7 tapaa tuhota ihminen, kyyninen realisti muistelee: osa II - 1. Tapa hänet

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Tapa itsesi! Kyllä pitää tehdä elämisen kipeää ennen kuin tuo neuvo on paikallansa ja kuulostaa niin kuin oivalliselta. Tapa hänet, on yhtä lailla kamala neuvo, vaikka siihen kyllä sisältyy jotakin aivan herkullista, kiihottavaa ja lupaavaa. Vihollinen on horisontissa, nyt hänet pitää vain saada tähtäimeen ja pois päiviltä niin kaikki on taas hyvin, tai paremmin kuin hyvin. Liipasin painuu alas, älä nykäise sitä, paina vain hellästi, niin ne neuvovat.

Mutta eivät eiväthän säädylliset ihmiset toisiaan tapa, ei koskaan eikä missään, oli vihollinen miten kamala tahansa. Murhaajat ovat oma rotunsa, niin kuin sekin nainen Helsingissä, joka meni tapaamaan miehensä rakastajatarta hänen kotiinsa, tappoi naisen ja kääri mattoon. Hän raahasi maton autonsa taakse ja yritti nostaa käärön takaluukkuun. Lasti oli kuitenkin niin painava, ettei murhaaja millään jaksanut nostaa kääröä tarpeeksi korkealle. Tuli siihen paikalle mies, joka tarjoitui auttamaan. Yhteispelillä toki kaikki sujuu paremmin. Mutta mistä tuollaisia murhaajia löytyy, sitä en tiedä. Heitä on, mutta missä? Taitavat olla aika harvinaisia, kun on tunne yhtään.

Tapa hänet on ymmärrettävä kuvainnollisesti, miten kuvainnollisesti, vaihtelee tapauksesta toiseen. Sellaista elämä on, kuvainnollisia ohjeita sepitteisiä kertomuksia varten, eikä mikään ole oikeastaan totta tai edes sinne päin. Mutta silti "tapa hänet" on kurantti ohje ja juolahtaa itse kunkin mieleen toivon antajana epätoivon hetkellä. Ensiksi kuitenkin on hahmotettava vihollinen ja se edellyttää vihollishorisontin luomista, havaitsemista ja ylläpitoa. Toinen ihminen on siis sijoitettava horisonttiin tai näkökulmaan tai kehykseen, miten vain halutaan sanoa, ja pidettävä siinä. Hänet nähdään ja koetaan vihollisena, joka tekee minulle pahaa, ei saa anteeksi ja ansaitsee ikävän kohtalonsa. On tärkeää pystyttää tällainen horisontti, ettei vain itse uhriudu ja jää ansaan kitumaan. Jotkut meistä osaavat vihata, jotkut eivät. Ne, jotka osaavat vihata ja ovat pitkävihaisia pärjäävät parhaiten, sellaiset kuin UKK, joka oli leppymätön, tai miksi ei myös Mannerheim. Näitä malleja kannattaa myös pienen ihmisen matkia, jotta menestyisi elon tiellä.

Anna esimerkin. Ystäväni vihasi erästä tulevaa filosofian professoria tulisesti. Aina kun tyypin nimi mainittiin, hän näki punaista ja kertoi saman tarinan. Tyyppi oli nimittäin ollut vaimoineen kylässä ystäväni luona, katsellut kirjahyllyä, ottanut kirjan hyllystä käteensä, katsellut sitä ja muina miehinä vienyt sen mukanaan. Noin vain varastanut kirjan. Minulle ei ikänä oikein selvinnyt, oliko ensin pyytänyt lainaksi vai ei, mutta vienyt kuitenkin tavalla, joka jäi ystävääni harmittamaan. Tapaus oli kuulemma todella röyhkeä ja raivostuttava, joten ystäväni sijoitti vieraansa vihollishorisonttiin uhoten voimatonta raivoa.

Tätä esimerkkiä kelpaa tutkia, niin valaiseva se on. Vieras asettuu vihollishorisonttiin, jossa vihollinen on sellainen henkilö, jolla pitää kostaa koettu vääryys. Ei ole vihollista ilman syytä, ja tuon syyn perusteella minä haluan vahingoittaa häntä. Tämä vahingoittaminen ei ole yksioikoinen asia. Sillä on oma skaalansa, siis asteikkonsa, joka ylettyy voimattomasta raivosta ja pahoista puheista tappamiseen asti. Järjestäytynyt yhteiskunta ei tietenkään salli tappamista, ei vaikka syy olisi miten hyvä tahansa. Näin pitääkin olla. Mutta tappaminen on myös symbolista. Ystäväni tappoi kirjavarkaan joka kerta kun hänestä alettiin puhua ja kirjavarkaus juolahti taas mieleen.

***

Ei ole tarpeen vihata ihmistä tappaakseen hänet. Oikeastaan toisen ei tarvitse olla edes vihollinen, ei ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä, siinä mitä yllä käsiteltiin. Väitän, ettei tappamisen tarkoitus edellytä vihaamista eikä edes viholliskuvaa. Otetaan ensin tapaus, jossa vihollista ei vihata, vaikka tapetaan vihollisena ja sitten tapaus, jossa ei ole vihaa eikä vihollista. Otetaan tässä esille kaikki tapaukset, täydellisyyden vuoksi.

Vihollinen, jota myös vihataan on perustapaus. Se jakautuu yksilölliseen ja kollektiiviseen versioon. Edellistä tutkittiin jo edellä, joten antaa sen nyt olla. Millainen on kollektiivinen tapaus? Rasismi on oiva esimerkki, samoin naisviha ja muukalaisviha. Viha tuottaa vihollishorisontin jonne vihan kohteet sijoitetaan, ei siis yksilöinä vaan luokkana. Kuuluisa amerikkalainen kirjalija H. P. Lovecraft, jonka kirjoituksia on taas saatavissa uusina suomennoksina, oli tulenpalava rasisti. Hän eli elämänsä paikoissa Providence, Rhode Island and New York, joten mustien vihaaminen ei ollut ensimmäinen huoli. Mutta hän vihasi italialaisia, juutalaisia ja jopa suomalaisia. Hän kirjoittaa kirjeissään, jotenkin näin: talon on vallannut suomalaiskirous. Toisaalta hänen kavereihinsa kuului Emil Petaja, eli vanha kunnon Pätäjän Eemeli, varmaan suomalainen. Lisäksi hän meni naimiseen juutalaisen Sonja Greenin kanssa, vaikka siis vihasi juutalaisia. Tässä esimerkki vihasta, joka ei yksilöidy vaan kohdistuu ryhmään. Yleensä näin ei käy, mutta aivan mahdollista se on. Rasismi on joka tapauksessa hyvä esimerkki vihasta, vihaamisesta ja vihollisesta.

Entä vihollinen, jota ei vihata? Stalin murhautti 1930-luvulla Neuvostoliittoon muuttaneet paenneet suomalaiset 1930-luvun loppuun mennessä. Antti Tuurin romaani Ikitie (2017) kuvaa tuota aikaa aika vakuuttavasti, vaikka sankarin henkiinjääminen on epäuskottavaa - romaani on romaani eikä dokumentti. En jaksa uskoa Stalinin vihanneen ketään, hän ja hänen kätyrinsa vain hoitivat homman: vihollinen likvidoitiin aatteen nimissä ja mahtavan NL:n tulevaisuuden turvaamiseksi. "Kaikki meni, eikä piisannut", sanoo aina valpas ja valveutunut vanha kansa.

Uskoisin että vihollisen tuhoaminen ilman vihaa on suurempi nautinto kuin vihan kanssa tuhoaminen. Viha vain sotkee tuhoamisen nautinnollisuutta. Tässä onkin syvällinen ja aivan liian vähän tutkittu ongelma: mistä ihminen nauttii, kun hän tuhoaa vihollisensa? Sanoin jo, että hän nauttii itse tuhoamisesta. Toinen koulukunta sanoo, että nautinto seuraa vihan tunteen jonkinlaisesta tyydyttymisestä. Tällöin viha ei ole vain tunne vaan samalla vahva motiivi tyyliin "minä vihaan ja siksi haluan tuhota". Vaikea sanoa mikä on totuus ja pätevä teoria. Viha tuntuu motiivilta, vaikka samalla on pakko todeta, että tuho ilman vihaa on todella nautinnollista, mieltä kiihdyttävää ja viihdyttävää. Ihmiset saava nautintoa aivan kamalista murhakertomuksista, vaikka eivät vihaa ketään. Tuho on itsessään palkitseva kokemus, joillekin siinä määrin, että tuhoavat jopa itseänsä, kuten jo edellä totesimme.

Tuhota vihollinen vihaamatta häntä on nautinnollista, mutta ehkä tämän kaavion suurin houkutus on sittenkin sen antama vallan ja vapauden tunne. Vihollinen sallittu kohde, onhan se ja hän vihollinen, joten siitä vaan. Mutta viha nousee nyt ongelmaksi: niin kauan kuin vihaan vihollistani minun on pakko tuhota ikään kuin pakosta. Jos en tuhoa, vaikka mahdollisuus olisi hyvä, koen harmia ja syytän itseäni laiminlyönnistä. Tällainen itsensä soimaaminen ei ole mikään hyvä tai haluttava asiantila, joten sitä on vältettävä. Ei pakosta tehty ole koskaan mikään ihanne, ainakaan verrattuna vapaasti tehtyyn. Silloin voi tehdä tai olla tekemättä, joka on vapautta ja vapaus tuntuu aina niin hirveän hienolta. Se ei vain ilahduta, vaan myös voimauttaa ja antaa usko itseen ja tulevaisuuteen.

Vapaata tuhoajaa ja kostajaa jää kuitenkin vaivaamaan yksi aivan kamala ajatus: vihollisella on oma erityinen vaikutuksensa minuun, enkä pysty tekemään asialle mitään. Vihollinen ikään kuin vaatii huomiota ja kutsuu toimintaan. Mitä tämä on? Vihollisella on valtaa minuun, joka on erityisen tuskallinen ajatus syystä, että kyseessä on kuitenkin vihollinen. Eihän vain ole niin että tuhoaminen on kuin onkin helpotus juuri siihen tuskaan, jonka vihollinen - vaikka en häntä vihaisikaan - tuo mukanaan?

Ratkaisu löytyy Jumalaisen Markiisin, Markiisi de Saden filosofiasta, johon olen joutunut perehtymään aika syvällisestikin ja kirjoittanut erinäisen määrän esityksiä. Markiisi hakee suurinta määrää vapautta hinnalla millä hyvänsä, ja sellaisena hänen kirjoitusprojektinsa on vertaansa vailla. Ei kukaan ole koskaan kirjoittanut niin kuin hän. Ja hän eli värikkään elämän kun aivan pikkuisen yritti toteuttaa oppejaan käytännössä.

Markiisin kirjoituksia on helppo lukea väärin. En ryhdy tässä selostamaan tätä ongelmaa sen tarkemmin, huomautanpahan vain yhdestä tärkeästä seikasta, nimittäin tuhoamisen ihanteesta. Kuulen Markiisi sanovan näin: Elä tuhoa siksi että sinun on pakko, elä anna vihan motivoiva sinua, ole vapaa ja tuhoa omaksi nautinnoksesi ilman vihaa, vihollista ja viholliskuvaa. Mikään ei saa sitoa sinua, silloin olet vapaa ja onnellinen ihminen tekemässä sitä, mikä on eniten sinua itseäsi, tuhoamassa.

***

Vielä on yksi tärkeä seikka käsittelemättä, kun puhumme ihmisen tuhoamisesta tappamalla hänet oikeasti tai symboliseksi, ja se liittyy välineellisyyteen. Väline on nykyään kaikki kaikessa. Tekniikka on väline ja me elämme tekniikassa, tekniikasta ja tekniikalle, eikä se tekniikka ole vain älypuhelimia.

Välineellisyys on väljä kategoria eikä mitenkään sidottu nimenomaan tekniikkaan. Välineellisyys merkitsee välineen hyödyntämisen eli sen käytön kaikin puolista merkityksellisyyttä, ja välineeksi kelpaa mikä tahansa aika tilanteesta riippuen. Jopa ihminen kelpaa välineeksi eli orjaksi, rahan orjaksi, työn orjaksi, naisen/miehen orjaksi (Eino Leino, orjasarja) ja tietysti työnantajan orjaksi. Moni on himojensa ja halujensa orja.

Väline kuin väline, ihmisen täystuho, kuolema, on usein välineellisyyden ilmaisun tulosta. Tässä ei ole vihollista tai vihaa, päinvastoin, tässä saattaa hyvin olla rakkautta ilmassa. Hyvä esimerkki on sota, maanpuolustus ja maanpuolustustahto. Jokainen sotilas on vain väline. En pysty käsittämään, että suomalaiset nuoret haluavat ja menevät vapaaehtoisina armeijaan, välineiksi. Eivätkö he todella käsitä minne menevät, suden suuhun ja Molokin kitaan noin vain pystypäin silmät iloa ja riemua tuikkien. He ovat tiellä, jota viitoittaa tuho ja kuolema rakkauden merkeissä, vahva kaverihenki, isänmaanrakkaus ja uhrimieli. Itsemurhatehtäviä armeija tuskin vaatii, mutta vaatii silti vailla kyseenalaistamista ryhtymistä toimeen, josta ei voi olettaa selviävänsä hengissä. Vaikka kuinka rakastaa alaistaan, silti ylempi asettaa alaisen alttiiksi tuholle ja kuolemalle, tapattaa hänet, silmää räpäyttämättä, olettaapa vielä toisen toimeen ryhtyvän ilman sen kummempia kysymättä. Tämä on tuhon korkein muoto ja sen kaikista ylevin tapa: lähetä hänet vihollista vastaan kuolemaan riippumatta siitä, että rakastat häntä. Kysyn vain, eikö vihollinen ole tässä tilanteessa koko ajan voitolla?

§§§