Harakkamurhat

Teksti Harald Olausen

"Erikoista, miten helposti pahuus juurtuu englantilaiseen kylään. Näin kauniiseen ja rauhallisen paikkaan. Täällä se silti lymyää. Se hiipii kohta joka puolelta, ja sitten kun sitä ei enää mikään hillitse, seuraa väkivaltaa ja kuolemaa." -Atticus Pund kuvitteellinen salapoliisi...

Harakkamurhat on hauska, pirullinen ja samalla loistoesimerkki hyvin tehdystä englantilaisesta salapoliisiparodiasta, joka kuittaa vähän yhden sun toisen saman genren teoksen kanssa päämaalinaan kuitenkin Agatha Christien luoma "tyypillinen" rauhallinen englantilaisympäristö tavallisine asukkaineen, jossa elää pinnan alla vaanimassa paha, kauna ja murhaavat kostoajatukset, kuten parodiaetsivä Atticus Pund eräässä repliikissään alleviivaten muistuttaa. Harakkamurhissa on esillä monta toisistaan poikkeavaa ja polveilevaa tarinaa, yhtä monta eksyttämismielessä tehtyä alaviitettä kuin jännityksen lisäämiseksi lisättyjä yksityiskohtia (harakat oksalla), ja vastakkaisia henkilöitä ja motiiveja inhota itseään sekä muita sen verran, että voi pistää surutta kylmäksi kenet tahansa. Pahuus on Agatha Christien perintönä arkipäiväistä ja kaikkialla, eikä tämä pahuus ole enää mitään abstraktia tai meistä itsestämme ulkoistettua tai irrotettua muiden pahuutta, vaan pahuutta, jota edustavat tavalliset ihmiset heti kun tilaisuus siihen tulee.

Ensiksi pitää sanoa, että kyllä englantilaista salapoliisiparodiaa mieluummin katsoo kuin suomalaisia poliisisarjoja, mikä ei ole kuitenkaan kovinkaan mairittelevaa kummallekaan osapuolella, paitsi ehkä aina tyylillä ja hyvällä maulla osaaville enkuille, jotka osaavat tehdä huonostakin hyvällä tavalla huonon, eikä kuten jenkit – huonosta huonolla tavalla huonomman kuin huonon (ja vähän imbesillimäisen hönön), ehkä enkut siksi, että viittaavat tylsyydessään itse luomaansa "herculepoirot" ja "missmarple"-tehtailuun mustan huumorin lennokkuudella. Suomalaisilta tämä lennokkuus jää usein huomaamatta, sillä se edellyttäisi englanninkielen laajempaa sanavarastoa ja ymmärtämistä, kuten ehkä myös koko sarjan terävä piikki typeryyttä ja tyhmyyttä vastaan, joka näkyy sarjassa hyväuskoisuutena sekä Pundin avustajan ilmeissä, kun hän on valmis nielemään tarinan kuin tarinan sellaisenaan pureksimatta niitä tai sen kummemmin miettimättä, miksi juku sanoo mitä sanoo, ja saattaako se olla vain ovelaa sumutusta ja valhetta.

Harakkamurhien tarina liittyy oleellisesti englantilaiseen sanontojen ja ilmaisujen arvoitukselliseen maailmanhistoriaan. Vitsit, lorut, värssyt ja erilaiset tavat kierrellen kaarrella kissan kanssa kuumaa puuroa niin, ettei siitä ota selvää edes suurennuslasin turvin, on askeleen edellä muuta maailmaa oivalluksien kera olevaa lingvistista älykkkyyttä parhaimmillaan. Jos filosofeilla on täysi työ yrittäessään repiä sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä ja umpimielisyyttä lisäävistä merkityksistä, enkut tekevät sen mennen tulleen verbaalisessa ilotulituksessaan pannen alta lipan niin itseään kuin kuulijoitakin koko rahan edestä. Tämä on englantilaista jännityksen ja mielenkiinnon osaamista, lajissaan maailmanluokkaa ja unohtumatonta myyden maineellaan kuin häkää koko ajan täydestä hinnasta maailman televisiomarkkinoilla. Näin on myös Harakkamurhissa, josta näkyy englantilaisten osuva tapa kirjoittaa iskevää dialogia ja limittää siihen kuvat päälle sadasosasekunnin tarkkuudelle niin, ettei mitään asiaa, sanaa, niiden merkitystä ja mahdollisia piilomerkityksiä sekä kaiken kruunaavia valheita jää pimentoon katsojan eksyttämisyrityksissä.

Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on Harakkamurhien tapaan helposti arvattava ja melko keskinkertainen tekele, mitä se ei sittenkään oikein ole. No, ainakin kyseessä on hyvin tehtyä viihdettä ja samalla parodiaa salapoliisisarjoista. Harakkamurhissa risteytyy monta tapaa kertoa tarina ja palata muistoihin takaumien kautta konkreettisesti, vaikka tarinan kerronta tapahtuu kahdella tasolla. Inhottava pullea homoutensa vastaa muutama vuosi sitten tunnustanut kirjailija tuntuu inhoavan kaikkia, ja olevan kaikille tasapuolisesti yhtä inhottava. Tunne näyttää olevan molemminpuolista. Ympäristö on yhtä mätä ja haavoitettu kuin siinä elävät ihmisetkin. Minkäänlaista viattomuutta ei ole koskaan ollut, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen myös maaseudun näennäisessä rauhassa. Melko keskinkertaista ja kehnoakin kirjailijaa, Alan Conwayta on onni potkaissut. Hänen onnenhetkensä on ollut luoda englantilaisen salapoliisitradition pohjalta menestystarina Atticus Pund, joka on myös hänen kirjallinen alter egonsa. 

Mutta hommat eivät mene ihan putkeen kirjassa eivätkä elämässä. Kirjailija murhataan, ja englantilaisten perinteiden tapaan mahdolliset epäillyt esitellään epäsuopeassa valossa jännityksen ylläpitämiseksi. Tarinan sadunomaisuutta ja kirjallista luonnetta korostaakseen todellisuus ja taru menevät sekaisin, ja lopussa syyllinen on tietenkin se kaikkein epätodennäköisin, mutta silti loogisesti ajateltuna, samalla se kaikkein todennäköisin, ja jännitys nousee loppu myöten sietämättömäksi. Erityisen hauskaa Harakkamurhissa on menneen ja nykyisen ajan sekoittaminen keskenään. Tosi ei ole tosi vaan uni ja ei silläkään ole väliä onko se hieman epätosi, sillä kyseessä on erilainen uni, kirjallinen satu, joka kerrotaan lukijan silmin. Emme siis voi olla ihan varmoja ovatko kaikki ripeän ja yhtä ärsyttävän itsekkään kustannustoimittajan, kuin kirjailijakin on ollut (ehkä he siksi ovat inhonneet toisiaan niin syvästi etteivät pystyneet työskentelemään nokat vastakkain vaan hoitivat työnsä pelkillä sähköposteilla?), havainnot hänen itsensä keksimiä keskusteluja Pundin kanssa, kirjailijan alter egon, johon hänelle tuntuu – omituista kyllä – olevan ainoa terve ja tasavertainen suhde koko minisarjassa ja elävä hahmo, jonka kanssa hän kykenee kommunikoimaan). Kustannustoimittajana alitajunta on yhteydessä Atticus Pundin alitajuntaan. 

Hän tietää Pundin ilmestyessään hänelle olevan vain mielikuvituksen tuotetta mutta silti hän uskoo Pundiin, sillä he molemmat yrittävät omilla tahoillaan ratkaista kirjailijan kuolemaan liittyvää mysteeriä. Hän on laittanut kaikki läheisensä viimeiseen kirjaan. Myös kustannustoimittajan äidin itsemurhan ja välinpitämättömän isän. Viimeinen luku kirjasta on ratkaiseva ja se puuttuu. Kaikilla kirjassa esiintyvällä olisi ollut syynsä sysätä kirjailija tornistaan kuolemaan. Ollessaan sisarensa luona majoittumassa, hän herää keskellä yötä Atticus Pundin läsnäoloon. Pund kysyy: "On vain kolme vaihtoehtoa, jota teidän täytyy miettiä. Alan Conway saattoi liukastua ja pudota vahingossa. Mutta miten selitätte tyhjennetyn tietokoneen ja kadonneet muistiot. Asiaan liittyy takuulla jokin kolmas taho. Tekikö hän itsemurhan, vaikkei ollut humalassa ja lääkkeitäkin olisi ollut?" Pund on kuin onkin Conwayn murhaan totuutta penäävä haamu kuin prinssi Hamletin kuollut isä. Silloin kustannustoimittaja tajuaa, että hänelle esitetty itsemurhaviesti ei ollutkaan itsemurhaviesti vaan jotain muuta. 

Pund kehottaa häntä lukemaan kirjeen uudelleen: "Naapuririidat, testamenttimuutos, naapurin ja sisaren loukkaaminen. Kaikki Conwayn lukijat rakastivat häntä. Kaikki, jotka hänet tapasivat, eivät rakastaneet." Conway on riidellyt koko olevaisen maailmansa kanssa ja osoittautunut nokkavaksi paskiaiseksi, samoin myös hänen viimeisen kirjansa kartanonherra, joka tulee kirjassa myös murhatuksi ilman sympatioita. Pund sanoo Conwayn tapauksessa olevan kolme vaihtoehtoa, mutta ehdottaa kustannustoimittajalle vain sen kolmannen pohtimista. Tästä alkaa varsinaisesti Harakkamurhien jännittävä seikkailu yllättävään loppuun saakka kestävän jännityksen siivillä. Harakkamurhat kertovat myös toista tarinaa kustannusmaailman raadollisuudesta ja kirjailijan tuskasta ja häpeästä olla vain osa tarkoin tuotteistettua viihdekoneistoa, jonka tarkoituksena on paljastaa isosta rahasta typerille lukijoilleen seitsemän kuukauden työskentelyn ja 90.000 sanan jälkeen murhaajan olleen hovimestari. 

Kirjailija toki yrittää olla rehellinen ja ympätä inhimillistä koskettavuutta tarinaan, jossa Atticus Pund on jotain muuta kuin vain nerokas etsivä; lihaa, verta ja kärsimystä sodan aikana saksalaisten keskitysleirillä. Kustannustoimittaja ei anna periksi ja inttää toisenlaisen tarinankertomisen puolesta. Hän tarvitsee vain selkeästi etenevän tarinan, jossa on osuva loppu, joka pitää lukijoita hyppysissään: "Alan siinä ei ole mitään hävettävää. Kirjasi ovat nerokkaan viihdyttäviä." Hän tietenkin valehtelee niin että korvat heiluvat, jo halveksittava sana "viihdyttäviä" kertoo paljastavasti kirjojen halpahintaisuudesta. Alan vastaa kysymällä, onko kaikki merkityksellinen ja vakava, kaikki mikä liittyy ihimisyyteen merkityksetöntä? Kummallista että kysymyksen esittää tunnettu paskainen. Kyseessä onkin teatteri, missä tarkoitetaan toista, kun puhutaan. Alania loukkaa kustannustoimittajan kaikkivoipaisuus, sillä kustannustoimittaja todellisuudessa kirjoittaa Alaninkin kirjat, kuten maailmalla on muissakin tapauksissa kysymys. Kirjailija on tietenkin raivoissaan. 

Hänen kunniaansa loukataan jatkuvasti ja loukkaaja on parannusehdotuksia tekevä kustannustoimittaja. "Kirjasi kertoo tarjoilijasta, joka saa ruusuja ja murhataan (puhuu takaumassa edellisestä kirjaprojektista). Miten luku Auschwitzista auttaa mitään?" Alan saa tarpeekseen ja sanoo, että ehkä hän tarvitseekin uuden kustannustoimittajan. Kustannustoimittaja on Alanin mielestä tarinan paha henki, ja pahan puolesta työskentelevä paskainen, orjayhteiskunnan hiillostaja, jonka pitäisi saada kirjailijan mielestä nappi otsaansa. Siitä kirjailijan viha ja raivo kustannustoimittajaa kohtaan johtuu sen lisäksi, että hän itse tietää olevansa surkea kirjailijana. Tällaiset mustan huumorin poliisisarjat vetoavat "cicerolaisesti" oikeudenmukaisuuteen ja osoittavat viattomia kohtaan sääliä. Samoin jos hyvyyttä kohtaan osoitetaan opetusmielessä aitoa ja kunnioittavaa kiitollisuutta. Ja sen tärkeimmän: syyllisiä pitää rangaista ja lakeja on kunnioitettava, vaikka olisi kuinka rikas ja paremman luokan kansalainen omasta mielestään. Ehkä ne toimivatkin ylimääräisen höyryn päästäjinä. 

Oikeudenmukaisuudessa ja rehellisyydessä kuin ei ole muun yhteiskunnallisen toimimisen (talous ja politiikka) tapaan mitään ohituskaistaa kenellekään. Monissa kohdin sarja on hulvatonta, kuten homohuorapojan juhlistaessa kirjailijan perintöä, jonka sai vain kun mies kuoli juuri sopivasti ennen kuin ehti muuttaa testamenttiaan ja tehdä hänet perinnöttömäksi. Tai kustannustoimittajan ja kuolevan isän viimeinen tapaaminen, jossa kustannustoimittaja saa kuulla isältään suorat sanat siitä, ettei saanut koskaan rakkautta ja on siksi onneton ja sisäisesti tyhjä; "Etkä luottanut yhteenkään mieheen!" Vastaus: kuinka kehtaatkin! Harakkamurhilla on Agatha Christien tarinoiden sydän ja mielenmaisema. Atticus Pund on esimerkiksi kuin Hercule Poirot, ja sekä ympäristö että kerrottava ajankohta perienenglantilaisine maalaisidylleineen kuvaa II ms:n jälkeistä postikorttimaista, ja vielä silloin melko yksinkertaista ja muuttumatonta maaseutua, hieman ennen suuria mullistuksia ja isoihin teollisuuskaupunkeihin muuttoa. 

Tarinoiden pahan alkutekijät ovat lapsuudessa tai muissa menneissä vääryyksissä, jotka tuntuvat haittaavan pinnan alla niin kylän, kuin siellä asuvien ihmistenkin elämää, koska niitä ei ole korjattu ja vääryyksiä oiottu. Elintaso on niukkaa ja yhteiskunta on eriarvoinen luokkayhteiskunta, jossa asemilla ja titteleillä on merkityksensä. Tässä maailmassa Atticus Pond on kuin jumala ja hieman enemmänkin ratkoessaan menneitä vääryyksiä ja puhdistaessaan pahaa ilmaa yhteisöstä ja ihmisistä. Alex Conway osoittautuu lopulta paitsi pikkumaiseksi sekä myös ikävästi toisilta, alottevilta kirjailijoilta melko surutta varastavaksi kirjailijaksi ja koko kirja kostoksi kirjoitetuksi kustannustoimittajan elämästä. Ehkä juuri siksi Harakkamurhien monet keskenään risteilevät tarinat ja teemat antavat sille lisämaustetta tavallisiin salapoliisitarinoihin verrattuna, ja kiinnostaa muidenkin genren lukijoita ja katsojia koska se uskaltaa puhua myös ikävistä asioista. Harakkamurhat eivät silti unohda yhtä tärkeää periaatetta: kaikki tässä tarinassa ovat mahdollisia syyllisiä, myös kustannustoimittaja, jonka kreikkalainen miesystävä sanoo työn tehneen kustannustoimittajan vihaiseksi. 

Hän yrittää houkutella naista mukaansa ostamaansa pieneen hotelliin Kreetalle. Kustannustoimittaja ei tiedä, että miesystävä on saanut rahansa murhatulta kirjailijalta, joten hänelläkin on lusikkansa sopassa ja hän on myös yksi mahdollinen epäilty, tässä klassisia salapoliisitarinoita toisiinsa joskus vähän liiankin herkästi lainailevassa hauskassa mutta myös hyvin tehdyssä englantilaisessa salapoliisiparodiassa. Ja kuten aina enkkujen hommissa, on tässäkin tapauksessa murhamysteeri taidokkaasti punottu, hyvin näytelty, esitetty, lavastettu, leikattu jne… ettei mitään nokan koputtamista tai aiheetonta huomauttelua missään suhteessa pääsisi syntymään huipputiimin huipputyöhön. Silti Harakkamysteerit tuntuvat jotenkin liian tiukkaan ahdetulta ja hengttömältä tarinalta. Tätä on nähty jo liiaksinkin, vaikka onkin hyvää ja nähdään ilmeisesti tulevaisuudessakin, mikä ei aina ole välttämättä hyvä asia. Pääosanesittäjä on omituinen pakkaus. Hän ei varsinaisesti loista tai ole muita näyttelijöitä kiinnostavampi, vaan sulautuu kokonaisuuden kanssa harmaaksi taustaksi kuin sävy sävyyn asetettu tapetti huoneeseen. 

Näyttelijänä hän edustaakin uutta tyyppiä televisiosarjoissa. Hän on kyllä taitava, luotettava mutta samalla sen verran ilmeetön tai muuntautumiskykyinen vailla ylikorostettua egoa ja diivailuja, että sopeutuu niin huoran kuin hienoistonaisen rooliin paremmin kuin erinomaisen hyvin. Kastsommeko salapoliisitarinoita siksi, että oppisimme jotain itsestämme ja sokeudestamme maailmaa kohtaan sen kiireisen rytmin keskellä, vai Tsehovin kolmen sisaren Tuzenbachin juuri ennen kuolemaansa tavalla katsella ympäristöään kuin ensimmäisen kerran ja ymmärtää olevansa osa sitä. Menetyksen hetkessä ihminen kokee voimakkaan kiintymyksen ja näkee menetyksen kynnyksellä, tai lopun alussa kaiken usein hellällä rakkaudella. Harakkamurhat tekee samoin katsojan mielessä mutta on erotukseksi leikkisästi tehty sillä toivomuksella, että lukisimme ja katsoisimme tuttuja dekkareitamme uusin silmin, niissä kun on selvästi enemmän meille annettavaa kuin luulemme; halumme ei ole näet meille annettu vaan se kehittyy jäljittelemällä sitä mitä katsomme ja miten. 

Se kasvaa koko ajan ja elää tarinoisamme itsestämme ja toisista ympärillämme. Harakkamurhat ovat kaikkea tätä, ja myös samalla sekä kustannustoimittajan salainen päiväuni että myös koko genren juhlaa siitä huolimatta, että sen voi joku väittää olevan melkein täyttä roskaa, toinen taas liian laskelmoitu ollakseen hyvä ja aidosti jännittävä. Päättäkööt kukin omalla tahoillaan millainen se on. Mutta sitä ei kukaan voi kiistää että se on taidokkaasti tehtyä viihdettä, jos ei muuta. Salapoliiseja tulee aina olemaan ja he tulevat aina ratkaisemaan rikoksia. Mutta mikä tärkeintä, heitä rakastetaan, ja heidän nimissään tahkotaan suuria rahoja, sillä he ovat usein armollisia ja inhimillisiä tunnistaessaan ihmismielen kavalampia puolia ja auttaessaan salakavalien hirviöiden uhreiksi joutuneita viattomia uhreja. Harakkamurhat on juuri siksi osuva ja kuin tarkoitttu mainokseksi salapoliisisarjojen tarjonnasta sekä tarpeellisuudesta televisiossa ainakin kasvaville lapsille. Siinä myös piikki myös alan ahneutta ja typerää ihmistä kohtaan. 

Enkkudekkarit ovat maailman parhaita tunnelmiltaan ja sopivat kaikenikäisille katsojille kuin iltapurtava pitämään elämässä pientä jännitystä yllä. Jos joku luulee enkkujen aina hallineen tämän taidon muita paremmin, he ovat väärässä. Enkkujen draaman taju ja teatteriperinne edesauttoivat heitä etumatkassa nousemaan alansa kärkeen maailmassa, mutta vasta 1980-luvulla (muistelkaa itse vaikkapa loistavia enkkusarjoja Kahden kerroksen väkeä, Mennään bussilla, Kyllä herra ministeri jne...) ja sekin kovan kehitystyön ja erilaisten kokeilujen kautta. Kehotan kaikkia asiaa hiemankin epäileviä ja kiinnostuneita katsomaan youtubesta vaikka tosi vanhoja Basil Rathbonen ikonisia Sherlock Holmeseja, ja erityisesti lämpimän Nigel Brucen Watsonin yliampuvan roolin tekevää näyttelijää, tai Hitchcookin mustavalkoisia enkkuelokuvia, jotka ovat elokuvina kuvauksiensa ansiosta alansa ja aikansa parhaita. Silloin ymmärtää mistä ne saavat vetoivoimansa. Itse pidän suuressa arvossa juuri näitä vuosina 47-49 syntyneitä hieman kömpelöitä ja sympaattisia, mutta aina yhtä tunnelmaisia enkkujen mustavalkoelokuvia.

"Dive into the world of the legendary detective, Sherlock Holmes, with our collection of classic movies starring Basil Rathbone as Sherlock Holmes and Nigel Bruce as Dr. Watson. Follow the thrilling adventures of Holmes and Watson as they solve some of the most puzzling mysteries of their time. Our playlist includes some of the most iconic movies of the genre, including "The Hound of the Baskervilles" (1939), "The Scarlet Claw" (1944) and many more. This playlist is perfect for fans of classic detective stories and lovers of vintage cinema. Stream all movies for free on the "Feature Film" YouTube channel. Don't miss a single clue, subscribe to our channel and hit the notification bell to stay updated on new releases! Classic Sherlock Holmes movies, Basil Rathbone, Nigel Bruce, Free playlist, Vintage cinema, Detective stories, "Feature Film" YouTube channel, Full-length movies, The Hound of the Baskervilles, The Adventures of Sherlock Holmes, The Scarlet Claw, Iconic movies, Puzzling mysteries, Classic cinema, 1930s movies, 1940s movies, Sherlock Holmes and Dr. Watson, Thrilling adventures, Free streaming."

-https://www.youtube.com/playlist?list=PL-kerjD-L-dJBkzI9kgQ0W_85EwuJIjHL