Haamut jättiläisten hartioilla

Teksti Harald Olausen

"Haamukirjoittajat johdattaa lukijan kasvottomiksi jäävien kynäniekkojen salailtuun maailmaan. Se kaivautuu haamukirjoittamisen historiaan ja käytäntöihin eri tekstin aloilla. Hämmästyttävien tapauskertomusten ja paljastusten lisäksi ääneen pääsevät myös haamut itse." https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/haamukirjoittajat/5225035

Mistä puhumme, kun puhumme "haamukirjoittajista"? Esimerkiksi siitä, kun tavalliset lääkärit olivat määränneet Vioxxia seitsemän miljardin dollarin edestä, mikä aiheutti arviolta kymmeniätuhansia sydänkohtauksia ja kuolemantapauksia – vaikka lääke oli huomattavasti vaarallisempi, eikä juurikaan sen tehokkaampi kuin vanhempi ja paljon edullisempi tulehduskipulääke, naprokseeni (John Abramson, lääkäri, teoksessa Overdoset America- The Broken Promise of American Medicine, 2013).

Cyrano de Bergerac on ehkä yksi historian tunnetuimmasta haamukirjoittajista, joka ohjaaja Jean-Paul Rappeneaun elokuvassa (1990) kertoo isonenäisestä rakkausrunoja kirjoittaneesta sanataiturista, joka kirjoittaa kiihkeitä runoja komealle mutta täysin lahjattomalle nuorukaiselle. Nykyisin haamukirjoittajista on tullut ihan o.k, ja jopa monella tapaa hyväksytty osa julkista elämää. Esim. kustantamoilla on huippuammattilaiset kustannustoimittajina, jotka useinkin varsinaisesti kirjoittavat lopulliset romaanit.

Filosofi Hannah Arendtilla on eräs kuuluisa sanonta, joka sopii hyvin valheen ja haamukirjoittamisen maailmaan: Poliitikko ei luovuta vaikeissakaan tilanteissa vaan yrittää lyödä "oman lankansa kankaaseen". Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk eritteli jo 1983 julkaistussa teoksessaan Kyynisen järjen kritiikki, aikaamme määrittävää omanlaistansa kyynistä logiikkaa. Olosuhteet ja ilmapiiri ohjaavat kyynikon puhumaan ja toimimaan tavalla, jota vastaan hyvin tiedetyt tosiasiat puhuvat mutta siitä ei välitetä.

Se, että miten meidät opetetaan, tai oikeammin käskytetään ja pakotetaan, olemaan ja käyttäytymään on (ilmi- ja ilki-valtaa). Valta virtaa lävitsemme historiallisessa ajassa ja paikassa eikä pysy paikallaan maailmassa, joka ei ole historiansa stabiloima. Mutta vain subjektiivisuudessa on totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä ajattelussa oli arvokkainta; objektiivinen epävarmuus sisäisyyden koko intohimolla, sillä juuri tuohon ristiriitaan sisältyy kaikki se, mitä uskomme ja  uskottelemme.

Haamukirjoittajista puhuttaessa ensimmäinen kysymys on eettinen. Huijataanko meitä? Vai onko kyseessä uudenlainen yhteistyön muoto, joka pitäisi ilmoittaa teoksia esitellessä yleisölle ja antaa tekijänoikeudet myös haamukirjoittajille? Mutta silloinhan haamukirjoittajat lakkaisivat olemasta haamukirjoittajia. Jos haamukirjoittamisessa ei ole mitään pahaa, miksi siitä ei sitten puhuta ja sitä salaillaan? Kysymys on siis visainen. Sitä pitää siksi lähestyä toisesta suunnasta: Miettiä vaikka seurauksia.

Ehdottomasti tämän vuoden mielekiintoisimpiin tiedekirjoihin kuuluva Tuomas Mattilan kirjan Haamukirjoittajat – näkymättömien tekijöiden salainen maailma (Gaudeamus, 2025) on jännittävä lukukokemus, joka ei jätä rauhaan. Sen karmaisevin luku, "Haamut jättiläisten hartioilla" kertoo, millaista todellisuudessa on, kun kuluttajaa huijataan oman henkensä uhalla käyttämään tappavaa lääkkeitä, vaikka tiedetään sen hyvin vaarat ja ongelmat (John Grishamilla on yksi osuvan kuvaava dekkari samasta aiheesta).

Haamukirjoittamista on monenlaista - yhtä paljon kuin pimeässä näkymättömissä pysytteleviä haamujakin, joita pitäisi varoa. "Hälytyskellot soivat, jos vaativaan leikkaukseen valmistautuva kirurgi ei olekaan itse kirjoittanut lääketieteen lisensiaatin työtään, mutta lukijaa ei välttämättä vaivaa se, jos hänen kioskilta ostamansa romanttisen pokkarin on kirjoittanut eri henkilö kuin se, joka kannessa mainitaan. Rajanveto ei ole kuitenkaan helppoa." Kysymys kuuluu: Ketkä nämä raja-aidat piirtävät?

Voimme vain arvailla, että valta, raha, ihmisen turrhamaisuus, valheet sekä muiden vaikeuksista nauttivat hirviömäiset sosiopaatit. Esimerkiksi viiden vuoden aikana Vioxxin-niminen tulehduskipulääke oli aiheuttanut Yhdysvalloissa kirjoittajan mukaan jopa kuusikymmentä tuhatta turhaa ja ylimääräistä kuolemaa, mutta tuottanut yhtiölle ja lääkkeen keksijöille yli yhdentoista miljardin dollarin tulot. Lääke ei ärsyttänyt samalla tavalla vatsaa kuin muut tulehduskipulääkkeet. Siinä sen valtti.

Sairaudet ja niiden lääketieteellinen hoito on noussut kaikkialla maailmassa parhaiden katteiden maailmanluokkaan. "Kansainvälisellä lääkkeellä oli ollut yli kahdeksankymmentä miljoonaa käyttäjää. Vioxxin menestyksen takana oli lääkeaine rofekoksibi, reseptillä myönnettävä tulehduskipulääke, jota käytettiin niveltulehduksiin sekä migreeniin ja muihin kiputiloihin." Ongelmia alkoi ilmetä vasta siinä, kun lääkettä käytettiin pitkiäkin jaksoja yhtämittaisesti ja se herätti viranomaiset.

Yli puolitoista vuotta kestänyt käyttö jopa kaksinkertaisti sydänkohtausten riskin. "Lisäksi Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että jo kahden viikon kuluttua käytön aloittamisesta riski oli jopa kuusikymmentäseitsemän prosenttia suurempi kuin niillä, jotka eivät lääkettä käyttäneet." Vuonna 2007 Merck-lääkeyhtiö maksoi melkein viiden miljoonan dollarin korvaukset entisille Vioxxin käyttäjille tai heidän omaisilleen. Vaarallinen lääke vedettiin lopulta markkinoilta vuonna 2004.

Mutta nämä ovat surullisia tarinoita, sillä se ei enää auttanut niitä saaneita amerikkalaisia, joista suuri osa kuoli. Mattila kysyy kirjassaan, miten lääketieteellisen valvonnan järjestelmät saattoivat pettää niin pahasti, että tuon mittaluokan skandaali saattoi toteutua? "Osittain kävi siksi, että lääkeaine rofekoksibin taustalla ollut tieteellinen tutkimus oli haamukirjoitettua…Tämä mahdollisti vilpillisen tiedon syöttämisen lääkeviranomaisille ja siten vaarallisen lääkeaineen saattamisen markkinoille." 

Suomalainen lukija on ihmeissään. Me emme ole tottuneet siihen, että tällaista tapahtuu silmiemme edessä näin isossa mittakaavassa. Mattila sanookin, että haamukirjoittamisen vaarallisin alue on tieteellinen ja etenkin lääketieteellinen haamukirjoittaminen, koska olemme tottuneet luottamaan tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntijoihin. Luotamme myös terveytemme asiantuntijoiden käsiin. Lääkkeestä on tehty tutkimus, jonka mukaan se edistää terveyttä. Asia on siis kunnossa.

Mutta entä jos tutkimus onkin valheellinen? Tai tutkimuksen tekijän motiivina onkin ollut yksityisen edun tavoittelu eikä yhteinen hyvä ja lääketieteelliset seikat? "Mitä tehdä, jos tutkijoiden nimiä ei ole kirjoitettu tutkimuksen tekijäluetteloon asianmukaisesti eikä vastuuta tutkimuksen väittämistä voi kohdistaa kehenkään? Tällöin vaarana on niin kutsuttu moraalikato eli tilanne, jossa toimijat ottavat ylimitoitettuja riskejä ja sortuvat piittaamattomuuteen, koska vastuu toiminnan seurauksista ei kohdistu oikein."

Valitettavan tuttu tilanne Suomessakin. Lääkärien valta on kasvanut ja lääkkeitä määrätään yhä enemmän turhaan, ja joskus jopa vaarallisia lääkkeitä, jotka pitäisi kieltää. Suosittuja laihdutuspillereitä määrättäessä lääkärit unohtavat kertoa usein joko tahallisesti tai tahattomasti niiden vaarallisista sivuvaikutuksista mm. sydämeen ja maksaan, tai niiden vakavista yhteisvaikutuksista ja huonoista yhteensopivuuksista muiden, usein vanhusten, kohdalla liian monen (turhan) lääkkeen kanssa.

Maailma on muuttunut yhdeksi ja ainoaksi lääkemarkkinaksi, jossa kokeillaan koko ajan riskitasolla uusia lääkkeitä. Mattila on tutkinut aihettaan laajasti. Esiteltävät esimerkkitapaukset näkymättömien tekijöiden maailmaan liikkuvat avartavalla tavalla laidasta lautaan muistelmien haamukirjoittajista (se ehkä suuren yleisön tuntemin ala), mm. historian ja kaunokirjallisuuden haamukirjoittajista journalismiin, sekä musiikin maailman kautta nykypäivän sosiaalisen median ja juridiikan maailmaan.

Kirjan kieli on eloisaa, esimerkit koskettavia sekä riittävän selkeitä. Kiinnostava tarina etenee loogisesti hyppimättä unohduksen sivupoluille. "Kun keisari Nero piti kaunosieluisen puheen edeltäjänsä keisari Claudiuksen hautajaisissa, senaattorit purskahtivat nauramaan, sillä kaikille oli selvää, ettei hän olisi kyennyt itse niin tyylitietoista tekstiä kirjoittamaan. Nykyään tiedetäänkin, että keisarin puheiden taustalla oli Seneca nuorempi, jota voidaan pitää ensimmäisenä Rooman keisarillisena haamukirjoittajana."

Tässä kohtaa lukija alkaa miettiä oliko sittenkään näin? Miten voimme olla varmoja? Esimerkiksi Ceasarin Commentarii de bello Gallico (Gallian sota) ja Commentarii de bello civile (Sisällissota) ovat Wikipedian mukaan "varmuudella hänen laatimiaan". Gallian sodan viimeinen kirja on Caesarin alaisen Aulus Hirtiuksen kirjoittama. Caesarin nimiin on myös pantu De bello Hispaniensi (Espanjan sodasta) ja De bello Africo (Afrikan sodasta), mutta ne ovat jonkun muun haamukirjoittajan kirjoittamia.

Mattilan kirjassa parasta on haamukirjoittamisen syys-seuraussuhteen, sekä niiden vaikutukset yleiseen moraaliin ja yhteiskuntaan selvittäminen: Kuka on vastuussa kaikesta tästä ja haamukirjoittamisen yleisistä lieveilmiöistä? Ei ilmeisesti kukaan. Syylliset eivät ole ilmoittautuneet. Mattila konkretisoi haamukirjoittamisen hämärän maailman sisintä lähes 450 sivun verran, ja vetää järkevät johtopäätökset itse ilmiöstä kirjan viimeisessä 13-luvussa Jäähyväiset haamuille (s.387).

Haamukirjoittaminen koskee meitä kaikkia, ja törmäämme siihen niin isoissa kuin pienissä asioissa ympärillämme. Mattilakin, joka kertoo omakohtaisen kokemuksen siitä, miten hän ikään kuin liukui vahingossa ja auttamishalussaan erään Roopeksi kutsumansa alkoholistin haamukirjottajaksi, jotta tämä olisi saanut eläkkeen. Mattila kuunteli "Roopea" ja kirjoitti hänen puolestaan tarinat luettavaan muotoon. Christy Walshin sanoin hän tajusi, että jokaisesta löytyy tarvittaessa haamukirjoittaja.

"Ehkä tarinan opetus on siinä, että näkemistämme erikoisista tapauksista huolimatta haamukirjoittaminen ei olekaan vain tiettyjen tekstin, tieteen tai taiteen alojen erikoisilmiö vaan saattaa kätkeytyä myös arkisen elämämme sattumusten lomaan." Satuilu on olemuksemme, sillä maailma perustuu subjektiivisiin kokemuksiin, joista kerromme, ja muut kertovat koko ajan vaihtuvia satuja. Elämä itse on lyhyt haamukirjoittajan mielikuvituksellisesti kirjoittama satu – ehkä ei juurikaan muuta.

Haamuista kummallisimpia ovat nykyajan kiireisten ja rikkaiden ihmisten palkkaamat "haamujuoksijat", jotka juoksevat puolestasi lenkit ja pitävät sosiaalisessa mediassa yllä urheilullista ja tervettä julkista minääsi. Olen itsekin toiminut moneen otteeseen haamukirjoittajana, ja minunkin puolestani on "haamukirjoitettu (ilmiö on tavallinen toimittajamaailmassa)". Mutta kerron siitä lisää käytännön esimerkein ja tarkemmin vasta keväällä 2026 ilmestyvässä Kulttuurin korruptio ja taidekritiikki -kirjassani.