Harvinainen timantti: Mikael Psellos - "Bysantin Macchiavelli!"

Teksti Harald Olausen

Tunnetun Bysantin tuntijan, dosentti Paavo Hohtin kirja Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa (Gaudeamus, 2024) on merkittävä teos monessa mielessä ja moneen makuun eräästä älyköstä, joka vaikutti taustalla 37 vuotta kahdentoista keisarin aikana Bysantissa 1000-luvulla, ja jätti jälkensä meidänkin ajatteluumme sekä aikaan. Tekstin suomentajan, Paavo Hohtin, mukaan tekstin omaelämänkerrallinen luonne ilmentää läsnäolon taidetta, kykyä olla näkyvissä ja vaikuttamassa oman persoonallisuuden voimalla. Ja se on totta. Kirja on ehdottomasti yksi tämän vuoden tärkeimmistä historiankirjoista ja tervetullut lisä muuten niin vähäiseen "bysanttikirjallisuuteen". Pselloksen suuri ego, joka ei liiasta vaatimattomuudesta kärsi, on herättänyt Hohtin mukaan vihastusta niin hänen oman aikansa vihamiehissä kuin muistelmien myöhemmissä lukijoissa.

Nimenomaan tämä luonnehdinta sai minut kiinnostumaan Pselloksesta ja tarttumaan kaksi käsin kirjan kimppuun ajatuksella, sen täytyy olla erinomainen ja poikkeuksellinen, koska se jaksaa ärsyttää keskinkertaisia ja alemmuudentuntoisia mitättömyyksiä sekä aikojen takaa että vielä jopa tänäänkin eri syillä. Tässä tekstinäyte Pselloksen tyylistä: "Tällainen oli hänen luonteensa, mutta ulkonäkö ilmensi luontaista jalosukuisuutta. Silmät olivat vaaleansiniset ja loistavat, eivätkä kulmakarvat rönsyilleet varjostavina eivätkä olleet suoraviivaiset, kuten naisilla, vaan kaareutuivat korkealle silmien yläpuolelle korostaen hänen miehistä ylpeyttään. Katseessa ei ollut syvälle painuneiden silmien juonittelevaa petollisuutta eikä pullistuneiden silmien hekumaa, vaan silmät säteilivät miehekästä loistokkuutta." - Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa s.42.

On toinen asia, mikä tekee Pselloksen kirjasta tärkeän vielä tänäänkin. Sitä lukemalla ymmärrämme, miksi kreikkalaiset tekivät pakosta hyveen, ja Pselloksen kriittisyyden vallanpitäjiä sekä valtion varojen tuhkailua kohtaan (Jo Platonista lähtien filosofit olivat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta: filosofia rikkoo aina yleisen yksimielisyyden). Hohtin mukaan omaa luokkaansa on ylemmyydentuntoinen kritiikki filosofian ja astrologian harrastelijoita kohtaan. Mutta jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät hämärän puheen takana olevan usein myös hämärä ajatus. "Keisariksi tuli sitten Konstantinoksen vävy Romano. Hän arvioi oman keisariutensa aloittavan uuden aikakauden, koska Baseileios Makedonialaisesta alkanut suku oli päättynyt hänen appeensa Konstantinokseeen, ja näki jo edessään tulevan hallitsijasuvun." Näin kirjoitti Psellos ja jatkaa.

"Tarinassa kävi kuitenkin niin, että ensinnäkin valtakausi rajoittui vain hänen aikaansa ja toiseksi hän eli vain lyhyen ajan, senkin sairaana, ja yhtäkkiä huokaisi sielunsa ulos." -Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa s.52. Kreikkalaisille poliitikko oli "rhetor", puhuja, jonka koulutukseen kuului grammatiikka, joka opetti kielen muodot ja dialektiikka, joka opetti mahdollisuudet sekä retoriikka, joka opetti yhdistämään kaiken täsmällisesti. Pitkään ajateltiin tieteen kielen edustavan vastakkaista lajia kuin retoriikka. Aristoteles oli erottanut Retoriikassaan (Gaudeamus 2012) eri puheen lajeja mm. oikeudellisen, joka tarkoitti puhetta tapahtuneista asioista, poliittisen tulevista ja esittävän nykyisistä. Psellokselle ihmiset olivat omintakeisia ja yksilöllisiä persoonia, "epämitallisia" toisiinsa nähden, kukin omien tunteidensa ja halujensa hallitsemia. 

Hohti kirjoittaa eron olleen suuri esimerkiksi Plutarkhokseen verrattuna, sillä Psellos kuvasi henkilöitä vertaamalla heitä toisiinsa hyveen mittapuulla. Yksilöllisyyden merkityksen korostumisesta 1000-luvun alussa tiedetään lähinnä Pselloksen ansiosta. Hän oli siis sekä suuri näkijä oman tien kulkijana että rohkea uudistaja. "Mikael olisi voinut vaati keisarinnaa vaihtamaan nunnankaapunsa ja pukemaan päälleen purppuravaatteet, mutta vaatikin sen sijaan valan, että keisarinna myrskyn kouhuaaltojen tyynnyttyä jatkaa elämäänsä nunnana ja ottaa auliisti vastaan häntä koskevat päätökset." -Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa s.131. Onkohan jossain mitättömässä periferiayliopistossa muutama jäykkäniskainen totuudentorvena itseään pitävä professori menettänyt loputkin hiuksensa kiukusta Pselloksen takia? 

Psellos puhuu höpeämättömästi ja itsekeskeisesti enemmän itsestään, ja käyttää tiheämpään minä-sanaa, kuin aiemman itserakkauden ennätyksen omannut kirkkoisä Gregorius Nazianzilainen (300-l.), mikä on lähes silkkaa rienausta. Psellos ei anna arvoa Herodotuksen ja Thukydideen historiankirjoituksen menetelmille ja traditioille, eikä tavoittele historian totuutta. Pyrkimystään puolueettomuuteen hän selvittää Hohtin mukaan toteamalla, että retorisella ylistys- tai moitepuheella ja historiankirjoituksella on kullakin omat erilaiset tarkoituksensa ja siten myös omat sääntönsä. Kutsun Psellosta "Bysantin Macchiavelliksi", sillä tässä on koira haudattuna: mieshän puhuu ihan mitä haluaa. Mutta tässä kupletin juoni juuri piileekin: Pseloksen ilmiselvä nerokkuus on selviytymisessä vuodesta toiseen varsin kunnioitettavan pitkän ajan juonikkaassa hovissa.

"Minän korostuminen tekstissä ei siten ole mikään ihme, vaikka lukijaa saattaa hiukan hymyilyttää, kun se alvariinsa pukahtaa tekstissä esiin." Ei minua ainakaan. Se on enemminkin hauskaa paljastaen meille Bysantin vaaroista pahimman: olla lähellä valtaa. Hohtin mukaan Pselloksen selviytymistä politiikan myllerryksissä on selitetty periaatteiden puutteella, selkärangattomuudella ja matelemisella vallanpitäjien edessä: "Toisaalta voi arvioida, millaista oli työskennellä absoluuttisen yksivallan palveluksessa, ja voi myös miettiä, kuinka se ylipäätään on mahdollista." Pselokselle oli siksi tärkeää retoriikka. Tai enemminkin: henki ja elämä kirjaimellisesti. Bysantti on jäänyt suomalaisille melko tuntemattomaksi osin siksi, että se on edustanut vanhaa maailmaa. Vanhalla maailmalla tarkoitan esim. vanhaa eli mm. keisari Basileios II (976-1025) sekä Konstantinapolin patriarkka Fotiosta.

Fotios eli 800-luvun "bysanttilaista renessanssia", mikä ei ollut renessanssia, vaan yksi yritys selittää antiikin klassikot kristillisestä näkökulmasta uudelleen - ei niiden alkuperäisessä merkityksessä, vaan Raamatun, kirkkoisien sekä kirkolliskokousten oppien luomien ahtaiden näkökuomien sisään sopiviksi tulkinnoiksi ortodoksisesta kristillisyydestä. Jälkipolville on säilynyt yli 1500 Pselloksen käsikirjoitusta. Suurimmaksi osaksi ne ovat Hohtin mukaan proosanmuotoisia puheita, historiallisia tekstejä, tutkielmia eri tieteenaloilta ja kirjeitä. Nyt suomennettu teos tunnetaan alkuperäisellä nimellään Khronografia. Vaikka historioitsijat ovatkin aina kiistäneet teoksen arvon, se on ainoa oman aikansa historiallinen lähde, joka tarjoaa tietoa ihmisistä, tapahtumista, yhteiskunnasta sekä sen ajan kulttuurista laajassa mittakaavassa uusia ovia aukoen. 

"En ole havainnut kenenkään oman aikani keisareista – voin puhua heistä monikossa elämäni mittapuun mukana siksi, että useimmat heistä olivat vain yksivuotisia keisareita – siis kenenkään heistä hallinneen keisarina täysin moitteettomasti. Toiset olivat pahoja luonteensa ja toiset väärien ystävyyssuhteiden vuoksi ja toiset taas muiden tavanomaisten syiden takia. Samaan tapaan Mikaelkin omana itsenään oli kunnollinen mutta suhteessa veljiinsä oikea painajainen. Näköjään luonto, joka heidät synnytti, lahjoitti Mikaelille kaikkein parhaimmat ominaisuudet ja loi muun veljessarjan päinvastaisesta aineksesta, sillä jokainen heistä halusi olla yksi ja ainoa eikä suvainnut ketään toista ihmistä olemassa, ei meren päällä eikä kuivalla maalla "-Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa s.80.

Bysantti ja maailma oli eri 1000-luvulla kuin 1453 Konstantinapolin valloituksen jälkeen. Jo siksikin kirja on poikkeuksellisen kiinnostavana tärkeä katsaus vanhaan maailmaan arvoineen. Ja jos jotain aikaa voi kutsua "pimeäksi", oli se juuri 1000-luvulta (1100-luku oli uusplatonistinen) 1300-luvulle saakka kestänyt ajanjakso, joka palautti kunniaan epäilyn vasta kun nominalistinen filosofia luopui William Ockhamin johdolla antiikin näkemyksestä, jonka mukaan "käsitettävyys olisi ollut maailman objektiivinen ominaisuus, ja että maailmaa koskevat perimmäiset totuudet olivat jo tunnettuja". Tämä vaikutti osaltaan "aristoteelisen malliin", jota mm. Pyhä Gregorius Palamas käytti hyväkseen teologisissa opetuksissaan, perustunut tieteenkäsitys, totuuden omistaminen ja pyrkiminen varmuuteen, jotka muuttuivat totuuden etsimiseksi ja epävarmuuden sietämiseksi. 

Pyhä Gregorios Palamas sanoi ortodoksisessa yhteisössä vaikuttavan, silloin kun se on terve ja toimii Jumalan nimissä, "todellinen Jumalan näkeminen", eli tieto korkeimmasta kokemuksesta - sekä teot ja elämä, mitkä olivat hänen mukaansa itäisen teologian todellinen tutkimuskenttä. "Keisari tuli Kaupunkiin loistavassa kulkueessa, ja sen koko väki oli virrannut kadulle ottamaan häntä vastaan. Minäkin näin hänen vaappuvan hevosen selässä kuin Hautajaissaattueessa. HÄNEN OHJAKSIA PITELEVÄT SORMENSA NÄYTTIVÄT JÄTTILÄISEN SORMILTA, SILLÄ JOKAINEN NIISTÄ OLI YHTÄ PAKSU JA PITKÄ KUIN KÄSIVARSI. NIIN PITKÄLLE OLI HÄNEN SISÄELINTENSÄ TUHO EDENNYT. HÄNEN KASVOISSAAN EI OLLUT SÄILYNYT JÄLKEÄKÄÄN AIEMMASTA KAUNEUDESTA." -Mikael Psellos Bysantin hovimies – elämäni keisarinvallan kulisseissa s.106.

Pselloksen kirja ei keskity teologisiin hiustenhalkomisiin, vaan käytännön hallitsemisen ongelmiin päiväkirjoissaan. Kirjna kääntäminen täyttää sitä valtavaa aukkoa, mikä meillä on ollut tuhat vuotta bysanttilaisen retoriikan ja historiankirjoittamisen välisen jännitteen sekä aikansa kirjallisten konventioiden tunnistamisessa (Mika Waltarin romaani Johannes Angelos raapaisi vain tätä pintaa). Nyt suomalaisille lukijoille on ensimmäistä kertaa tarjolla Bysantin oman "Macchiavellin", kertomus kulissien takaisesta valtapeleistä aikana, jolloin Bysantti eli valtansa ja kunniansa kukoistuksessa. Psellos ei ollut mikään turhake. Hän eli vaikeaa aikaa, jolloin kapinoita oli liki sata ja ulkoiset sodat jäivät sen vuoksi taka-alalle. Kun keisari Basileos II kuoli, hän jätti jälkeensä valtavan maallisen omaisuuden, mutta ei huolehtinut keisarivallan periytymisestä vaan valta jäi tuulijalolle.

Hallitusvallan ottivat käsiinsä veljentyttäret Zoen ja Theodoran hoiviin Hohtin mukaan:" Nämä seikat yhdessä aiheuttivat merkittäviä ongelmia seuraavan sadan vuoden ajaksi. Siksi Psellos kuvaa varojen hillitöntä käyttöä pikemminkin moraalisesta kuin valtakunnan taloudellisen toiminnan näkökulmasta." Kristillistä teologiaa ja katolisten kirkkojen kirkkohistoriaa on myös tunnettava sen verran, että ymmärtää, miksi kirkko oli Bysantissa vahvasti keisarinvallan symboli, ja miten bysanttilainen ihmisnäkemys erottui läntisestä, jossa ihmiskuntaa tarkasteltiin pessimistisessä valossa. Katolisessa maailmassa kirkosta vahvistui voimakas laitos. Ortodoksit käsittivät taas kirkon mystiseksi organismiksi, joka oli vastuussa Jumalan asioista, ja jolla oli rajoitetut perusrakenteet. Psellos oli kuin tähdenlento, joka loisti aikansa ja hiipui sitten pois. 

Psellos oli myös oman aikansa "homo novus "uusi mies, joka vanhojen sukujen vaikutusvallan vähentyessä nousi oppinaisuutensa ja persoonallisuutensa ansiosta korkeaan asemaan, kukoisti ja poistui tietymättömiin: "Opinnot ja elämä keisarinhovissa muovasivat Mikael Pselloksesta persoonallisuuden, jolle ei löydy vertaista Bysantista eikä keskiajalta muualtakaan." Näkemystä Pselloksella riitti aitiopaikalla samaan aikaan, kun lännen ja idän kirkot erosivat toisistaan vuonna 1054, kun Rooman piispa julistautui paaviksi. Psellos aloitti uransa keisarin palveluksessa varhain, jo 23-vuotiaana, kun hän pääsi ensin Mikael IV Paflagonialaisen sihteeristöön vuonna 1041, ja hänen seuraajansa Mikael V Kalafateen sihteeriksi. Vuodesta 1041 hän aloitti keisari Konstantinos IX Mononamakhoksen hovin seitsemänneksi tärkeimmässä tehtävässä (bestarkhes).

Psellos opetti hovissa ja laati mm. ylistyspuheita keisarista. Mullistukset keisarinhovissa 1054 saivat Pelloksen lähtemään luostariin munkiksi, josta kuitenkin keisarinna Theodora kutsui hänet takaisin keisarinhoviin. 60-luvulla hän oli uransa huipulla. Paavo Hohti kirjoittaa Pselloksen hävinneen 70-luvulla. Syyksi hän arvelee Pselloksen joutumisen mahdollisesti joko hallitsevan keisari Mikael VII:n epäsuosioon tai poliittisia vihollisia. Tiedemiehenä hän oli utelias universalisti, jolle lähes kaikki sen ajan tietämät tieteet olivat jotenkin tuttuja, tai jollain tavalla kiinnostuksen kohteita. "Hän saavutti mainetta käytännöllisenä ja edistyksellisenä opettajana, laati opetusmateriaaleja, laajensi opetuksen sisältöä sekä kehitti opetusmenetelmiä- ja välineitä. Maine kasvoi niin, että hän päätyi opettamaan useiden keisareiden lapsia, tulevia keisareita."

Pselloksen tekstit ovat täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja herkullisia henkilökuvia keisarillisista ihmisistä vikoineen kaikkineen. Eikä hän säästä sanansäiläänsä kuvatessaan heidän alhaisia ja joskus ylhäisiäkin luonteitaan. Tässä hän on hyvin kreikkalainen, ymmärtäessään todellisuuden itsessään olevan ristiriitainen. Silti me lakkaamatta kyselemme, voimmeko hallita kohtaloamme millään tavoin ehkä siksi, että kreikkalaiset tragediakirjailijat korostivat luonteen ja sen väistämättömien puutteiden merkitystä elämäntapahtumissa. Ja siksi fatalismin vaivaamat ihmiset kysyvät lakkaamatta mitä heille käy sen jälkeen, kun jotain sellaista äkkiarvaamatta tapahtuu, mitä emme ole osanneet edes pelätä. Kreikkalaiset ymmärsivät ihmisten kohtalon olevan tehdä voitavansa ja antautua pakon edessä. Psellos kuvaa tätä samalla tavalla keisarien elämien kautta.

Hohtin mukaan hän on tässä piikikäs. Minusta hän on vain tämän päivän näkökulmasta suorasanainen ja rehellinen, jos se nyt lainkaan on edes mahdollista monen tärkeän keisarin päätösten takana toimineelta takapirulta, joka tunsi salaisten asioiden taustat hyvin. Keisareille hän asetti korkeat vaatimukset. Heidän tuli olla osaavia ja yhteisöllisiä sekä kykyä toimia ihmisten kanssa. Tätä ominaisuutta hän nimitti "poliittiseksi eetokseksi", kyvyksi yhteistoimintaan, ja tämän kyvyn haltijaa "poliittiseksi ihmiseksi" (Michel de Montaigne kehitti tästä eteenpäin ajatuksen lukemattomista hengistä, jotka olivat tuhoutuneet omaan voimaansa ja "hienostuneisuuteensa"). Mutta tunnemmeko me oikeasti kreikkalaiset ja antiikin klassismin ja onko sillä väliä? On, jos haluamme ymmärtää olemisen ja valheen välisen kytköksen. Emme, jos on uskominen Giorgio Collinia.

Kirjassaan Nietzschen jälkeen (niin&näin 2008) sivulla 95. Collini perustelee miksi näin on: "Kukaan ei enää tunnistanut aitoa kreikkalaista. Kreikka, josta Hölderlin puhuu meille, muistuttaa eniten alkuperäistä ja on välittömämpi kuin Nietzschen tarjoama Kreikka. Winckelmanin ja Goethen esikuva, jonka Hölderlin tunsi, jäi hänelle vielä vieraammaksi jäi filologinen lähestymistapa. Hän oivalsi kreikkalaisen runouden luonteen, ratkaisi sen arvoituksen ja puhui sen kanssa samaa kieltä. Näin muoto valaisee hänelle sisältöjä: hän näkee kreikkalaisen jumalan -sen kuvan ja värinän -kiihkeästi, mihin verrattuna Nietzsche näyttää mitättömältä. Hän näki paremmin ihmisjumalan: jos hänen Empedoklestaan verrataan Nietzschen Zarathustraan, jälkimmäinen näyttäytyy yksinäisyyden, tuon varhaisimmille kreikkalaisille tuntemattoman paheen, pilaamana ja inhimillistämänä."

Sen verran Hohti antaa periksi, että tunnustaa kuvauksien, joissa Psellos on itse läsnä, olevan hänen muistelmiensa kerronnallisia kohokohtia ja retorisia taidonnäytteitä, mitä ne ovatkin, ja hän on valinnut tähän kirjaan tekstiin lisäksi Pselloksen osuvimpia heittoja. Hohti jatkaa: "Politiikan analysoijana Psellos tuo esiin uusia merkittäviä ajatuksia. Absoluuttinen keisarinvalta ei hänen hovissa saamansa kokemuksen perusteella tule Jumalalta, vaan se perustuu ihmisten valintaan. Menestyksellinen on sellainen keisari, joka saa senaatin, armeijan päällystön ja kansan tuen." Hohti muistuttaa, etteivät Pselloksen muistiinmerkitsemät asiat riitä antamaan kokonaiskuvaa 1000-luvun historiasta – no ei tietenkään, sillä hän oli kiinnostunut ennen kaikkea kahdesta muusta asiasta, joiden kanssa hän itse asiassa koko ikänsä keisarillisessa hovissa painiskelikin ja joista hän ymmärsi paljon.

Ensinnäkin häntä kiinnosti keisarinvalta, sen haltuunotto, käyttäminen, säilyttäminen ja siitä luopuminen, ja toiseksi raha, valtion omaisuuden tuhlaaminen sekä verotulot ja niiden käyttö. Hänestä voi siis hyvällä syyllä puhua Bysantin Macchiavellina ja hänen kirjaansa voi pitää jonkinlaisena peruskurssina bysanttilaisuuteen. On kaksi asiaa mikä tekee hänestä uudistajan Hohtin mukaan. Ensinnäkin Pselloksen muistelmien ytimessä olivat henkilöiden kuvaukset. Henkilön ulkomuoto, sen paljastama luonne ja luonteesta selviävä ihmisen sisin selittävät ihmisen persoonallisuutta. Tämä tapa kuvata ihmistä oli omana aikanaan uutta, ja oli osa 1000-luvun ensimmäisen vuosisadan kulttuurista uudistumista. Toiseksi Pselloksen henkilöt olivat dynaamisia tekijöitä ja muuttuivat koko ajan. Juuri se tekee kirjan luettavaksi ja lukijan nälkäiseksi odottamaan mitä seuraavaksi on tulossa.

"Tuolloin kiinnostuttiin inhimillisestä elämästä ja ihmisenä olemisesta, mikä toi mukanaan henkilökohtaisten tunteiden ja emootioiden kuvaukset. Esimerkiksi rakkauden ja erotiikan peittelemätön käsittely osana persoonallisuuden kokonaisuutta tai kuvaukset keisareiden voimakkaista, kyyneliin purkautuvista tunteista saattavat tuntua yllättäviltä." Psellos nostaa myös mieskeskeisen maailman sisään myös poikkeuksellisesti naiset; keisarinnat, puolisot, äidit, rakastajattaret ja tyttäret. Pselloksen mielestä naisellisuuteen kuului voimakkaiden kärsivien tunteiden osoittaminen mutta myös ihailtava oppineisuus. "Muualla tuotannossaan Psellos paneutuu tarkastelemaan naisluonnetta yhä syvemmin, ja jopa itsessään hän kertoo tunnistavansa feminiinisiä piirteitä. Siitä hänen mielestään on osoituksena voimakas emotionaalisuus ja osallistuminen toisten tunteisiin."

Näin kirjoittaa Hohti ja jatkaa: "Sekä tietynlainen pehmeys, muutoinkin kahden sukupuolen tiukka asetelma alkaa väljentyä Pselloksen ajattelussa." Hohtin suomennos herättää monia avoimia kysymyksiä. Miksi kääntäjä on päätynyt siihen ja mitä vaihtoehtoja oli tarjolla? Teksti tuntuu paikka paikoin jäykältä ja juhlavalta. Se ei esimerkiksi tunne lainkaan pehmeyttä tai joustoa kieleen tuovaa – usein muuallakin nykykäytännöissä valitettavan unohdettua - possessiivisuffiksia. Joskus taas tuntuu siltä, kuin tekstit alkaisivat tyhjästä. Juuri tästä voi tulla se huono maine, mikä Pselloksen kirjoituksilla on – niitä on pidetty kehnona historiana ja tyhjänä retoriikkana läpi historian. Pselloksen kirjoitusten lukeminen on silti palkitsevaa. Mutta eivät nämä nyt niin hirveästi poikkea Tacituksen Keisarillisen Rooman annaaleista - paitsi että ne ovat henkilökohtaisemmat ja kriittisemmät.

Erityiskiitos lankeaa ilman muuta asiokkaalle Paavi Hohtille oikein hyvin onnistuneesta projektista kiinnostavan ja paljon kysymyksiä herättäneen Pselloksen parissa. Bysantti on saanut lisää yhden tärkeän suomenkielisen teoksen valaisemaan tuon ajan hämärrässä olleita arvoituksia. Siksi Hohtin kirja on ehdottomasti yksi syksyn kirjatapauksista historiallisten kirjojen markkinoilla. Erityiskiitokset ansaitsee myös tasaisen laadukas kustantaja, Gaudeamus, jonka antiikkia käsitteleviä kirjoja tulee jatkuvalla, vaikkakin hitaalla, syötöllä ulos kirjakauppoihin, ja joita toivottaisiin antiikin historian ja filosofian harrastajien sekä tutkijoiden piirissä tulevan vielä hieman lisääkin, suomenkielellä kun ei ole julkaistu juuri mitään noista ajoista. Onneksi on sentään Aristotelesta (Gaudeamus) sekä Platonia (Gaudeamus mm. Holger Thesleffin Platonin arvoitus jne...). Kiitos Gaudeamus!