Harald ja hänen homokuvansa

Teksti professori Timo Airaksinen

Harald kynäilee tähän tapaan: "On myös hyvä muistaa vuonna 2022 edesmenneen vaikuttavan ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godardin muistuttaneen kaikkien elokuvien käsittelevän tavalla tai toisella rakkautta. Jos ajattelemme elokuvan olevan myös ystävyyden tai sen puutteen kuvaamista, ja aivan erityisesti homoelokuvan olevan [osa ]ystävyyden etsimisen ongelmaa, silloin homoelokuvien yhteydessä pitäisi puhua rakkauden ja hyväksynnän etsimisen lisäksi kadonneen ystävyyden kuvaamisesta ja kärsimyksestä, itseinhosta sekä häpeästä."

Kaiken taiteen voisi kuvitella käsittelevän rakkautta ja elävän ystävyyden etsimisen ongelmallisuutta, mutta ehkä erityisesti elokuvan. Mitä taiteessa sitten rakastetaan. Olisi lapsellista kuvitella, että taiteessa ja elokuvassa kuvattaisiin, tai kuten nykyään usein sanotaan, tutkitaan rakkautta kahden ihmisen välillä. Se olisi vain Hollywood-yksinkertaistus: rakkaus olisi muka kahden ihmisen välinen tunneside. Ei näin tietenkään ole, kun ihminen rakastaa itseään, luontoa, vihollisiaan, Jeesusta ja elokuvaa, ynnä muuta sellaista.

Harald kirjoittaa rakkaudestaan elokuvaan ja se näkyy. Hän kirjoittaa ja samalla tempoilee rakkauden kahleiden kanssa. Kun on tarpeeksi kauan intohimoisesti halunnut, taantuu rakkauteen ja samalla sen ristiriitaisuuteen. Oscar Wilde sanoo jotenkin näin: jokainen tappaa rakkaansa ("Yet each man kills the thing he loves").

Ja näin villisti Wilde jatkaa: "The coward does it with a kiss, / The brave man with a sword!." Rakkauden suudelma on kuoleman suudelma; sapeli rakkauden välikappale. Tekstin etu kuvaan nähden on aina tekstin epäsuoran ilmaisun mahdollisuus, tässä paradoksin vimma. "Godard muistutti elokuvassa olevan kysymys aina viime kädessä rakkaudesta ja kuolemasta", kertoo Harald. Ehkä pitäisi kirjoittaa: rakkauden kuolemasta ja kuoleman rakkaudesta.

Haraldista itsestään pitäisi tehdä elokuva, homoelokuva, jossa sankari tappaa rakkaansa aivan Wilden ohjeen mukaan. Harald on jo tappanut monta rakastaan, ja nyt vielä homoelokuvankin. Ja niinhän se on, kun homoudesta tulee uusi nuorisomuoti, nuorisolle suunnattu elokuva-anti trivialisoituu välttämättä katsojiensa tasolle – ei se muuten myy. Homoudesta tulee jotakin pientä ja sievää, kun se ennen oli rikos, mielisairaus ja kuolemansynti. Tuomittiin vankeuteen, kastroitiin kemiallisesti ja evättiin taivasosuus.

Päivi Räsänen on oikeassa, vanha testamentti tuomitsee ankaran yksiselitteisesti miesten välisen seksin. Ennen oli paremmin, nyt tapettavaa ei juuri jää. Mutta Harald tekee parhaansa kuvatakseen halun ristiriitaa itsensä kanssa, siis sitä mitä Wilde sanoo tappamiseksi: "Pasolini kamppaili sisäisesti jatkuvasti omaa homouttaan ja sen aiheuttamaa huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä ja siitä johtuvaa kuolemakaipuuta vastaan.

Hän kirjoittaa yllättäen ehkä epätoivoissaan eräässä kirjeessään syntyneensä iloiseksi, tyyneksi ja luonnolliseksi ja homoutensa olleen siksi tarpeetonta, ulkopuolista eikä sillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan: 'Olen nähnyt sen vihollisena rinnallani enkä ole koskaan tuntenut sen olevan sisälläni'.

Voin kertoa, että heterohalu toimii ihan samalla tavalla, kunhan sen päästää valloilleen ja katsoo mitä siitä seuraa. Kun nai samana päivänä kolmea eri naista, jotka kaikki rakastavat sinua, voi vain ihmetellä mitä halu ihmisessä tekee ihmiselle.

George Bataille nai innolla maksullisia naisia Pariisissa, vaikka/koska inhosi heitä. Koko homma oli hänestä kuvottavaa ja haluttavaa, tai kuvottavaa ja siksi haluttavaa. Homohalut ovat vain haluja. Vielä kerran Godard: "kuka kuvaisi miehiä rakastavia miehiä sellaisina kuin heitä vihaa mutta samalla rakastaa?"

Hieno kuvaus halusta Haraldilta. Itse olen omissa halua koskevissa tutkimuksissani usein korostanut halun perimmäistä ahdistavuutta, joka perustuu juuri siihen, että halu ei ole osa ihmistä itseään. Halu on aina itselleen vieras ja siksi niin ahdistava. Ja homohalu on haluista ja himoista aidoin, kuten Harald todistaa.

Vasta kun halu muuttuu tavaksi, se lakkaan ahdistamasta, ja tapa onkin ihmisen toinen luonto. Harald tietää tämän, siis kuten ilmajokinen Mummini sanoi: "Ittestänsä hyvä ihminen asiat tietää". Filosofit ja psykologit eivät halua (!) myöntää halun ahdistavuutta, sen olen todennut aivan itse. Mutta taide parantaa, ja hyvä taide erityisesti opettaa halun ristiriitaisuutta niille, jotka eivät tätä tragiikkaa omassa elämässään havaitse. Itsepetos on sokeuden laji.

Lyhyesti sanon vielä mistä on kysymys. Halun tragiikka syntyy kahtalaisesti: en koskaan saa mitä haluan ja haluan väärää kohdetta. Tieto halun impotenssista ahdistaa. Aina olisi voinut mennä kovempaa ja paremmin. Ja kohde on väärä, aina joku muu kuin olisi pitänyt olla. Ensin heterot ja homot ovat samassa asemassa mutta sitten homot kirivät voittoon. Homorakkauden kohde on väärä, asia jolle ei voi mitään. Pasolini esittää ongelman kirkastakin kirkkaammin. Ja tämän ongelman kanssa Haraldin painii läpi koko kirjan.

Rakkaus on hienoa ja seksi tyydyttävää, mutta . . . Heteroilla on oma ongelmansa: miehen halun kohde on oikea mutta täydellisen vieras – nainen on miehen toiseus. Homoilla kohde on tuttu ja oma, mutta kohteena väärä. Niin tai näin, aina väärin päin. Nainen on todellakin miehelle vieras. Miten rakastaa vierasta? Olisiko sittenkin helpompi rakastaa väärää kuin vierasta? Mutta vieras on myös kiihottava juuri vierautensa vuoksi. Väärä houkuttaa eri tavalla.

Harald on kirjoittanut monta hirveän hienoa kirjaa, kuten hänen lukijakuntansa tietää, ja tämä kirja on yksi niistä. Jos Suomessa vielä olisi tilaa kulttuurikritiikille, Harald olisi kansakunnan kaapin päällä. Mutta onneksi hän sentään viitsii ja vaivautuu laittamaan rakkautensa paperille ja kansiin meidän muiden ihmeteltäväksi.