Hengetöntä bändärihengailua
Teksti Harald Olausen
"New York -trilogia New York, rikos, kirjallisuus ja nykyihmisen identiteettikriisi - nämä yhdistävät ylistetyn trilogian kolme romaania toisiinsa."
-https://www.tammi.fi/kirja/paul-auster/new-york-trilogia/9789520400965
New York on paljon muutakin kuin vain se mitä me kuvittelemme sen olevan. Se on, ja sen täytyy olla kaikkea muuta kuin mihin hurjimmissa kuvitelmissamme sen uskomme yltävän: mitä tahansa muutakin kuviteltavaa ja unohdettavaa, kuin mistä vaietaan visusti. Osaavissa käsissä se on kuin kuuma veitsi sulassa voissa yhtä tehokas ja yhtä kaiken ympärillään sulattava tarinoiden Baabelin torni. Terävänäköinen ja tarkka asioiden kuvaaja ja taitava tarinoitsija ja sanojen sekä ympärillä olevan näkymättömän tarinoissaan yksityiseen yhteenkutova Paul Auster, on ollut se kuuma veitsi, joka on terävämmin kuvannut jo mennyttä mielenmaisemaa New Yorkina trilogiassaan. Vai pitäisikö sanoa Brooklynin dickensiläiseen savuverhoon käärinyt pikkukaupungin ovela taikuri kuvasi vain omaa ulkopuolisuuttaan ja estyneisyyttään suurkaupungissa? Auster oli tätä kaikkea ja hieman muutakin (melkein erinomaista) aikoinaan, jo kauan sitten, loistonsa päivinä juhlittuna kirjailijana. Mutta entä nyt? Vuonna 2017 englanniksi ilmestynyt 4321 (hassua tai ei, Suomen eduskunnan puhelinnumero on sama 4321) ei ehkä sittenkään ollut ihan napakymppi. Mikä miestä alkoi vaivata tuolloin, kysyivät monet hänen entiset toimittajafaninsa (yksinkertaisia päivälehtijournalisteja kiehtoi hänen selkeä ja koruton kielensä sekä suoraan etenevä tarinointinsa), joita alkoi olla yhä enemmän? Väsymys, syöpä, joka todettiin 2020-luvun alussa? vaikea uskoa. menikö pupu pöksyyn tai kusi nousi kalloon? Se ei ole niinkään kiinnostavaa Austerin kohdalla. Hänestä haluaisi kuulla jotain muuta. Onko tarinointi sujunut? Mikä on hienon kirjailijanuran päätösteos? Tai kirjoittaako hän vielä yhden elokuvakäsikirjoituksen? Olisi myös kiinnostavampaa tietää (kuin kuulla itsekehua rivien välistä ja tuhanteen kerrottuja tarinoita hänen elämästään), miksi hän esiintyy vieläkin tai miksi hänen kynänsä ei enää lennä. Siihen emme kuitenkaan saa vastausta Ylen Teemalta parhaillaan tulevassa tylsässä sakasalaisen Sabine Lidlin (onkohan sukua saksalaiselle Lidl-kauppiassuvulle?) ohjaamassa (Paul Auster - What if, Saksa, 2021) kirjailijapariskunta Paul Austerista ja hänen norjalaistaustaisesta vaimostaan, Siri Hustvedista, kertovassa dokumentissa (on myös kirjailija, joskin vähemmän tunnettu), joka herättää ansaittua suuttumusta ja kysymykset: MIKSI JA MIKSI OHJELMA ON TEHTY? Ohjelman perussanoma ei olekaan yllätys, yllätys Austerin tuotanto, vaan itse Auster itse nähtynä muiden kuuluisuuksien silmin ja tarinoiden keskellä. Juuri siksi ohjelma haukotuttaa ja tympäisee. Austerista puhuvat mm. saksalainen elokuvaohjaaja Wim Wenders (maineikkaan Berliinin taivaan alla-elokuvan (1987) tekijä, joka palkittiin elokuvasta Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla) ja hänen valokuvaajavaimonsa. Mutta mitä ja miten? Kuin bändärit ihaillen epäjumalan kuvaa, ei elävää sanaa ja se ärsyttää katsojaa. Ja vaikka tämä ei tee oikeutta hienon kirjailijanuran tehneelle ja nyt seitsemänkymppiselle Austerille, pitää sanoa suoraan: koko homma haisee hengettömältä bändärihengailulta ja pistää miettimään, miksi Auster on suostunut oman värinsä haalentamiseen ja tähän soppaan, jonka laskelmoitu jännitys on yhtä tyhjän kanssa olematon samalla, kun Austerilla olisi (mitä todennäköisemmin) myös jotain oikeaakin ja koskettavaa sanottavaa, jota hän ei saa kakistettua kurkustaan ulos, koska itseihailu tekee hänestä hölmön vanhan hupsun lankemassa imelään ansaan nähdä itsensä muita parempana ja erinomaisempana. Tässä jutun juju piileekin, sillä Auster tietää olevansa yhtä tylsä ja väritön kuin kaikki tavalliset kuolevaiset. Hän on oman itsensä tylsempi versio silloin, kun hän puhuu itsestään, juuri sillä samalla tavalla kuin me kaikki muutkin olemme, sillä silloin ilmaan astuu omahyväinen valhe, mahtipontisuus ja ylimielisyys sekä tärkeily. Ehkä siksi Austerin olemus on kumman valju ja sanat kuin ulkoa opeteltuja tyhjiä värssyjä. Se terävämpi versio Austerista tietää tämän ja odottaa (ehkä turhaan) Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Ehkä hän siksi yrittää välttää tunnustamasta olevansa heikossa terässä kirjaimellisesti, sillä Auster, tuo vielä New York-trilogian absurdilla maailmallaan älyköt huumannut/hurmannut kirjallisuuden kestokomeetta 1990-luvulla, on enää kuin haalistunut varjo entisestä. Mutta kunnia sille kenelle se kuuluukin: Auster, joka rakastaa edelleenkin elokuvia ja kirjoittaa tarinansa kuin kirjoittaisi elokuvakäsikirjoituksia, on vetävän tarinan mestari, jonka taidokas kynänjälki parhaimmillaan on kuin suoraan Smoke (1995)-elokuvasta.
-https://www.youtube.com/watch?v=5q-N1tEHi4s