Harmillinen tanssihäirikkö Lindfors

04.09.2021

Teksti Harald Olausen

Toimittaja Raisa Rauhamaa kirjoitti Tanssi-lehdessä 5/2008:"Olen sitä mieltä, että muualla ruma sanotaan herkemmin niin kuin se on. Teoksen puutteiden ääneen lausuminen on koko lajin etu. Reippaammasta kritiikistä syntyy keskustelua ja koko kentän kiinnostavuutta lisäävää moniäänisyyttä. Tanssia tuntemattomalle keskustelu antaa tiivistettyä tietoa, sillä argumentaatio vaati hyvät perusteet. Tämä taas kasvattaa uskottavuutta ja alan itsetuntoa ja tekee lajista avoimemman myös muulle kuin keskenään eri ryhmissä supisevalle sisäpiirille." Rauhamaa kertoo nähneensä vuosien varrella enemmän kuin kerran sellaisen tanssiesiteoksen, jonka ajatusmaailmasta hän ei ole saanut mitenkään kiinni, ja jossa kärsitään liikkeellistä näivetystautia ja koreografia on jäänyt kummasti keskeneräisesti: "Vielä parikymmentä vuotta sitten balettikriitikot nuijivat suhteellisen nuorta nykytanssia pesäpallomaila-metodilla. Tottakai se sattui ja luulen, että nykytanssi elää edelleenkin shokkivaiheen jälkeistä trauman aikaa." Rauhamaa huomasi kivusta toipumisen aiheuttaneen vastareaktion: itsesensuurin ajan: "Se tarkoittaa hyvä-huono-arvoasetelman välttämistä ja keskustelun varovaisuutta. Lopullisesti peli ei kuitenkaan ole menetetty. Trauman voi purkaa, jos potilas suostuu kuntouttamaan itsensä. Sen jälkeen menneisyys ei haittaa ja asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä." Olen täysin samaa mieltä. Tämä esseekirja on vastaus Rauhamaan kirjoituksensa rivien välistä esittämään vienoon toivomukseen "ehkä". Mutta en lähde tässä kirjassa hakemaan samalla tavalla lopullista totuutta ja jonkun tanssiesityksen hyvyyttä tai huonoutta, kuten Rauhamaalle samassa lehdessä vastannut Tanssi-lehden silloinen päätoimittaja Minna Tawast ei halunnut tehdä, vaan tyydyn hänen linjansa myötäilyyn metodina: "Pikemminkin tässä haetaan keskenään ehkä ristiriitaisiakin, mutta erilaisiin päätöksiin silti vaikuttavia näkemyksiä tai yleisiä käsityksiä."

Tiina Lindfors on monellakin tapaa vaarallinen ilmiö suomalaisessa tanssimaailmassa sekä itselleen että myös tanssille sitä itse ymmärtämättä. Ehkä hän nyt kuudenkymmenen vuoden ikäpyykin ylitettyään 63-vuotiaana antaa jo hieman periksi jääräpäisestä luulostaan olla jotain erinomaista. Siitähän hänen tanssiteatterinsa nimikin on saanut innoituksensa. Turun Sanomien 60-vuotishaastattelussa vuodelta 2018 hän kertoo saavansa hurjasti palautetta yleisöltä lehdessä olevista kolumneistaan. Niin varmasti. Mutta hän ei kuuntele kielteistä palautetta. Turha luulo, Lindfors ei anna koskaan periksi, kun on kyseessä hänen oma luuloteltu kyvykkyytensä ja kunniansa, sen hän oppi jo lapsena äidiltään, Hesarin tanssikriitikko Irma Vienola-Lindforsilta, joka oli yhtä osaavan häijy, kun kyseessä oli oman agendan läpivieminen vaikka läpi harmaan kiven, vaikka se olisi ollut väärä ja epäoikeudenmukainen. Jo se miten hän aikoinaan kiesi pikkurillinsä ympärille yhtä kylmän ja kalsean Vivica Bandlerin (josta Tove-elokuva antaa jäätävän kuvan) kertoo hänen vahvimmasta ominaisuudestaan eli häikäilemättömyydestä. Tämä "Turun Marketta Viitalaksi" selän takana kutsuttu syöjätär on suomalaisen nykytanssin vihollinen numero yksi (Hän on kuin norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmän Kansanvihollinen epäkohdista kertovan tohtorin veli, joka kiistää tohtorin raportin ja kääntää yleisen mielipiteen tohtoria vastaan. Yhtäkkiä tohtori onkin yhteisön hylkiö, kansanvihollinen, jonka talon ikkunat kivitetään hajalle), vaikka hän kuinka istuisi muuta selittämässä turkulaisissa kapakoissa taideväelle ja taidetoimikunnan seminaareissa. Tai nyt Helsingin konservatiivisen kulttuurikerman ytimessä Bulevardialla sen jälkeen, kun hänet valittiin Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäseneksi näistä "tunnetuista ansioistaan tanssin saralla viiden vuosikymmenen aikana".

Tiina Lindfors saa paljolti kiittää äitinsä näkyvää asemaa maan yhdessä vaikutusvaltaisimmassa valtamediassa siitä, että häntä siedettiin hyppimässä kokovartalokondomissa jazz-tanssia ja modernia sekoittavissa unettavissa sooloissaan helsinkiläisen tanssiyleisön harmiksi yhdessä Ulla Koiviston, Mikko Kallisen ja Jaana Turusen ja Jaap Kleveringin täyttäneissä tylsissä tanssi-illoissa 1990-luvun alussa hetkeä ennen kuin suomalainen nykytanssi valtasi Helsingin ja Lindfors pelastautui Eeva Lehmussaaren perustamaan Aurinkobalettiin, jossa riitautui heti aluksi Lehmussaaren kanssa ja vei osan tanssijoista mukanaan perustamaansa omaan "Eri"nomaiseen tanssiteatteriin, jonka esitykset sopivat hyvinkin turkulaisille keskivertokulttuurin kuluttajille, kuten kaikkea ihastelevalle Aiju von Schönemanille, Turun kulttuuripiirien kruunaamattomalle kuningattarelle ja Turun Tuomiokirkon entiselle pääoppaalle. Mutta helsinkiläisiin hänen epäonnistuneet tanssiteoksensa ja tekotaiteelliset koikkelehtimisensa eivät ole tehneet juurikaan muuta vaikutusta, kuin että ilo oli suuri ja "kuin rukouksiin olisi vastattu" sanoivat tunnetutkin ateistiset tanssin vasemmistolaiset toverit (Lindforshan on kaikkea sitä muuta), kun tieto Lindforsin paosta Turkuun levisi julkisuuteen. Edelleenkin tanssikriitikot yrittävät vältellä viimeiseen asti "kutsua" saapua katsomaan hänen puuduttavia "melkein onnistuneita mutta ei sittenkään"- tanssiesityksiään, jossa jostain kumman syystä "Hän" itse tanssii melkein aina pääosan.

Turun ja Porin läänin ohjaavana läänintaiteilijana 1990-luvulla toiminut Kai Lehikoinen kirjoitti Tanssi-lehteen otsikolla "Nykytanssia Turussa -Festivaalit; tarvitaan, ei tarvita, tarvitaan? Ei olisi tarvinnut kirjoittaa, sillä jos nykytanssia tarvittaisiin Turussa, siellä ei olisi kahta kaikkea muuta kuin nykytanssia tai tanssin terävintä kärkeä edustavaa toisilleen vihamielistä ja vihoittelevaa melko keskinkertaista tanssiteatteria nauttimassa suuria julkisia tukia ja tarjoamalla onnettomille turkulaisille vääränlaista kuvaa luovasta tavasta nähdä maailmaa - eihän Lehmussaari ja Lindfors kuulemma mahdu samaan aikaan edes Turun Stockmanin kalatiskille, vaikka kauppa olisi muuten täysin tyhjä.

Jos turkulainen haluaa nähdä tasokasta nykytanssia, hän menee tietenkin lautalla yli meren katsomaan sitä Dansens Husiin Tukholmaan. Turusta ei sitä löydy ja Helsingin kanssa on aina vähän niin ja näin, kun ei tiedä mikä "kopiopoliittinen muoti" siellä kulloinkin jyllää (viittaan Virve Sutisen aiheesta Tanssi-lehteen kirjoittamaan kolumniin). Turunen aloittaa ihmekertomuksensa muille vieraasta aiheesta "turkulainen nykytanssi voi hyvin" siitä, miten Turun ja Porin läänin tanssialan neuvottelukunta järjesti yhteistyössä Aurinkobaletin, Turun kulttuuri- ja nuorisotoimiston, matkailutoimiston (mitä se teki tässä?). Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (kas kun ei R-kioskin) sekä läänin taidetoimikunnan kanssa neljännet Nykytanssia turussa-festivaalit huhtikuun alussa vuonna 1993.

Lehikoisen jutun mukaan kuulemma "ulkomaalaiset tuottajat", joita oli valtion varoilla rahdattu puoli tusinaa paikalle, kiittivät tapahtuman, jonka pääjärjestäjä Lehikoinen itse oli, puitteita, mutta kritisoivat ohjelman valintaa (suomeksi: surkeaa, tylsää, tasotonta ja ajastaan jäljessä olevaa, mutta mikä pahinta: amatöörimäistä ja puolivillaista Erin ja Aurinkobaletin esimerkin innoittamina) ja sen motivointia: "Tuottajat olivat yhteen ääneen sitä mieltä, että järjestäjä (Lehikoinen itse) oli liian heikoin perustein antanut koreografeille ja ryhmille mahdollisuuden esitellä töistään". Suomeksi sanottuna ammattilaiset olivat järkyttyneet roskan paljoudesta ja nykytanssiksi kutsutun sekamelskan heikosta tasosta sekä mielikuvituksettomuudesta. Ja sama itsekehu jatkuu, kun hän juttunsa lopuksi vielä muistaa mainita kerran itsensä, mutta hän onkin turkulainen: "Työpöytäni ääressä kysynkin yhä useammin: tarvitaanko Suomessa ja Turussa nykytanssin festivaalia ja koreografiahautomoa, vai teenkö tarpeetonta työtä?" Aika osoitti, että kyllä, mutta ilman Lehikoista ja juttu alkoi luistaa hyvin. Lindfors on vallanhimoinen taistelija, joka ei tyydy muiden mielipiteeseen hänestä ja hänen tanssistaan, vaan on aina valmis tyrmäämään kovin sanoin ja kuuluvin kampanjoin maan valtamedioissa "puolueettomien asiantuntijoidenkin (ehkä se on väärä sanapari, sillä kaikki ns. puolueettomat asiantuntijat inhoavat häntä ja pitävät hänen ns. tanssiaan lähinnä tanssia esittävältä tekotaiteelliselta koikkelehtimiselta) arviot hänestä, jos ne ovat negatiivisia, kuten Tanssi-lehdessä 4/1999 Aukikiertoja-palstalla otsikolla "tanssi ja media - keskustelu on välttämätöntä, mutta niin on suhteellisuudentajukin" kirjoitetaan myrskyn nousseen siitä, kun Auli Räsänen ja Annika Tudeer kritisoivat Tiina Lindforsin koreografiaa, jonka hän oli valmistanut Mikko Heiniön sinfoniaan "Possible Worlds".

Jutun mukaan aiheesta julkaistiin sekä säveltäjä Kalevi Ahon että koreografin itsensä puheenvuorot Helsingin Sanomissa (saman teki Ystävät toverit-elokuvan flopin takia kriitikot haukkunut elokuvaohjaaja Rauni Mollberg, joka laittoi lopulta Hesarin etusivulle koko sivun kalliin maksetun mainoksen, joka ajoi hänet konkurssiin; elokuva ei siltikään löytänyt katsojia ja suuri yleisö hylkäsi sen jälkeen Mollbergin). Aukikiertoja-kolumnin kirjoittaja sanoo, ettei asia olisi hänelle kuulunut, ellei hänenkin postiluukustaan olisi pudonnut Lindforsin laajemmalle toimittajakunnalle laatima kirje: "ja ellei Kalevi Aho (jostain syystä Aho kiinnostaa kaikkia muitakin, kuten Pyhäjärven "naisvoimistelua lampunvarjostin päässä"-koreografioita tehtailevaa Alpo Aaltokoskea, jonka Uuno Klamin ja Kalevi Ahon musiikkiin perustuvaa Pyörteitä-esityksestä ja sen harvinaisen pitkästä neljän vuoden kypsyttelystä ongelmineen kerrotaan seikkaperäisemmin Tanssi-lehden numerossa 2/2011), joka olisi mielipidekirjoituksessaan vetänyt peliin peräti "kriitikon tehtävät ja vastuun". Näitä tehtäviä itsekin tekevänä jouduin pohdiskelemaan tapahtunutta."

Lindfors oli hautonut kostoa Tanssi-lehdessä vuonna 2003 olleen Kirsi Kainulaisen otsikolla "Viihteellinen skandaali oli pettymys!" täystyrmäykseen tanssiteatterin suurtuotannoksi, ja jopa ulkomaille kiertämään valtion kulttuuriviennin rahoittamana, toivotulle esitykselle, jonka koreografia oli itsensä Tiina Lindforsin käsialaa. Lindfors oli nähnyt unissaan jo itsensä Buenos Airesin lentokentällä matkalla kohti Japanin Kiatoa puolen vuoden mittaisen ulkomaankiertueensa päätteeksi. Kriitikon mielestä näytelmän tyyli oli liioittelevan leikkisä (etten sanoisi: lastentarhanleikkisä ripulivaippojen vaihdon ja rinnuksilta pyyhityn oksennuksen jälkeen) ja boheemi, minkä vuoksi henkilöt jäivät karikatyyreiksi: "Vaikutti siltä, että näytelmän ainoa tarkoitus oli huvittaa yleisöä. samaa linjaa jatkoi väliajan jälkeen nähty Kevätuhri. Kyseessä ei siis tällä kertaa ollut rekonstruktio Nizhinskin Kevätuhrista, vaan Tiina Lindforsin uusi samanniminen tanssiteatteriesitys. Lindfors oli ottanut koreografiansa lähtökohdaksi naisen alistetun aseman maailmassa. Puolituntisen aikana lavalla käsitellään niin musliminaisten alistaminen kuin länsimaisiin naisiin kohdistuva ulkonäköterrorikin. kaiken tämän toteuttavat himokkaat alistujat. Teos loppuu utopistiseen kuvaukseen naisten maailmanlaajuisesta vapautumisesta."

Käy sääliksi kriitikkoja, sillä tiedän mitä hän seuraavaksi aikoo sanoa Lindforsin typeryydestä, mutta kohteliain sanankääntein. Aivan, arvasin oikein. Ei ollut vaikeaa. Nostamalla burkhan musliminaisiin kohdistuvan alistamisen symboliksi Lindfors tulee kriitikon mielestä vahvistaneeksi länsimaisia stereotyyppisiä käsityksiä islamilaisesta maailmasta. Kriitikon mielestä tämän tärkeän aiheen käsittely jää valitettavasti mustavalkoisen yleistäväksi: "Valistuneen taiteilijan velvollisuus on ottaa asioista selvää pintaa syvemmältä." Turussa räjähtää heti pommi. Tiina Lindforsin raivo saa megalomaaniset mittasuhteet ja hän aloittaa tyypilliseen syöjätärtyyliin "minä kun en VOI OLLA väärässä"-kampanjansa julkisuudessa kostonhimoisena kunniansa palautusta vaatien. Lindfors kirjoittaa seuraavan Tanssi-lehteen "hätävarjelun liioittelun" piikkiin katsotun mauttoman räpellyksen, joka loukkaa turhaan kritiikin kirjoittanutta kriitikkoa, niin, että päätoimitta Minna Tawastin (HYVÄ!) on puolustettava suojattiaan: "Lindfors vihkaa, ettei arvostelua olisi kirjoittanut ammattikriitikko. Kirsi Kainulainen on yliopistokoulutukseltaan uskontoantropologi. Hän on seurannut taidetanssia usean vuoden ajan, ja hänet on hyväksytty Suomen Arvostelijain liiton jäseneksi. Tanssikriitikkona hän on nuoresta iästään huolimatta toiminut jo pitempään ja avustanut Tanssi-lehteä vuodesta 2001."

Lindfors ei jätä juttua tähän eikä anna periksi. Hänen mielestään Kainulainen osoitti arvostelussaan "suurta tietämättömyyttä" lähes kaikessa: "Hän (Kainulainen) kertoo myös, ettei tanssin pidä olla vain kauniita asentoja ja perää paneutuvaa ajattelua koreografilta. Yhdyn ensimmäiseen vaateeseen täysin. Puolessa tunnissa ehdimme peilata naisen alistettua asemaa lännessä ja idässä. Konkretisoituvat kuvat käyttävät karikatyyrejä ja huumoriakin. Teos vakavoituu kuitenkin täysin sen kivun äärellä, joka koskee seksiorjiksi alistettuja lapsia. Sota taas johtaa vankileiriin, jonka voi mieltää todelliseksi tai symboliseksi. Yleisön (ja ammattikriitikoiden) reaktioista päätellen nämä ajatukseni välittyivät vahvasti. Jokaisessa loppuunmyydyssä esityksessä tuhatpäinen yleisö - siis koko yleisö - taputti ja huusi seisaaltaan tunteitaan julki (ehkä niillä oli vessahätä?). Harvinaista ja ilahduttavaa suomalaisen tanssin kentillä." Uskokoot, ken haluaa, en ainakaan minä, vaikka Lindfors yrittää kuinka pestä mustaa valkoiseksi maailmansyleillään. Paska mikä paska.

Teksti 15.9 julkistettavasta kirjasta Harald Olausen "Tanssiesseet - Jotma seitkytvee ja tätien tanssimafia" (Kulttuuriklubi 2021).