He levittivät hänen jalkansa ja leikkasivat irti hänen kiveksensä!

Teksti Harald Olausen

"Piditkö puheen silloinkin, kun hakkasit vaimoasi? Iskitkö silloinkin valkoisen miehen puolesta? Sinulla on typerä hymy (heitti miehen päin peiliä). Näetkö? (heittelee miestä ympäri parturia). Hymyilitkö kun puskutraktori ajoi mustan pojan yli? Hymyilitkö kun ruumiit peittyivät multaan? Hymyilitkö silloinkin typerää hymyäsi?

-FBI-agentti Andersson kovistelemassa valkoisen vallan yhtä paikallisjohtajista, apulaissheriffi Clinton Pellia.

Alan Parkesin ohjaaman Missisippi palaa (1988) -elokuvan paras kohta on se, kun pahaa vastaan on jäljellä enää paha ja kyseessä on joko pahan tai hyvän voittaminen. Vaakakuppi on tasoissa ja pelissä on koko elämä. Silloin loppupeliin astuu se pahan itsensä pelkäämä itsensä negaatio, jota voisi yhtä hyvin kutsua karmaksi, kohtaloksi ja maksamisen ajaksi tai vaikkapa oikeuteuksi kostoksi.

Misssippi palaa-elokuva kuuluu samaan suurten ja eeppisten, mutta samalla myös arjen raadollista kurjuutta kuvaavien suurten amerikkalaiselokuvien luokkaan, kuten esimerkiksi Diktaattori (1940), Maltan haukka (1941), Citizen Kane (1947), Sierra Madren aarre (1948), Rio Bravo (1959), Likainen Harry (1973), Yksi lensi yli käenpesän (1975), Taksikuski (1976) ja American History X (1999) sekä Elephant (2003) muutaman vain ohimennen mainitakseni.

Missisippi palaa-elokuvassa kesällä, missä Gene Hackman tekee yhden kautta aikojen parhaista elokuvarooleistaan etelästä lähteneenä FBI:n agenttina (ja mukana on myös Jenkkien oma Leea Klemola, Frances McDormand), 1964 kolme kansalaisoikeustaistelijaa murhataan raa`asti eteläisen USA:n pikkukaupungeissa ja murhia yritetään painaa villaisella. Tapaus on lähtölaukaus mustien sorron kriminalisoinnille ja saa valtavan maailmanlaajuisen huomion, kun kaksi FBI-agenttia ryhtyvät selvittämään tapausta, ja siitä huolimatta, että ovat erilaisia, ristiriitaisikakin, he yhdistävät voimansa ja voittavat oveluudella.

Se ei ole kuitenkaan elokuvan kuuminta ydintä. Tapahtumat etenevät omaa vauhtiaan ja kaksi erinapaista voimaa yhdessä saavat aikaan magneettikenttien voimakkaita jyrähtelyjä. Mutta vasta kun peliin astuu mukaan karma, kohtalo, on aika maksaa pelivelat-periaate ja oikeutettu kosto pormestaria piinaavan FBI:n mustan tappajan muodossa, elokuva saa kostosinfoniallisen muotonsa, kun musta tappaja nyhtää väkivallalla uhaten pormestarilta kansalaisoikeustaistelijoiden murhaajien nimet.

Missisippi-elokuvan sanoma on tänään murenevassa pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pelottavan ajankohtainen. Olemme samassa hyvän ja pahan tienhaarassa, kuin missä elokuvankin ahdistuneet ja pelotellut tavalliset ihmiset, ja aivan erityisesti mustat tuolloin olivat. Meidän on korkea aika päättää annammeko periksi pahalle ja kaiken jatkua, vai pistämmekö kovan kovaa vastaan, ja sallimme puolustuksen nimissä kääntää aseet itseään pahiksia päin, ja käyttää samoja keinoja vastustajamme tuhotaksemme, kuin mitä he meitä vastaan? Vai annammeko heidän jatkaa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Pormestari on raukkamainen vellihousu, läpeensä mätä pikkupoliitikko, joka on valmis pienestäkin myymään vaikka oman äitinsä. Musta lihaksikas tappajannäköinen kostaja, joka on laittanut päähänsä Klux-Klux-klaanin päähineen, sieppaa elokuvassa omahyväisen ja valkoisen vallan tukipilarina laillisissa kulisseissa toimineen pormestarin, laittaa hänelle suusuojan ja kuljettaa hylättyyn hökkeliin. Mies on julman näköinen ja päättäväinen tappaja. Pormestari tajuaa tuijottavansa murhaajansa silmiin ja pelkää kuolevansa kovakouraisten käsien rusentamana. Musta tappaja kertoo ensin kauhutarinan pelotellakseen:

"Nuori poika nimeltään Homer Wilkes – asuu täältä noin 30 mailia pohjoiseen. Hän oli vienyt tyttöystävänsä kotiin ja käveli tietä pitkin – kun auto pysähtyi ja kolme valkoista poikaa vei hänet ajelulle. Hän ei ollut tehnyt mitään mutta hän sattui olemaan neekeri. He veivät hänet tällaiseen hökkeliin. He ottivat esiin partakoneenterän. He vetivät hänen housunsa alas. Levittivät hänen jalkansa ja leikkasivat irti hänen kiveksensä."

Musta mies heiluttelee kädessään partakoneenterää, avaten samalla toisella kädellään pormestarin housut: "Tiedättekö paljon verta vuotaa irti leikatuista palleista?", hän kysyy ja pormestari suostuu tämän "suostuttelun" jälkeen vihdoinkin puhumaan ja paljastamaan tietonsa. Mustassa tappajassa on hieman jotain samaa "kostonsuloisuutta", kuin Friedrich Dürrenmattin Vanhan naisen vierailu-näytelmän (1955) Claire Zachanassianissa, mikä hahmona hakee vartaistaan Shakespearen julmista kuningasnäytelmistä. Kun valkoinen pormestari näkee silmästä silmään mahdollisen kuoleman, ja se kuolema on hänet murhaamaan tullut musta mies, hän pelästyy pahanpäiväisesti, sillä tätä hetkeä hän on aina tähän hetkeen saakka pelännyt. 

Anglosaksisen kulttuurin ja protestanttisen puritanismin julmin tuote: valkoinen mies ahneudessaan ja julmuudessaan, todistaa tässäkin elokuvassa oikeaksi suuren amerikkalaiskirjailija Kurt Vonnegutin (1922-2007) Jumala teitä siunatkoon Herra Rosewater (Tammi 1972) -kirjassaan esittämään ajatuksen siitä, että jokainen irvokkaan rikas edustaa omaisuutta, etuoikeuksia ja elämän nautintoja, jotka ovat muilta pois, ja ovat jo siksi rikollisia luonteeltaan, sillä mistä muusta sorrosta on lopulta kysymys, kuin mustien alistamisesta hiljaisen nöyriksi ja köyhiksi rikkaiden edessä? Se näkyy elokuvan mustien lohduttomissa olosuhteissa yrittää elää edes jonkinlaista ihmimillistä elämää kaiken vihan, pahan, saastan ja köyhyyden keskellä, mitä heille on varattu.

Elokuvaa katsoessa herää moraalinen kysymys myös siitä, missä menee raja mitä hyväksymme ja mitä emme. Mutta aivan erityisesti, mikä on vastuumme yksilöinä, ja mikä ei, kaikkeen ympärillämme tapahtuvaan pahaan, sillä elokuvan tavoin me tavalliset ihmiset jähmetymme aina refleksinomaisesti paikoillemme, kun jotain epäinhimillistä tapahtuu lähellä, emmekä tee mitään, vaikka meidän pitäisi juuri silloin nousta vastustamaan sitä. Pitäisi! Se on helpommin sanottu kuin tehty jokaisen kohdalla.

Aina on kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, jotka eivät ajattele tai toimi samalla tavalla, kuin se kovaääninen pieni vähemmistö, jotka vihaavat kirjaimellisesti tappavasti muita, ja halveksivat yhteisiä sääntöjä antaa kaikkien elää omaa elämäänsä niin kuin parhaakseen näkevät. Hyvä ihminen - harvinaislaatuinen lajissaan - on kaikesta huolimatta idealistinen totuuden ja oikeuden etsijä, jonka osana on alati vaivaava syyllisyys sekä huono omatunto, kuten elokuvan valkoiset kampaajanaiset.

"Hän oli syyllinen. Jos ei puutu asiaan, on yhtä syyllinen kuin kiihkoilijat, jotka vetivät liipaisinta. Ehkä me kaikki olemme!"

-Agentti Ward itsemurhan tehneestä, mutta murhaan syyttömästä pahantahtoisesta punaniskasta.