Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja

Teksti Harald Olausen

"Oli edessämme oikea näkymä tai vain kulahtaneen maalauksen kopio, niin näyttää ilmeiseltä, että maisema olisi tyhjiin kaluttu. Jäljellä ovat vain luiset kehykset; kuivuneen lihan rippeitä, stereotypioita, kuolettavia kuvakulmia ja kellastunut taivas. Mutta jos katsotaan tarkempaan, huomataan että kehystensä näennäisen tyhjyyden täyttämässä tuonpuoleisessa kuvat ovatkin latautuneet täyteen merkityksiä."

• Jussi Kivi Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (INTO 2016).

Kivi jatkaa väittämällä näköalamme kerrostuvan intresseistä kuin usvaa; jankuttavan hallitsemisen pakkomielteistä, taloudellisia, historiallisia, poliittisia ja myyttisiä pyyteitä. Kiven mukaan pelin säännöt vaihtelevat mutta maailmalla on raamit. Hän lyttää heti aluksi länsimaisen taidehistorian kronologiset metodit, ei taidedarwinismista sen enempää. Sen verran ovat ne Kiven mukaan hapettuneet ja korroosion jumittamia - kuin kuivunut, turvonnut akateeminen kieli ihmisen suussa. Silti hän yrittää ja analysoi näkemäänsä kuolleeksi kokemallaan ilmaisuilla aluksi, jotta ymmärtäisimme niiden tehottomuuden ja elämälle vieraan teennäisyyden.

Kivi ymmärtää ja antaa meidän ymmärtää filosofisesti kaiken olevan vain mielemme häilyvää heijastusta näyttämöllä. Hän ymmärtää myös oikeiden ja vaikuttavien jännitteiden nousevan elämässä vastakohtaisuuksista. Siksi tämä kirjakin ja sen eräs vaikuttava alkukuva ikään kuin todisteeksi ja sanojen vahvistukseksi Vuosaaren muurista, kuin Christon paketoimasta Kiinan muurista marraskuulta vuonna 2006. Jussi Kivi pakenee ajatusta luonnottomasta ihmisen mallintamasta järjestyksestä: "Mitä asetellumpi puutarha, sitä enemmän se on teatterilavastuksen kaltainen. Vaikka kujaan meistä ei syntynyt roolihahmoksi."

Luvussa Postfossiilinen maisema ja romanttinen maisemantutkimus Kivi asemoi itsensä vastakuvaksi mielenmaiseman tylsälle ennakoitavuudelle halullaan palauttaa viattomuuden ja luonnollisuuden kokemuksen ympäristömme havainnointiin. Hän selvästikin inhoaa maisemapuutarhojen torjuvia aitoja, jotka ovat erottavinaan puutarhat arjesta. Kivelle puutarha on laaja metafora mihin mahtuu väljiä sekä monimerkityksellisiä asioita, kun hän julistaa hämäräperäisen tutkimusmatkansa vastavaloon alkaneeksi kaikkien puutarhalehtien ja niitä lukevien kukkahattutätien harmiksi:

"Ottakaamme siis tavaksi tarkkailla ympärillämme levittäytyvää laajaa henkistä, villiä ja tilapäistä joutomaata draamallisesti järjestettynä puistona ja puutarhana. nauttikaamme hätkähdyttävän kirkkaista maisemänäyistä, jännittyneen kuiskailevista hämärän hetkistä ja rennon sopusuhtaisista sommitelmista mielemme kehyksissä. Lähestykäämme myös rohkeasti kaikenlaisia puistoja tulevaisuuden erämaisina jouto- ja jättömaina, mieluiten jo tässä ja nyt. Tunnistakaamme hiekkalaatikko viitekehyksistään ja erittämistään kuonakasoista."

Kirjaa lukiessa alku hieman pidemmälle tulee vakuuttuneeksi, että Ars Fennica-kuvataidepalkinto on mennyt ainakin vuonna 2010 oikeaan osoitteeseen, kun se myönnettiin Jussi Kivelle (1959-). Onnea jälkikäteen. Harvoin suomalainen valokuvakirja tekee näin suuren vaikutuksen minuun. Mutta ei kuviensa, vaan raastavan hengenpattolaisuutensa takia, mikä vaikuttaa pohjavireenä läpi tekstin seikkailevina maailmasta toiseen astumisen riitteinä. Sen väkevä voima näkyy sekä Kiven lyyrisessä tekstissä, että hänen tavassaan hyppiä yli ideoita kahlitsevien sanojen arkimerkitysten. Ryhmä puita on hänelle metsä taruineen, varjot supisevat hänen mielestään maailmankaikkeuden salaisuuksia, ja reikä kalliossa on aukko mielikuvituksemme käytäviin.

Näillä komeilla eväillä Kivi synnyttää kirjassaan kuvan ja sanan ilakoivan liiton. Kivi selittää veitikkamaisesti kirjan Jälkisanoissa, että jos kirjassa ei ole paikannimiä mainittu, on kyse tutkimuskohteista kohteisiin, joihin kukaan ei voisi olla vähempää tervetullut. Nimeltä mainitut kohteet ovat taas hänen mukaansa sen sijaan vapaasti tavoitettavissa - tai tätä nykyä jo saavuttamattomissa: "Kuvien osalta mainittakoon, että kyse ei ole niinkään jonkin tietyn maiseman kuvaamisesta tietystä näkökulmasta, vaan tietyn näkemyksen esittämisestä tuon maiseman kuvaamisen kautta. Onhan valokuvalla vielä jonkinlainen optinen yhteys nähtyyn, siis siitäkin huolimatta, että se yhä uudestaan menettää viattomuuttaan todellisuuden todistajana."

Suuri ongelma, josta hän ei hiisku, on väärä tulkinta ja miten se tulkitaan tai otetaan todesta. Mutta miksi Kivi kirjoittaa ikään kuin itseään ja valokuvaa vastaan? Hän on selvästikin "aikeissaan" kapinallinen haastaja, tai on ollut sellainen joskus. Valokuva ja katsomisen suuri mysteeri ja merkitys eivät aukene aivan heti ilman harjoitusta, joskus ei lainkaan. Pimentoon jää paljon asioita, joilla olisi merkitystä kuten todellisuudenkäsitys versus muistot. Orhan Pamuk kerran kirjoitti pelkäävänsä koiraa, jos sillä oli kaulassa katkennut ketju, joka kilisi maassa. Hän ei muistanut tarkkaan mutta arveli, että hänellä täytyi olla siitä ikävä muisto.

Hän oli unohtanut ikävän muiston voidakseen jatkaa ilman sitä elämäänsä, mutta hänen näkymätön sisäinen ei ollut sitä unohtanut. Siitä tuo hienovarainen aavistus, joka kätki sisälleen totuuden ja näki tapahtumat sellaisina kuin ne olivat hänen muistoistaan huolimatta - tämä muistutukseksi siksi, että valokuva on Jussi Kiven kauniista sanoista huolimatta todellisuuden maksettu huora ja muistojen vääristelijä.

Näin on myös Kiven kirjassa. Kirjan kuvat näyttävät siltä, kun ne olisi postuumisti liitetty Andrei Tarkosvkin Stalker (1978) -elokuvan lohduttomiin sielunmaisemiin. Se on myös kirjan suuri heikkous, vaikka hän eräässä kohtaa väittää aloittavansa uuden maailman nimeämisen sen sisäänkäynniltä. Kirjan kuvat ovat liian tarkovskimaisia ollakseen Jussi Kiven aidosti tekemiä - tai sitten Tarkovski on syöpynyt hämärästä lohduttomuudesta vakuuttuneiden mieliin elimelliseksi osaksi. Kiven kirja kuitenkin muistuttaa hämärien löytöretkien vertauskuvallisuudesta, missä tarvitaan erityistaitoja, kuten kuolemattomuuden illuusion, periuteliaisuutta ja vielä jotain enemmän:

"Olkaamme siis kiitollisia, että edes joskus olemme saaneet jotain kokea...Välitöntä ja kaunista: Ovathan merkittävät esteettiset ja ohimenevyydessään lähes metafyysiset kokemukset yksi elämäntunteemme perusta. Niitä meiltä ei voida varastaa eikä edes tyystin korvata visuaalisella vastaavalla."

Lause on kuvaajan kädestä kirjoitettuna sekä yliestetisoiva että tekopyhä ja siksi tarpeeton siitä huolimatta, että Kiven omaperäinen tapa sekoittaa eri maailmoja keskenään on vetävä ja uniikki. Muutenkin koko kirja on piristävää luettavaa ja katseltavaa tylsien ja asetelmallisten väri- ja mainoskuvien kyllästämän visuaalisesti raiskatun arkemme keskellä. Mutta nimenomaan luettavaa; kieli on upeaa älyllisesteettistä matkaa mielen syvyyksiin kokemuksen ja näköhavainnon avulla. Kivi tunnustaa, että kuvausten tulkinnanvaraisen lainsuojatonta topografista etenemistä ja arkaluontoisempia näkymiä hän on joutunut jossain kohdin hennosti verhoamaan tai muuttaneensa jonkin yksittäisen lausahduksen sanataiteen eduksi itse asiasisältöä muuttamatta.

Tässä hän on tahallaan liian nöyrä. Tarinoissa on imua ja draivia ja on niin hyvin kirjoitettu, ettei kirjaa voi päästää käsistään ennen kuin on kahlannut sen kunnolla läpi moneen kertaan alleviivaten ja kirjan sivujen yläosat hiirenkorville merkaten. Kenelle kirja on sitten tehty? Se ei ole dokumentti vaan enemminkin "mukadokumentti" eli taidetta.

Kivi ei siis tarinoidessaan varsinaisesti huijaa, vaan kehittelee parempaa näkemystä, ohi historiallisten horisonttien, ympäristöstään kuin mitä se on kertomalla meille sanoin ja kuvin Kiven omimia muiden satuja. Hänen mukaansa nojaamme reaalimaailman ilmiöihin ainoana madollisuutenamme. Todellisuus on hänestä niitä varten, joilta puuttuu mielikuvitus, siis meitä: "Suuri hetkemme on silmänräpäyksellisessä mahdollisuudessa havainnoida tosiolevaista - siitä juuri mitään ymmärtämättä".

Hän on oikeassa mutta itse kuvissa on jotain liian valmista, joka epäilyttää ja varoittaa aina minua. Siksi en siis niistä pitänyt. Ne vaikuttivat "liian hämäriltä eli liian tietoisesti hämärretyiltä", ollakseen aidosti hämäriä tai liikkuakseen aidosti niillä hämärän rajamailla, joista käydään kovaa vääntö ovatko ne omiamme vai muiden? Virginia Woolf kutsui niitä oudoiksi oivalluksiksi ja hetkiksi, jolloin totuus ikään kuin joutui tahtomattaan paljastamaan siivuja ulkopuoliselle maailmalle, mutta vain hetkittäin. Juuri tästä on kysymys oikean hämärän tavoittamisessa.

Se ei ole ennakkoon määriteltävissä oleva taide- tai tutkimusprojekti hyvin suunniteltuine premisseineen. Taidevalokuvaus on usein syvältä perseestä. Sen huomaa, kun käy Valokuvataiteen museossa katsomassa totuutta estetisoivissa ja ajatuksia ennakkoon näpelöivissä pikkuporvarien valokuvanäyttelyissä. Sellainen yksinapainen tarkastelukulma haluaa tarjota valmiin kuvan, eikä tarjoa pysähdytetylle hetkelle muuta tulkintaa kuin haluamansa.

Se ei yleensä anna mielikuvituksen ja vaihtoehtoisen todellisuuden rakentaa epäilyn polkuja valmiiksi pureskeltuihin todellisuuksiin. Minusta kikkailu visuaalisesti on samaa kuin patologinen valehteleminen. Edustan kuva-ajattelussani puhdasta idealismia. Kuva ei tarvitse mielestäni kostuttaa millään ylimääräisellä tai lavastaa asetelmia. Kuvaidealismini elokuvallinen vastine löytyy Lars von Trierin yksinkertaisia toteutuskeinoja korostaneessa Dogma 95 -elokuvasarjan aloittaneen Idiootin (1998) puhtaasta elokuvakerronnasta ja pitkistä otoksista (Minulla on Köpiksessä asuneena vuodelta 1995 oma HILLERÖD-perfomanssini Idioottien henkeen).

Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja-kirja pienestä kritiikistä huolimatta painii onnekseen omassa sarjassaan alansa laadukkaimpana kurkistuksena hämärän estetiikan, tavallisen ihmisen ja päivänvalon ulottumattomissa olevien takapihojen estetiikan maailmaan "Kun maisemallista vaikuttavuutta ja toden tuntua määrittää outo mutta kutsuva luotaantyöntyvyys". Kiven kirjassa kuva ja teksti käyvät jatkuvaa sotaa keskenään, yllätys kyllä - kuvan hävitessä sanalle, vaikka on valokuvaajan tekemä. Selityksen houkutus ja luottamus sanallisen tarinan voimaan on vienyt tällä kertaa voiton.

Onnistuuko Kivi vakuuttamaan meidät pyyteettömistä aikeistaan puhdistaa maisemaa kaikesta siitä roskasta, joka hämäämismielessä on koristeltu kukkasin ja latkäisty päälle kallis hintalappu? Mielestäni kyllä, sillä kirja on parhaimmillaan kuin itse Kiven kertoman tarinan opetuskin tyhjyyttä ja hylättyjä maisemia tutkiessaan, kun sen ymmärtää oikein, bohemistisradikaalinen anarkististen vastavoimien ylistys; "Kaikkien suurinta sinisilmäisyyttä on kuvitelma, etteivät menneisyyden kauhut koske meitä - että ne eivät voi riistäytyä lähitulevaisuuteen. Siihen tarvitaan vain otolliset inhimilliset olosuhteet. Villin ihmisluonnon riistäytyminen puutarhaan."