Herakleitos: ihmisen elämä ja kuoleman virta

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Hegel ihaili Herakleitosta. Kun lukee Luentoja filosofian historiasta sen Herakleitos-osan, näkee mistä Hegel ammensi innoituksen omaan dialektiikkaansa. Hän kirjoittaa jotenkin näin: "Herakleitos oli siten yleisesti arvotettu syvällinen filosofi ja häntä jopa halveksittiin sen takia. Tässä on peruste; ei ole yhtään Herakleitoksen lausetta, jota en olisi ottanut mukaan logiikkaani." Esimerkki: "Siitä periaatteesta, että kaikki mitä on, samalla kertaa ei ole, seuraa välittömästi, että aistimellinen varmuus ei ole totuus." Nähdäkseni Hegelin Herakleitos-esittely osuu olennaisesti oikeaan ja on kiinnostava sekä Hegelin logiikan ja Herakleitoksen metafysiikan ymmärtämisen kannalta.

Hegel ei kajoa Herakleitoksen ihmistä ja psykologiaa koskevaan ajatteluun ja kuittaa vastaavat fragmentit hajanaisina ja toisistaan irrallisina huomautuksina, joista ei pysty sanomaan mitään kiinnostavaa. Tietysti ne ovat hajanaisia fragmentteja, kuten kaikki esisokraatikkojen esitykset. Olen aina ollut vaikuttunut siitä, kuinka paljon noista hajanaisista fragmenteista on ylipäänsä saatu irti, miten niiden avulla on luotu kuvaa ajattelijasta ja hänen väitteidensä systematiikasta. Tutkimus on silloin tietysti hyvin spekulatiivista, spesialisoitunutta ja vaativaa eri tavalla kuin myöhäisemmän filosofian historian tutkimus. Fragmenttien tulkinta on eri asia kuin valmiin ja kokonaisen tekstin lukeminen. Joka tapauksessa Herakleitos houkuttelee sanomaan jotakin myös hänen psykologiastaan. Yksi mahdollisuus on tietysti lukea fragmentteja aforismeina, kuten Pentti Saarikoski, runoilija ja klassisten kielten tuntija nähtävästi haluaa tehdä. Tuloksen kuulee KOM-teatterin viehkona laulu- ja soittoesityksenä "Ihmisen tietomäärä", joka perustuu Saarikosken Herakleitos-käännökseen Yksi ja sama: aforismeja (Otava, 1971). Kirjan otsikko on tietysti epäonnistunut, koska sanonta "yks ja sama" on täydellisen välinpitämättömyyden ilmaus, seikka jonka Saarikosken olisi kuvitellut huomaavan.

Herakleitos ei suinkaan pitänyt elämänfilosofisia kysymyksiä yhdentekevinä, hän välittää niistä. Tässä hän oli Sokrateen edeltäjä. Muistan minulle opetetun, että esisokraatikot olivat luonnonfilosofeja ja metafyysikoita, ja vasta Sokrates nosti ihmisen ja hänen elämänsä arjen ja arvon filosofian valokeilaan. Toki Herakleitoksen kohdalla mieleen jää ennen kaikkea hänen uljaan paradoksaaliset jokivertauksensa, siis ne joissa astutaan samaan virtaan eikä kuitenkaan astuta (20/-; 21/91,12; 110/49a). Niistä saakin todella hienoja aforismeja, mutta ei filosofia ole mitään aforistiikkaa. Jotkut fiksut filosofit ovat olleet myös hyviä kirjoittajia. Hobbesilta esimerkiksi löytyy paljonkin aforistiseksi kelpaavaa ilmaisua. Jotkut filosofit ovat olleet huonoja kirjoittajia, kuten vaikkapa Bentham; yksi ja sama, mitä sillä on väliä, kunhan asiat ja logiikka ovat kunnossa.

Tieto ja totuus

Ihminen on ajattelua, tietoa ja toimintaa. Minua on pitkään huvittanut seuraava ristiriita, jos se nyt on ristiriita: Herakleitos sanoo tutkineensa itsensä (8/101), mutta sitten hän sanoo myös, että ihmissielu on niin laaja ja syvä, ettet koskaan tavoita sen syvimpiä merkityksiä (42/45). Tämä ajatuspari on ristiriitainen, jos sanomme suomeksi käännettynä "Olen tutkinut itseni", vaikkakin ristiriidaton, jos käännän "Olen tutkinut itseäni". Englannissa tämä ero ei esiinny, muinaiskreikasta en tiedä. Suomessa ero prosessiverbin ja tulosverbin välillä on tarkka. Jos olen tutkinut itseäni, olen saattanut saada totuuden selville tai sitten en, mutta jos olen tutkinut itseni, olen saanut totuuden selville. Aivan samalla tavalla "Ammuin häntä" on yhteensopiva ohi ampumisen, haavoittamisen sekä tappamisen kanssa: "Ammuin häntä, mutta ohi meni" ja "Ammuin häntä ja tapoin hänet" ovat molemmat mahdollisia. Mutta "Ammuin hänet" tarkoittaa tappoa.

Herakleitoksen kohdalla "Olen tutkinut itseni" tuntuu todennäköiseltä vaihtoehdolta, eihän hän ole voinut turvautua sellaiseen latteuteen kuin "Olen tutkinut itseäni". Se on aivan liian helppoa. Olen tutkinut itseni, on toisaalta liian vaativa ilmaus. Toinen vanha sanonta on "Tunne itsesi", joka viittaa lopulliseen tulokseen. Wikipedian mukaan:"Gnōthi seauton" [...] eli "tunne itsesi" on muinaiskreikkalainen aforismi, joka oli kirjoitettuna Apollon temppelin etupihalle (pronaos) Delfoissa. Lausuman alkuperää ei tunneta: jo antiikin aikana sitä väitettiin monen eri henkilön keksimäksi, ja yleisen uskomuksen mukaan se oli peräisin jumalalta itseltään."

Herakleitoksen mukaan ilmiömaailmasta saattaa saada tietoa, mutta totuutta se ei paljasta (61/78; 63/86): luonto piiloutuu, sanoo filosofi (123/100). Hän tekee selvän eron tiedon ja ymmärryksen eli viisauden välille, jolloin juuri ymmärrys koskee totuutta. Totuudella ei tarkoiteta tässä väitelauseen totuutta tyyppiä "Lumi on valkoista" ja sen totuusehtoa, lumen valkoisuutta, vaan olemuksellisuutta ja ymmärrystä siitä, mitä maailma ja ihminen todella ovat ja miten toimivat. Filosofi sanoo, että on aloitettava yleisestä (80/113, vrt. 113/88), siis ideasta ja yleiskäsitteestä - tämä on mannaa Hegelille. Esimerkki ymmärryksen tuottamasta totuudesta on Herakleitoksella ajatus siitä, että maailma on pohjimmiltaan tulta (28/90). Se on tulta juuri siksi, ettei tuli ole mikään stabiili substanssi veden, ilman ja maan tapaan; tuli on ikuista tulemista ja häviämistä yhdessä ja samassa. Mutta tuli tulee vedeksi, ilmaksi ja maaksi, kun kaikki kerran muuttuu muuksi ja palaa taas (32/31; 34/76). Ongelmana on silloin ihmisyksilö, joka tuntuu jollakin oudolla tavalla sijoittuvan ikuisessa liikkeessä olevan maailman ja pysyvän todellisuuden ja sen totuuksien välille.

Ihmisen tieto

Mutta missä onkaan ihmisen sija? Herakleitos sanoo, että sielun on oltava ikuisesti liikkeessä, siis tulta, koska aistimusmaailman ymmärtää vain se, mikä on itsekin liikkeessä. Tämä tarkoittaa siis monismia, sielu on kaikkein vähiten aineellinen maailman osa, mutta siis kuitenkin aineellinen. Tämä ajatus on psykofyysisen monismin mukainen ja sijoittaa sielun tiukasti osaksi maailmaa, siis alituisesti liikkeellä olevaa kaaosta ja sen dialektiikkaa (43/-).

Herakleitos ajautuu siis vaikeuksiin oman epistemologiansa kanssa: kuinka on mahdollista, että ihminen on kuitenkin osa ymmärryksen todellisuutta? Tässä tarvitaan teologiaa avuksi. Sanotaan ensin, että ihmisellä ei ole oikeaa ymmärrystä, viisautta ja rationaliteettia, joka vain jumalilla on. Filosofi sanoo: "Ihminen ei ole rationaalinen" (61/78; 62/-). Kuitenkin ihmisellä on ymmärrystä, kuten Herakleitos osoittaa omalla esimerkillään. Ehkä on olemassa vain yksi ihminen, joka ymmärtää, ja sen ihmisen nimi on Herakleitos lempinimeltään "Hämärä". Herakleitos siis todistaa ihmisen ymmärryksen omalla esimerkillään (56/46; 88/43). Ehkä tällainen hybris sallii meidän ymmärtää myös Sokrateen ylimielistä ylpeyttä oman erinomaisuutensa korostamisessa, en tiedä. Oli miten oli, ihmisessä on oma jumalainen puolensa, joka merkitsee dualismin paluuta teologian takaovesta, joka kuten tiedämme, on ollut ja on edelleen auki niiden astua sisään, jotka suinkin kehtaavat niin tehdä.

Osana jumalallista logosta ihminen ymmärtää. Herakleitos sanoo, että tieto on lisääntynyt ajan kuluessa, vaikka ymmärrys polkee paikallaan (Saarikoski, s. XX; 6/40). Hän sanoo, että nukkuvatkin osallistuvat elämään ja maailman menoon (124/75). Mutta, päättelen näin, vain he, jotka ovat valveilla, ymmärtävät jotakin, ennen kaikkea sen, että maailma on kaikessa vaihtelevaisuudessaan muutoksen kourissa yksi harmoninen kokonaisuus. Tämä ajatus viehättää Hegeliä: ei ole ykseyttä muutoksen takana vaan itse muutoksessa. Ihmisen tieto koskee silloin muutosta ja vain muutosta, mutta jumalallinen ymmärrys tavoittaa kaiken olevan harmonian. Kun Herakleitos tutki itseään, tämän hän tajusi, vaikkei sielunsa syvyyksiin päässytkään - tässä kohtaa hän on vaihteesi nöyrä.

Ihmisen elämä

Ihmisen sielu kehittyy omalakisesti haihtumalla siitä, mikä on kosteaa, sanoo filosofi (44/12; 45/115). Sitten hän sanoo, että kuiva sielu on paras (46/118). Tämän ymmärtää, kun tietää ja tajuaa sielun olevan tulta ja tuli on kuivaa, siis kuivinta kaikesta mikä on. Mutta sielu pyrkii jakautumaan kahtia, kuivaan ja kosteaan osaan, ellei sitä koko ajan häiritä ja haasteta sotaan (50/125). Jouten oleva sielu siis kostuu koko ajan ja samalla rationaalista kykyään ymmärtää; näin hän muuttuu yhä vähemmän jumaluuden kaltaiseksi ja eroaa järjen piiristä.

Seuraa tärkeä fragmentti, joka kumoaa hedonismin: Ihminen nauttii kosteuden lisääntymisestä (47/77). Tämä on dekadenssin merkki, koska ihminen nauttii menettäessään sen, mikä hänessä on parasta, tai sen ainoan asian mikä hänessä on hyvää, ymmärryksen. On sielun kuolemaksi tulla vedeksi, sanoo fragmentti aivan suoraan (49/46). Sitten Herakleitos tarjoaa psykologisia esimerkkejä sielun korruptiosta, siis tulenkaltaisen liikkeen vähenemisestä ja sielun huononemisesta, dekadenssista ja samalla muuttumisesta muuksi. Olen itse vaikuttunut seuraavista kahdesta fragmentista ja niiden modernista pätevyydestä. Ensiksi sanotaan, että haluja vastaan on vaikea taistella, koska ne vaativat toteutusta "sielun hinnalla" (85/29). Toiseksi sanotaan, ettei olisi hyväksi, vaikka ihminen saisi kaiken haluamansa ja kaikki menisi juuri niin kuin hän haluaa (52/110).

Yhdessä nämä kaksi kommenttia avaavat huiman näköalan ihmisen motivaatioon ja sen ongelmiin: tulen vaiheet ovat pyyde eli halu ja tyydytys (30/65). Moni myöhempi ajattelija on sanonut, ettei halun tyydytys tuo onnea, esimerkiksi siksi, että halu on sammumaton. Kaikki mitä me saamme, vain lietsoo halua. Halu on leppymätön pyrkimys näennäiseen päämäärään. Halu lupaa tyydyttyä, kunhan vain tavoittaa kohteensa, mutta tämä on halun valhe. Juuri tätä filosofi tarkoittaa, kun hän puhuu sielun hinnasta: halulle on annettava kaikki, samalla sielu menettää tulen kuivuutta, vesittyy ja kuolee. Juuri se on halun hinta tällaisen pessimistisen näkemyksen mukaan. Kun haluaa, ymmärrys on kadoksissa, kuten juomarilla pitkän illan aikana (48/117).

Entä jos saisin kaiken minkä haluan? Jos kaikki menisikin kuten toivon? Ihminen toivoo mielihyvää, siis kosteutta ja korruptiota. Jos siis kaikki menee toivotulla tavalla, ihminen muuttuu vedeksi. Ymmärrys on kadonnut, joka on pahin mahdollinen tila olennolle, joka on kuivuuden mahdollisuudessaan osa jumaluutta. Tässä ilmenee samalla Herakleitoksen perimmäinen pessimismi ja jopa ihmisviha. Homeros-kommentti on kuvaava: Homeros on idiootti, joka sopii ruoskia, eikä Hesiodos ole sen parempi (93/42; 94/106). Nuo vanhat viisaat ovat yhtä märkiä kuin kaikki muutkin.

Optimistin mukaan, jos kaikki menee niin kuin toivotaan ja halutaan, tieto ja ymmärrys maksimoituvat. Ilmeisesti mielihyvän houkutus on sittenkin liian suuri. Tai ehkä kyseessä on varoitus: jos et ymmärrä mitä halu mielihyvään on, olet tuhoon tuomittu toiveinesi. Pahin mahdollisuus on silloin kaikkien toiveiden toteutuminen. Näin on selvä, että Hegel on väärässä. Herakleitoksen psykologia on kuin onkin mielenkiintoista ja syvällistä, kuten myös profeetallisen ennakoivaa. Samojen ongelmien kanssa me painimme edelleen: kuinka torjua väärät halut ja toiveet ja toimia ei vain tiedon vaan ymmärryksen lisäämiseksi. Oma kaupallinen elämysyhteiskuntamme olisi Herakleitoksen kauhistus, filosofin painajaisuni. Vihaisen filosofin toive: rikastukaa te Efesolaiset, niin saatte rangaistuksen pahoista teoistanne (96/125a).

Kuolema

Sanoin pari vuotta sitten Suomen Filosofisen Yhdistyksen kuukausikokouksessa, että jokainen meistä on oikeastaan kuollut jo nyt. Mietin myöhemmin mitä tarkoitin, miksi sanoin niin. Ajattelin Platonin filosofiaa ja muuta sellaista, mutta sitten tajusin intuitioni lähteen: tietenkin Herakleitos. Hänen mukaansa kuolleet ovat eläviä ja elävät kuolleita, uni on kuoleman metafora. Hänen kannaltaan on aivan asiallista sanoa olevansa kuollut nyt - ihmeellinen tuo dialektiikan voima. Muistakaamme mitä Hegel sanoo: "kaikki mitä on, samalla kertaa ei ole".

Herakleitoksen tanatologia asettaa meille ison haasteen. Taustaksi on otettava hänen yleinen periaatteensa, nimittäin kaikki virtaa, mikään ei pysy, elämä ja maailma on virvatuli, joka koko ajan muuttaa muotoaan - vain kaiken yhdistävä harmonia pysyy ja vaikuttaa. Ajatellaan ihmistä ja ihmisen elämää, siis elossa olemista. Herakleitos sanoo, että lanta on ihmisen kehoa arvokkaampi - ehkä hän ajattelee lannoittamisen vaikutusta viljelmän satoisuuteen (60/96). Tietenkään ihmisen elämän arvo ei ole kehollisuudessa. Eläminen on kuitenkin jotakin, josta puhumme ja jota arvostamme, kunhan se on tarpeeksi kuivaa. Mutta viime kädessä kosteus muuttuu märkyydeksi ja ihminen liukenee pois, kuolee. Mutta ei kuolema voi olla mikään stabiili tila; olla kuollut ja pysyä kuolleena, sellaista tilaa Herakleitoksen metafysiikka ei kerta kaikkiaan tunne.

Kaksi fragmenttia vaatii huomiotamme. Ensiksi sanotaan, että kuolemattomat tulevat kuoleviksi, elävät taas kuolemattomiksi; he elävät toisensa elämässä ja kuolevat toistensa kuolemassa (66/62). Sitten sanotaan, että kaikki mitä näemme elossa ollessamme, on kuolema, nukkuessamme taas näemme unta (16/21).

Tässä siis on haaste: jos sielu on toisaalta haihtunutta ainetta ja toisaalta jumalallinen sielu, jälkimmäinen menee Hadekseen ja sieltä osallistuu elävien elämään. Tämä on teologiaa, entä psykofysiologia ja elävän suhde kuolemaan? Filosofin perusperiaatteen mukaisesti kuolema on elämää ja elämä kuolemaa, jotka syvimmässä mahdollisessa mielessä muodostavat yhden kokonaisuuden, virran - mutta miten? Herakleitoksen metafysiikka antaa mahdollisuuden radikaaliin tanatologiaan, mutta silti filosofi näkyy pysyvän oman aikansa tavanomaisessa näkemyksessä ihmisen paikasta Hadeksessa.

Edellä mainituista kahdesta fragmentista edellinen luetaan yleensä teologisesti, jolloin nuo kuolemattomat olisivat jumalia. Tämä ei ole välttämätöntä, enkä itse tee niin, vaan sanon, että ihminen itse on sekä kuolevainen että kuolematon: elävä on kuolevainen ja kuollut kuolematon. Ensin eletään ja sitten kuollaan, mutta ei kuollut enää kuole vaan on kuolematon. Siirtyessään kuolemaan ja Hadekseen ihmisestä tulee kuolematon, ja syntyessään hänestä tule kuolevainen. Hadeksessa kukaan ei kuole, maailmassa kaikki kuolevat. Elämä on silloin virta ja siihen ihminen astuu ja ei astu, samaan virtaan ja ei samaan virtaan - virta kun muuttuu koko ajan. Ajatus on, että elämän virtaan astutaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Esimerkiksi itämaiden sielunvaellusoppi ajattelee juuri näin. Siksi elävä näkevä näkee vain kuoleman, ja tällä lauseella on parinsa ei vain unessa vaan juuri kuolemassa: kuollut, jos näkisi, näkisi elämän. Tämä sopii yhteen sen kanssa, että kuollut herää tietoisuuteen ja osallistuu taas elämään (68/63). Kuollut kokee jotakin outoa ja yllättävää (67/27), nimittäin uuden elämän ja osallistuu siihen - myös unessaan eli kuoltuaan. Filosofi nimenomaan sanoo, että nukkuvakin - siis kuollut - osallistuu maailman menoon.

Kuolemattomat elävät taas ja kuolevaiset kuolevat, nimittäin kuollut ihminen ei enää kuole, hän on kuolematon. Hän syntyy uudelleen ja on jälleen kuolevainen, jota kautta hän muuttuu kuolemassa kuolemattomaksi. Kyse on ihmisen, ei jumalan, kierrosta kuoleman ja kuolemattomuuden suuressa pyörässä - tai virrassa -, jossa ihminen ollessaan näkevä näkee vain kuoleman, ja analogisesti tämän kanssa kuolleena näkee vain elämän. Filosofi ei esitä suoraan tätä viimeistä väitettä vaan siirtyy puhumaan unesta, mutta elämähän on unta ja sen kaltaista harhaa - la vida es sueño. Mutta tässä uni onkin kuoleman metafora (15/89), koska uni koskee aina privaattia, elämää unena tässä ainaisen muutoksen ja kaaoksen maailmassa, jota vai sota ja ristiriidat pitävät yllä (25/53). Minusta Wheelwright on väärässä puhuessaan tässä yhteydessä jumalista ja jopa jumalan kuolemasta (Wheelwright, 1959, s. 75). Jokainen kuollut on kuolematon, olematta silti jumala. Sielunvaellus on juuri se suuri harmonia, kuivan sielun oivallus, jota tarvitsemme yrittäessämme ymmärtää elämän ja kuoleman suhdetta elämän virrassa.

Lähteistä

Olen kovin kiintynyt Philip Wheelwrightin hienoihin teoksiin Heraclitus (Oxford University Press, 1959) ja The Presocratics (Macmillan ja Collier Macmillan, 1966). Tekstissä on aina sopivissa kohden numeropari, X/Y. Ensimmäinen viittaa Wheelwrightin fragmenttien numerointiin ja toinen viittaa Diels-Kranz numerointiin; vastaava Bywaterin numerointi on annettu Wheelwrightin (1959) kirjassa sivulla 112. Saarikosken kirjassa (1971) ei ole numerointia, jostakin syystä.

Oma oppimisen reseptini on, että esisokraatikkojen fragmentteja täytyy lukea yhä uudelleen ja uudelleen ajan kanssa, siis juuri niihin palaamisessa on avain niiden ymmärtämiseen. Niiden kanssa eletään. Tietoa saa kyllä yhdenkin lukukerran avulla - mutta tieto ja ymmärrys ovat tässäkin kaksi eri asiaa. Kovin monen presokraatikon syvällinen ymmärtäminen on koko elämän kestävä projekti, oikotietä kun ei ole. Itse pitäydyn Herakleitoksessa, vaikka en mitenkään käsitä itseäni filosofin tuntijaksi, ehkä sitten joskus myöhemmin. Diogenes Sinopelainen on seuraavana listallani.

Teksti julkaistaan myös Pohjoinen tiede- ja kulttuurilehti Agonissa.

xxx