti. Tämä traaginen trooppi elää enää nykyään farkkubrändi Dieselin mainoksissa - jopa alkuperäisestä Tom of Finland- maailmasta se on katoamassa, mistään muualta emme tätä enää löydä. Foucault kutsui Querellen jälkeistä aikaa - siinä missä elämme nyt monenkirjavan Priden ja erilaisten sukupuolivähemmistön lippujen keskellä riitaisina ja tyytymättöminä siihen, että meidän tulisi hyväksyä toisetkin vähemmistöistä, antaa heille mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vielä itsekin kuunnella mitä heillä on sanottavaa - kurinpitovallaksi, mikä liittyi säätelyyn, valvontaan ja hallintaan, joka kohdistui eri väestöryhmiin sekä yksilöihin ja heidän ruumiisiinsa. Idea on saada ihmisen elämä ennustettavaksi ja ohjattavaksi niin, että sitä voidaan myös paljon tarkemmin valvoa.

On silti jotakin asioita, mitkä eivät muutu. Se on ihmisten välinen ja hyvin Goethen Nuoren Wetherissä näkyvä seksuaalinen energia ja itse Eros. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa-klassikon jälkeen kestää lähes kuusikymmentä vuotta, ennen kuin Saul Bellow kirjoittaa yhtä profeetallisen ja samalla kirpeän analyyttisen kirjan siitä mitä oikea homous kaiken kiiltävän hössötyksen keskellä älykkään esteetin silmin katsottuna oikeasti on kirjassaan Mr. Rawelstein. Ravelstein kertoo kirjassa, että ollessaan lapsi joskus 30-luvulla käsite "alaston totuus" oli muodissa:

"Ravelsteinin ajatukset avioliitosta olivat minulle (Saul Bellowin Ravelstein kirjan minäkertoja) jo tuttuja. Ihmisten yksinäiset kaipuut ja sietämätön eristyneisyys kukistavat heidät lopulta. He tarvitsevat juuri sen oikean, sen puuttuvan osan, jotta tulisivat ehyiksi, ja koska he eivät voi realistisesti toivoa löytävänsä sitä. Heidän täytyy hyväksyä sopiva korvike kumppanikseen. Kun he tajuavat, etteivät voi voittaa, he tyytyvät. Sukulaissielujen avioliittoja esiintyy harvoin. Rakkaus, joka kestää tuhon partaalle asti ei kuulu nykyajan hankkeisiin). Ravelsteinin mielestä taas mikään ei voinut kilpailla tämän sielun saavutuksen kanssa: "Tutkijat kiistivät, että sonetti 116 kerto miesten ja naisten rakkaudesta, ja pitivät kiinni väitteestään, että Shakespeare kirjoitti ystävyydestä. "Enin mitä voimme nykyaikana toivoa ei ole rakkaus vaan seksuaalinen kiintymys - porvarillinen ratkaisu boheemiuuden kaavussa. Mainitsen boheemiuuden koska meillä on tarve tuntea olevamme vapaamielisiä." Ravelstein opetti, että nykyoloissa me olemme heikoissa kantimissa. "Vahvat kantimet - ja tämän hän oppi Sokrateelta - tulevat luonnosta. Sielun ytimessä on Eros. Olen luultavasti puhunut tästä aiemmin. Kun puhun siitä jälleen, syynä on se että minulle Ravelstein on ehtymätön, ja Ravelsteinille Sokrates oli ehtymätön. Sokrateelle Eros oli sielun keskuksessa. Jossa aurinko ravitsee ja laajentaa sitä), sillä molemmat heistä olivat liian samanlaisia ja lauloivat mieluummin kaipauksella kadotetuista ystävistä, ja menetetyistä rakkauksista, kuin antautuivat niihin todellisessa elämässä haavoittumaan ja putoamaan korkealta kukoistuksensa kauniista pilvilinnoista."