Hajamielisesti tarkoitusten epämääräiseen metsään eksyttäessä
Teksti:
Harald Olausen
"Myönnetään: olen erään hoitolaitoksen asukki, hoitajani tarkkailee minua, pitää silmällä melkein herkeämättä; sillä ovessa on tirkistysreikä, ja hoitajani silmä on sitä lajia ruskea, ettei se pysty näkemään minun, sinisilmäisen, lävitse."
- Gunther Grass "Peltirumpu"(Otava kuudes painos 1993).
Montaa taideteosta ei voi kuten "Kirjava lintu"-elokuvaa (en ole kirjaa lukenut) syyttää "peltirumpumaisuudesta" eikä se syytös olekaan tässä intertekstuaalisten merkitysten lainamaailmassa vaan enemminkin kehu, sillä "peltirumpumaisuus" tässä kohdin merkitsee kunnianosoitusta nobel-kirjailija Gunther Grassin vuonna 1959 kirjoittamalle (samana vuonna ilmestyi Yhdysvalloissa runoilija Allen Gingsbergin HUUTO!) Peltirummulle, jonka päähenkilö Oskar päättää kolmevuotiaana lopettaa kasvamisen mutta kertoo kirjassa omalla äänellään, mitä maailmasta ja sen menosta ajattelee. "Kirjava lintu" on silti enemmän sukulaissieluinen Andrei Tarkovskin pienen mestariteoksen "Ei paluuta" (Иваново детство, 1962)-elokuvan kanssa, missä kuvataan 12-vuotiaan pojan silmin toisen maailmansodan kauhuja mutta runollisemmin ja elokuvallisemmin mm. takautumia hyväksi käyttäen.
Grassin romaani kuvaa lapsen silmin natsiaikaa Saksassa vuosina 1933-45 ilkikurisen kauniisti vaikka musta varjoa kaiken yllä tekee niin kertojan kuin lukijankin mielen mustaksi. Oskarin sanoin hänen tarinansa voi yhtä hyvin aloittaa keskeltä ja silti se herättää hämmennystä rohkeasti sekä taaksepäin etenemällä:
"Voi ilmaista itsensä modernisti, pyyhkiä pois kaikki ajat ja etäisyydet sekä perästäpäin selittää tai antaa muiden selittää, että on vihdoinkin ja viime hetkellä ratkaissut ajan ja paikan."
Grassin Oskarin ajatukset ihmisyyden ongelmista pukeutuvat Heideggerin (Heidegger kysyy mistä ja miten ihmisen olemus määrittyy?) sanoihin, että löytääkseen vielä kerran olemisen läheisyyteen ihmisen täytyisi oppia "eksistoimaan nimettömässä". Hänen pitäisi olla myös tietoinen sekä julkisuuden viettelyksistä että yksityisyyden voimattomuudesta. Ja ennen kuin ihminen puhuu, hänen täytyisi sallia olemisen puhutella itseään silläkin uhalla, että tällöin hänellä mitä todennäköisemmin olisi vain vähän tai harvoin oikeasti mitään sanottavaa:
"Myös minulle on sanottu, että vaikuttaa ja vaatimattomalta, jos aluksi valittaa: Romaanisankareita ei enää ole olemassa, koska individualisteja ei enää ole, koska individualismi on kadonnut, koska ihminen on yksinäinen, jokainen yhtä yksinäinen, vailla oikeutta yksilölliseen yksinäisyyteen, ja koska ihminen muodostaa nimettömän ja epäsankarallisen yksinäisen massa."
Tämä sama ajatus paistaa läpi Kirjavassa linnussa, missä ei tarvita mitään päätöksiä olla hiljaa tai tehdä mitään. Asiat tapahtuvat, tai oikeammin vyöryvät musertavalla painollaan pienten ihmisten elämien läpi tuhoten ne ja kaiken muunkin jonkun suuremman pahan määräyksestä -siksi sanoja ei tarvita. Se on sanattomuuden sinfoniaa pienen lapsen silmin katsottuna maailmassa, missä ei ole mitään järkeä eikä toivoa kaiken pahan tapahtuessa koko ajan uudelleen ja uudelleen ja elämän olevan vain sitä, että onnistuu jostain kumman syystä veren ja maku suussa jalat jäässä jotenkuten kohtalonoikusta välttämään lopullisen tuhonsa - siinä myös yhdistävä tekijä Grassin romaanin päähenkilöön Oskariin.
Kun nyt eksyttiin intertekstuaalisuuden hetteikköön, voi sanoa Peltirummun ja Kirjan linnun lähtöasetelman olevan dickensiläisen Oliver Twist-tarinan päivitetty sotaversio. Maailma on raaka ja inhottava paikka ja yhtä inhottavaa on katsoa sitä mutta se ei Kirjavassa linnussa haittaa sillä, mustavalkoelokuvan kohtaukset ovat kuin yhtä päättymätöntä antirunoa maailman pahuudesta ja luonnon synkästä julmuudesta, jossa ihmisen hyvällä tahdolla tai aikeilla ei ole mitään tekemistä minkään muun kanssa kuin elokuvan lopussa hermoheikon isän itsesäälisellä syyllisyydelle siitä, että jätti poikansa selviytymään yksin hirviöiden kauhugalleriaan; siinä piikki aikuisille, jotka syöksevät lapsensa itsetuhoon syyttäen siitä mitä kulloinkin on muodissa, yhteiskuntaa, katastrofeja yms.
Kirjassa linnussa pääosanesittäjä ei kuitenkaan luovuta tai osoita heikkouden merkkejä ylivoimaisen vihollisen edessä. Päinvastoin hän osaa ottaa ohjat käsiinsä eikä käännä toista poskea alistajalleen vaan kostaa, tappaa ja on yhtä julma ja häikäilemätön kuin koko muu häntä vastaan kääntynyt maailma sen suureksi hämmästykseksi. Ehkä siksi elokuvasta tulee etäisesti mieleen Luis Bunuelin "Los Olvidados - säälikää heitä". Mutta vain etäisesti, sillä tarinat ja lähtökohdat ovat hyvin erilaiset. Se mikä on kiinnostavaa: elokuvia yhdistää eräänlainen asioiden suorakerronta ja siihen oleellisesti liittyvä kaunistelematon raakarealismi, joka osaa nostaa arjen kulumat sieluissamme händeliaanisen sielunmessun tasolle banalisoimatta itse aihettaan tai tylsistyttämättä kuvattavan kohteensa murhaavan terävää katsetta typistetyn tylsyyden tappavuuteen.
Kysymys minästä, sen yksityisyydestä, kenelle se oikeasti kuuluu ja riippuuko tietomme toisista empatian avulla tapahtuvasta hypystä oman, itseensä sulkeutuneen yksityisyytemme ulkopuolelle siitä toiveesta, että minä löytyisi sitten jonkun toisen yksityisyydestä tai että olemmeko me mitään ilman toisia ja onko todellisuus vain sitä, että olemme toistemme kanssa tekemisissä, kuten Heidegger asian näkisi:
"Ehkäpä, kun täälläolo kaikkein lähimmällä tavalla ottaa itsensä puheeksi, se sanoo aina, että se olen minä, ja lopulta kaikkein äänekkäimmin silloin, kun se ei ole tämä oleva. Täälläolo on aina minun. Entä jos tämä täälläolon rakennemuoto olisi syynä siihen, että täälläolo ensi sijassa ja enimmäkseen ei ole itsensä? Entä jos eksistentiaalinen analytiikka tavallaan kaatuisi edellä mainitun väitteen mukana, joka edellyttää sekä sen, että minä on annettu täällä olevalle itselleen että täälläolon läheisen tulkinnan."
Olemassaolomme (ja oivalluksemme siitä) toteutuu aina siis enemmänkin muiden kanssa kuin vain itsekseen mumisemalla yksin jossain kyläpahasen nurkassa. Siksi onkin tärkeää huomata, miten olemassaolon tarkoitus voi vääntyä siihen, että tyhmyys tiivistyy tappavaksi ilkeydeksi, koska kukaan ei välitä mistään, koska ei usko oikeasti mihinkään, vaikka niin väittääkin. Juuri siksi elokuvat Peltirumpu ja Kirjava lintu pitäisi jokaisen nähdä ja tajuta oma paikkansa tässä ja nyt maailmassa, joka löytyy vain tällä tavalla hajamielisesti tarkoitusten epämääräiseen metsään eksyttäessä.